Kertokaa, miten 1800-luvulla naiset jaksoi hoitaa yli 10 lasta, kodin ja vanhempiaankin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietääkö joku hyviä kirjoja, joissa olisi kuvattu tuon ajan elämää realistisesti, eikä tälläistä AP:n harhakuvitelmaa? Kiinnostaisi lukea millasia ajat on silloin olleet.

Kirjoittamani on totta. Toinen muistelot kirjannut, eli silloin nuori nainen, opiskeli peräti yliopistossa, mikä oli siihen aikaan harvinaista etenkin naisena. Siis haastattelut tehtiin 1910-luvulla. 

Ap

Miksi joku haluaa alanuolittaa tämän. 

Varmaan siksi kun tuo ei ole kovin tavallinen tarina. Kyllä jotkut naiset ovat käyneet koulua ja opiskelleet tohtoriksi, mutta 1800-luvulla edes miehet eivät kovin paljoa koulua käyneet, naiset vielä vähemmän. Jos on yliopistossa opiskellut silloin on ollut

Aloituksesi idea on päästä leuhkimaan erinomaisella suvullasi?

Vierailija kirjoitti:

Jotta pysyi hengissä, oli aherrettava. Siinä oli se motivaatiotekijä. Samoin muutkin naapurit ahersivat. 

Lisäksi turvauduttiin kollektiivisesti Jumalaan. Se oli vahva auktoriteetti kaikille. 

Kyllä, ja etenkin suurina nälkävuosina Jumalasta oli todella apua suomalaisille!

Vaatimukset eivät olleet niin suuria. Esimerkiksi riitti, kun kävi kerran viikossa saunassa. Ei tarvinnut stressata sillä,että haiseeko. Hajut oli normaalia. Pyykit kun pestiin kerran viikossa,eikä niitä ollut paljon. Nykyään meillä on vaatteita niin paljon,että sukumme pyykkiin ja pelkkä pyykkien ripustaminen pesukoneesta päivittäin on työlästä. 

Ulkonäönkin kanssa sai ottaa rennosti. Ei tarvinnut meikata ja tukankin sai kiedottua huivin alle nopealle nutturalle, ennen kuin meni navettaan. Lastenhoitokaan ei tuottanut huolta. Lapset meni siinä sivussa, eikä niitä samalla tavalla vahdittu. Toki se näkyi onnettomuuksia, joita sattui silloin tällöin. Mutta ei tarvinnut päivystää Wilmassa eikä vääntää rautalangasta opettajien tai sosiaalityöntekijöiden kanssa tuon tuostakin.

Lasten hoidossa oli kuitenkin mukana samassa taloudessa asuvaa muuta sukua ja vanhemmat lapset. Koko kylä hoiti lapsia ja piti huolta sekä seuraa. Ei tarvinnut olla yksin. Aina joku poikkesi ovella nisulle, hetkeksi turisemaan ja apuakin tarjoamaan. Siksi ei väsytty sanalla tavalla. 

Ei ollut paineita opiskella ja "mennä töihin" jonnekin kodin ulkopuolelle, hankkia lastenhoitopaikkaa ja miettiä miten ehtii ja pääsee ja millä. Ja näyttääkö hyvältä, onko reidet sopivan lihaksikkaat ja huulipuna oikean sävyistä.

Vierailija kirjoitti:

Vaatimukset eivät olleet niin suuria. Esimerkiksi riitti, kun kävi kerran viikossa saunassa. Ei tarvinnut stressata sillä,että haiseeko. Hajut oli normaalia. Pyykit kun pestiin kerran viikossa,eikä niitä ollut paljon. Nykyään meillä on vaatteita niin paljon,että sukumme pyykkiin ja pelkkä pyykkien ripustaminen pesukoneesta päivittäin on työlästä. 

Ulkonäönkin kanssa sai ottaa rennosti. Ei tarvinnut meikata ja tukankin sai kiedottua huivin alle nopealle nutturalle, ennen kuin meni navettaan. Lastenhoitokaan ei tuottanut huolta. Lapset meni siinä sivussa, eikä niitä samalla tavalla vahdittu. Toki se näkyi onnettomuuksia, joita sattui silloin tällöin. Mutta ei tarvinnut päivystää Wilmassa eikä vääntää rautalangasta opettajien tai sosiaalityöntekijöiden kanssa tuon tuostakin.

