Lue keskustelun säännöt.
47-vuotiaan naisen elämä, miten teillä muilla?
23.11.2025 |
Miten välillä tuntuukin niin väsähtäneeltä tai tyhjältä? Vaikka perus ihan positiivinen ja aktiivinen elämäntyyli, pitää itsestään huolta ja suht nuorekas, hyvässä kunnossa. Vaikka kuinka tekisi kaikkensa, että elämä olisi hyvää, eikä halua muumioitua niin välillä vaan iskee puskista sellainen synkkä ja tyhjä olo, että ei itsestään, eikä elämästään enää koskaan saa sellaista tai niin hyvää, kuin nuorempana. Vielä esim. 45-v oli ihan erilainen tunne ja jotenkin sen jälkeen alkoi joku alamäki. Nykyään yhä useammin huomaa vetäytyvänsä itsekseen miettimään kaikkea, varsinkin asiat, jotka eivät menneet, kuin olisi halunnut, pettymykset elämässä ym. Ja välillä olo, ettei mikään enää oikeasti auta, ei sisäisesti, eikä ulkoisesti. On harrastuksia, on liikuntaa, on muutettu monta kertaa, on kokeiltu monenlaista, terveet elämäntavat, kauniit vaatteet, vitamiinit, meikit, voiteet jne. Silti välillä tuntuu turhauttavalta, että lopulta mikään ei enää muuta mitään, kun tämän ikäinen. Ja elämä alkaa jakamaan vaan niitä synkkiä puolia. Vanhenee joka hetki, omat vanhemmat jo vanhuksia ja sairaita, heistä huolta joka hetki ja pelko läsnä milloin joutuu luopumaan, taloudellisia haasteita, kun kaikki kallistunut, oma vanhuus, mahdolliset terveyshuolet ja yksinäisyys kummittelee mielessä. Jatkuvasti miettii, että miten tästä elämästä saisi vielä mahdollisimman paljon irti ja pitäisi elää täysillä, kun ei tiedä koskaan paljonko itsellä vielä elämää jäljellä. Jotenkin kaikki enimmäkseen hirveää suorittamista päivästä toiseen ja sitten esim. näin sunnuntaina hirmu väsynyt viikon jälkeen, suoriutunut vain kaikesta ja kun hetken pysähtyy niin iskee sellainen harmaus ja tyhjyys. Jokin hohto ja toiveikkuus elämästä tuntuu kadonneen. Onko se tämä ikä vai yleinen maailman tilanteen kiristyminenkin. Miten teillä muilla? Mitkä fiilikset suurinpiirtein saman ikäisillä? Olisi kiva kuulla, kun itsellä ei ketään saman ikäisiä ole elämässä, joiden kanssa jakaa fiiliksiä vaan itsekseen miettii. Hyvää sunnuntaita kaikille!
- N47-
Kommentit (108)
Elämä luistaa muuten, mutta suorittaa en jaksa. Tarvitsen paljon omaa aikaa, jolloin saan puuhastella omia juttujani. Ne kiinnostavat yhä ja pitävät mielen virkeänä.
Kalenteria olen yrittänyt tyhjentää rankasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 50v ja samoja, pohdiskelevia fiiliksiä ollut viimeiset pari vuotta. Joku sanoi hyvin että alkaa nostalgisoida omaa menneisyyttä ja kaivata niihin paikkoihin missä elämä on ollut ehkä yksinkertaisempaa? Aika monihan palaa juurilleen näin keski-ikäisenä.
Pari vuotta sitten kun mies halusi eron, konkretisoitui tosi voimakkaasti se että nyt voi yhtäkkiä tehdä mitä haluaa. No, enpä ole hirveästi asioissa edennyt. Ei kiinnosta edes ostaa omaa kotia vaikka osituksessa sain kivan summan. Toisaalta pidän tärkeänä sitä että elämä ei ole materian hankkimista, ja että onni ja rauha on jotain myuta kuin osakekirjat pankin holvissa.
Katsellaan, nautitaan pienistä asioista kuten auringonpaiste, kiva koiralenkki ja itsetehdyt sämpylät.