Lasten hoidossa oli kuitenkin mukana samassa taloudessa asuvaa muuta sukua ja vanhemmat lapset. Koko kylä hoiti lapsia ja piti huolta sekä seuraa. Ei tar

*Hukumme pyykkiin

Vierailija kirjoitti:

Eihän ne naiset ennen olleet yksin sitä huushollia ja lapsia hoitamassa .Siellä oli valtava lauma muita ja äitini joka oli syntynyt 1921 joutui jo itsekin pikkupiiaksi 7 vuotiaana.

Isompi sisko oli otettu sukulaisiin hoidettavaksi, kun ei kotona ollut vara kaikkia lapsia elättää.

Eikä naiset käyneet ansiotyössä kuten nyt, kun vauva on 9 kk. 

Eikä laosia ennen juurikaan hoidettu eikä niiden kanssa oltu. Jokainen sai pärjätä kuten parhaaksi näki ja 10 lapsesta puolet kuoli jo ennen ensimmäistä ikävuottaan. 

Eikä ne naiset ole jaksaneetkaan, se on ihan harha luulo. Raskasta ja vaikeaa on ollut. 

Tuo on totta että lapsia on saatettu antaa kasvatiksi esim. sukulaisille, jos ei vaan ollut varaa elättää taas uutta pienokaista. Lapsettomat pariskunnat saivat lapsen ja lapsi kodin ja turvaa.

Elämä on ollut kaikella tapaa yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa, tahtia tarkoitan, etenkin pään sisäistä. 

Jokainen on kyllä tiennyt mitä hommia millekin vuodenajalle on mutta ne on hoidettu yhdessä, myös naapurien avustamana. Ei niistä ole tarvinnut hermoilla. 

Myös ns taso on ollut alempana, ei kukaan ole tullut uhkailemaan lasulla jos on vähän oltu sinne päin, ennemmin on joku yrittänyt auttaa konkreettisesti.

Ja tuo että kaikki on tosiaan osallistuneet hommiin, jokainen osaamisensa mukaan,. Ei niin kauaakaan kun porukat on syntyneet vuonna 57 ja kertoneet että toinen keitti puuroa 4 vuotiaana ja toinen oli heinäpellolla kädet rakoilla eikä joutanut kouluun sen takia(eikä voinut kirjoittaa kipeiden kämmenien takia). Ei siinä äiti ollut silloin yksin tekemässä. 

Vastuu on myös jakautunut niin että mies on ollut päävastuussa että homma toimii ja ruokaa riittää, siinä ei ole saanut olla suunnitelmissa puutteita kun kaikki on tehty käsin. Ja vastuu tietysti on tarkoittanut että se mieskin on tehnyt töitä, ei vain pöydän ääressä. 

Iltasella on tehty puhteita, nehän tiedetään jo että vaikka neulominen rentouttaa ja poistaa stressiä. Kesällä on tehty talveksi vaatetta ja talvella kesäksi, näin on ollut aikaa eikä kiireessä ole tarvinnut päkistää. Isommat on myös opetelleet ompelemaan ja sitten tehneet itselle ja sisaruksille vaatetta. Tässäkin se huomio että kankaat on ollu niin laadukkaita että ne on kestäneet kauan vaikka samoja on pidetty kuusi päivää viikossa, vain sunnuntaille oli omat ns suntikset jotka oli myös juhlavaatteet. 

Pyykinpesukin on ollut harvakseltaan tapahtuvaa, vaihtovaatetta on ollut niukasti ja hygieniataso omaa luokkaansa, uskon että siinäkin hommassa on ollut isommat lapset apuna. 

Kun lapsia on monta ja ne on pienestä asti olleet mukana tekemässä niin apua on saanut aivan automaattisesti, ei ole ollut hyväksyttävää edes alkaa marisemaan vastaan kun apua on tarvittu. Monissa perheissä on myös ollu kotiapulaisia talous töihin ja sitä ennen piikoja ja renkiä. Mummot ja ukit on voineet myös asua samassa talossa jolloin nekin on olleet apuna paimentamassa lapsia ja tekemässä ruokaa. 

Tuosta yhtälöstä puuttuu tietotulva(joka ahdistaa) ja some(joka luo paineita). Myös sähkövalon tuleminen pirtteihin jatkoi päivää jolloin ihmisten aika levätä lyheni, tällä on paljon merkitystä jaksamisen kannalta. 

Ihmiset on myös olleet enemmän samalla viivalla, ymmärtäneet avun antamisen tärkeyden ja yhteisöllisyyden jolloin ei ole jäänyt henkisesti yksin kuten nykyään monilla on. 