Kivaa päivää kaikille <3
Tätä(kin). Kaipuu ei ole
Olematon ja samalla täysin ydin paljaana; teeskentelemätön ihmisyydessään, koska merkitykset ovat menettäneet merkityksensä. Alaston. Tässä on nyt se jakojäännös, sipulikerrosten kuorintatulos, joka vuosien jälkeen jäljelle jäi.
Hyvä. Nyt olet siinä kohdassa että pitää alkaa kohtaamaan kaiken rajallisuus ja se että ulkoiset asiat eivät tuo enää sitä nautintoa. Kaikki on katoavaista. Voisiko tuo johtaa henkiseen pohdiskeluun ja ymmärrykseen?
Järkytyin. Koko palsta on yleensä täynnä jäätävää shittiä, ja sitten tällainen ketju, jossa on uskomatonta introspektiota ja verbaalivirtuoositeettia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytin juuri 49v ja asia ei mene jakeluun, mutta olen ikäänkuin lannistunut faktaan. Nuorempikin lapsi muutti nyt kotoa joka saatiin maksettua myöskin tässä aiemmin tänävuonna eli asuntolaina loppui. Olo on jotenkin...olisiko ainakin hämmentynyt, siis että mitäs nyt? Työpäivän jälk on toisaalta iso nautinto tulla kotiin jossa vain itse ja puoliso, vapaata aikaa ja mahdollisuus olla tekemättä mitään, sitä on tuntikaupalla päivittäin. Iso kriisi on työasiani, jouduin pois itsestäni riippumattomista syistä ainoasta hyvästä työpaikasta aiemmin tänävuonna enkä tähän uuteenkaan voi jäädä joten se on aikamoinen stressin paikka. Lisäksi tuntuu, että on jatkuvalla syötöllä pientä terveyskremppaa, eräs tautikin todettiin aika tuoreeltaan ja sen kanssa hakemista. Jotain pitäisi keksiä työelämän suhteen, opiskelu vaikka kokonaan uuteen ammattiin, mutta kun ei mitään hajua mitä se voisi olla ja
Se on ensimmäinel askel universaaliselle totuudelle, että minä- minä maailma on loppunut ja ollan ME. Kaikki yhdessa. Samaasa ojassa. Samanlaisten ongelmien kanssa. Ollaan ystävällisiä toinen- toisia kohti, hymyillään kun tavataan, tuetaan toisia- niin tulee tukeaa ja toisten ymmärtäväisyyttää myös omaa elämä kohti. Yhteiskunta ei ole MINÄ, yhteiskunta on Me. Tsemppiaa, voimaa, jaksamista kaikille!
Mä olen miettinyt viime päivinä paljon tätä tekstiä, jota tässä nyt lainaan. Se resonoi mun vakaumukseni kanssa, joka lokeroitaisiin varmaan lähinnä new age -hörhöilyksi, en tiedä, mutta viime aikoina on alkanut tuntua yhä enenevässä määrin juuri tuolta. Mulla on ollut aivan hirveät sekä fyysiset että psyykkiset vaihdevuosivaivat, välillä on menty kirjaimellisesti vartti kerrallaan päivää eteenpäin. Nyt, kun ne alkavat olla aisoissa, toivottavasti pysyvästi, tilalle on tullut jokin uudenlainen selkeys ja rauha. Hyväksyntä, sekä menneen että tulevan. Sisäinen ja ulkoinen ovat tasapainossa ja hetkessä on hyvä olla. Melko erilaista kuin ne mentaaliset gut punchit, joita elämä vielä jokin aika sitten järjesti päivien ratoksi. Osin tekee mieli selittää kaikki vain hormoneilla, mutta jos myrskyn jälkeen edessä on sellainen tyven, mistä tässä hetkessä näkee vilhduksia, olen valmis uskomaan, että nainen on viisikymppisenä onnellinen, vai onnellisimmillaanko se oli? Ja hyväksynnän kanssa tulee näköjään myötätunto, kaikkea ja kaikkia kohtaan. Me tosiaan ollaan täällä ihan samassa liemessä, samojen kuvioiden kanssa, loppujen lopuksi aika vähän puikoissa missään asiassa. Ja se on täysin ok.
Musta taitaa tulla lempeä täti, jos tai kun sielu lopulta selviää pitkästä saunastaan siihen mielentilaan, missä katsellaan öiselle järvelle ja kuunnellaan kuikkien huutelua kaiken ollessa aivan järjettömän hyvin, juuri kuten pitää, ilman mitään erityistä syytä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täytin juuri 46 vuotta ja en ihan samaistu ap:seen. Oma elämäni on ollut huolien täyteistä lapsuudenperheen alkoholismi ja mt-ongelmien vuoksi. Mutta sen vuoksi myös nousujohteista. Olen taloudellisesti erittäin hyvässä tilanteessa, opiskellut yliopistossa hyvän tutkinnon heti nuorena, fyysisesti samoin erittäin hyvässä vedossa. Pysyvää rakkautta en ole saavuttanut, mutta on mulla ihana, vähän nuorempi rakastaja. Ystävät ovat kaikki kaikessa. Teini-ikäisten lasten ongelmat ovat päällimmäisiä. Sanoisin, että jos en sairastu syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen lähivuosina, olen erittäin onnekas. Siitäkin huolimatta, että lapsuuteni oli turvaton ja olen kokenut myös väkivaltaa. Ehkä olen oppinut jo iän myötä näkemään sen voimavarana.
Olet kuitenkin pari vuotta nuorempi. Tahdon vaan sanoa, että vielä vuosi sitten, ollessani 47 v, elämäni oli toisenlaista. Vuodessa ovat iskeet vaihdevuodet päälle. Se on ollut fyysistä ja psyykkistä vuoristorataa, jonka myötä on mennyt itseluottamus ja toivo tulevasta. Kyllä minäkin iässäsi olin elämäni tyytyväinen. Onneksi en silloin tiennyt, että kaikki voi nopeaan muuttua.
No elämässä voi tietenkin tulla nopeita muutoksia. Ja nyt tiedät jo, että asiat voivat nopeasti muuttua. Eli sinunkin elämäsi voi olla vuoden kuluttua uskomattoman hyvää, jos käännät oman näkökulmasi loogisesti vähän eri suuntaan.
Oma vuoteni on ollut niin rankka, että universumin pitäisi olla aika epäreilu, jos tämä tästä vielä romahtaisi huonompaan suuntaan. Toki se on aina mahdollista. Siitäkin huolimatta olen tällä hetkellä onnellinen, vaikka puoli vuotta sitten mietin, pitääkö mun kaikkien vaikeiden elämänkokemusten myötä jäädä jo eläkkeelle. Mutta puoli vuotta on taas riittänyt siihen, että elämä alkaa kantaa. Tiedostan hyvin tulossa olevat vaihdevuodet ja olen aloittanut jo fyysisen ja psyykkisen valmistautumisen ennakkoon. Liikuntaa harrastan 3 - 5 kertaa/viikko, enkä kaihda mielialalääkkeitä ja nukkumista helpottavia lääkkeitä, vaan otan kaiken avun vastaan, jos sitä tarvitsen. T. Sama 46-vuotias "nuori"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 47-vuotiaana vielä pienet lapset, eivät koulussakaan vielä, mutta myös aikuisia lapsia löytyy. Ehkä tästä jatkan suoraan mummon rooliin jos lastenlapsia sattuu tulemaan. Tärkeintä, että on onnellinen eli elämäänsä miten vain.
Ihana elämänmakuinen ketju ja tärkeää vertaistukea. Toivoisi tämän vain jatkuvan. Täällä on hyvää luettavaa, vaikka useammaksikin kertaa. Tuskin elämä mitään helppoa kellään on. Tsemppiä meille keski-ikäisille naisille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ketju, mielenkiintoinen.
Ja samalla vähän pelottava. Olen itse 44-vuotias, ja omasta elämästä tuli todella hyvää ja ihanaa vasta kun täytin 40 v.