Rankkaa se kaikesta huolimatta on varmasti ollut, ainakin ajoittain, joskin varmasti myös kiitollisuutta on osattu tuntea aivan eri määrissä kuin nykyään. 

Vierailija kirjoitti:

Tietääkö joku hyviä kirjoja, joissa olisi kuvattu tuon ajan elämää realistisesti, eikä tälläistä AP:n harhakuvitelmaa? Kiinnostaisi lukea millasia ajat on silloin olleet.

Päätalo on mainittu, Ilmari Kianto ja Ryysyranta myös. Suositeltavia ovat edelleen Pertti Virtarannan kirjat, "Elettiinpä ennenkin", "Vanha kansa muistelee" jne. Koostuvat tavallisten maalaisihmisten haastatteluista, murteet ovat joskus aika kinkkisiä ymmärtää. Mutta niistä saa mielettömän paljon tietoa 1800-luvun ja 1900-luvun alun oloista, katovuosista, kulkutaudeista, petoeläimistä...

Ruotsalainen Moa Martinson kuvasi romaaneissaan ennen kaikkea työläisnaisten tuplasti kurjaa asemaa, sekä epäoikeudenmukaisen järjestelmän että irstaiden, juoppojen ja vastuuntunnottomien miesten uhreina. "Äiti menee naimisiin" sijoittuu tekstiilikaupunki Norrköpingiin vuoden 1900 paikkeille, mutta voisi yhtä hyvin kuvata oloja  ystävyyskaupunki Tampereella.

Moa Martinsonista on suomeksikin pitkä wiki-artikkeli. Hänen elämänsä oli murhetta täynnä, joten ei pidä kummeksua että hänestä tuli kommunisti. Mutta hyvin hän kirjoitti.

Vierailija kirjoitti:

Elämä on ollut kaikella tapaa yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa, tahtia tarkoitan, etenkin pään sisäistä. 

Jokainen on kyllä tiennyt mitä hommia millekin vuodenajalle on mutta ne on hoidettu yhdessä, myös naapurien avustamana. Ei niistä ole tarvinnut hermoilla. 

Myös ns taso on ollut alempana, ei kukaan ole tullut uhkailemaan lasulla jos on vähän oltu sinne päin, ennemmin on joku yrittänyt auttaa konkreettisesti.

Ja tuo että kaikki on tosiaan osallistuneet hommiin, jokainen osaamisensa mukaan,. Ei niin kauaakaan kun porukat on syntyneet vuonna 57 ja kertoneet että toinen keitti puuroa 4 vuotiaana ja toinen oli heinäpellolla kädet rakoilla eikä joutanut kouluun sen takia(eikä voinut kirjoittaa kipeiden kämmenien takia). Ei siinä äiti ollut silloin yksin tekemässä. 

Vastuu on myös jakautunut niin että mies on ollut päävastuussa että homma toimii ja ruokaa riittää, siinä ei ole saanut olla suunn

Entä pissänpidätyskyvyn menetys? Synnytysten vuoksi, iän vuoksi, pissatulehdukset (ei ollut antibiootteja) Järkyttävästi pyykkiä pissattuna. Jos vain kuivattikn, kuivattuna haisee. Ei sellaista hajua kestä. 

Mistä helvetistä me tiedetään. Ei meistä ole kukaan elänyt 1800-luvulla.

Vaikeaa edes kuvitella. Jos siihen aikaan joutuisi hetkeksi, tulisi monta yllätystä. Esim ikänäkö olisi ollut ongelma, kun ei ollut silmälaseja. Ei olisi pystynyt tekemään käsitöitä. 

Haju on ollut valtavan voimakas, kun ei peseydytty koko ajan. Kuolema vaani koko ajan, kun ei ollut antibiootteja. Jatkuvat raskaudet, kun ei ollut kunnon ehkäisyä. Nälän pelko. Ei voinut tietää, tuleeko nälänhätä maahan ja onko itsellä riittävän pitkään työkuntoa. Oltiin toisen maan alaisia. Eli riippuvaisia toisen maan päätöksistä. Pimeys talvisin yllättäisi ja katujen liikkumiskelpoisuus voisi olla huono. 

Vierailija kirjoitti:

Mistä helvetistä me tiedetään. Ei meistä ole kukaan elänyt 1800-luvulla.

Asioita on tutkittu ja tutkimuksia julkaistu. Samoin kaunokirjallisuudessa on asioista kerrottu. Typerää kuvitella, että ajasta ennen meitä ei tiedetä mitään.