Lapset kasvoivat isoiksi (pikkulapsiaika on itselleni ja luonteelleni ollut todella raskas, sitova ja uuvuttava psyykkisesti ja fyysisestikin), olin aivan väärässä työssä (raskas hoitoala), kärsin tietynlaisista rajoittavista henkkoht ongelmista ja kriiseistä jotka vetivät mielen matalaksi ja epätoivoiseksi vailla toivoa ulospääsystä ikävuosiksi 23-39.
40 v. täyttämisen jälkeen muuttui moni asia oleellisesti, ja koen taas olevani elossa, nauttivani elämästä ja elämän olevan helppoa ja antoisaa.
Ja kauhistuttaa nyt lukea, kuinka monella elämä sitten ajautuu tässä iässä (tai parin vuoden päästä) syöksykierteeseen alaspäin.
TOIVON, että olisin poikkeus. Että olisin jo ikävuosina 23-39 kärsinyt sen oman osani elämän merkityksettömyyden potemisesta ja alakulosta. Teen kyllä kaikkeni, että selviäisin tulevista (vaihde)vuosista helpolla; olen viimeiset 3 vuotta harrastanut tavoitteellisesti liikuntaa, pudottanut ylipainoni, priorisoinut unen, opetellut sanomaan ei, saanut kalenteriin tilaa ja aikaa itselleni..
Ja toisaalta, olen kiitollinen tästä ketjusta, otan varoituksena. Yritän muistaa, että jos parin vuoden päästä tämä hyvä vaihe elämässäni vaihtuu taas kurjuuteen, se kuuluu ikään, eikä välttämättä tarkoita että minussa ja elämässäni oikeasti olisi jotain vialla.
Nyt olisi kiva kuulla vielä vaikka jonkun 55 --> ikäisen kertovan ja lohduttavan, että alakuloinen vaihe ja vaihdevuodet menivät ohi, ja elämä alkoi taas helpottaa...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
47-vuotias nainen on vanha ruppana.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju, mielenkiintoinen.
Ja samalla vähän pelottava. Olen itse 44-vuotias, ja omasta elämästä tuli todella hyvää ja ihanaa vasta kun täytin 40 v.
Lapset kasvoivat isoiksi (pikkulapsiaika on itselleni ja luonteelleni ollut todella raskas, sitova ja uuvuttava psyykkisesti ja fyysisestikin), olin aivan väärässä työssä (raskas hoitoala), kärsin tietynlaisista rajoittavista henkkoht ongelmista ja kriiseistä jotka vetivät mielen matalaksi ja epätoivoiseksi vailla toivoa ulospääsystä ikävuosiksi 23-39.
40 v. täyttämisen jälkeen muuttui moni asia oleellisesti, ja koen taas olevani elossa, nauttivani elämästä ja elämän olevan helppoa ja antoisaa.
Ja kauhistuttaa nyt lukea, kuinka monella elämä sitten ajautuu tässä iässä (tai parin vuoden päästä) syöksykierteeseen alaspäin.
TOIVON, että olisin poikkeus. Että olisin jo ikävuosina 23-39 kärsinyt sen oman osani elämän merkityksettö
Ne menevät toki ohi. Aika moni kertoo ketjussa siitä, kuinka ne muuttavat ihmisen ajattelua. Ei kukaan palaa nuoruuteen - fyysisesti eikä psyykkisesti. Joku kirjoitti merkityksettömyyden ja olemattomuuden siunauksesta. Aika iso transformaatio. Ei siis muutos huonompaan, vaan erilaiseen. Minä koin myös lasten aikuistumisen ihanana asiana ja helpotuksena. Sen tilalle tuli vanhempien vanheneminen, muistisairaus ja huoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä sinulle on tärkeää elämässä?
Omaan korvaan särähti jotenkin,että olet kiinnittänyt huomion pitkälti ulkoisiin asioihin. Itse 45v ja voihan tämä ajatus minullakin muuttua, mutta näen tärkeäksi rakkauden, armollisuuden itseä kohtaan, itseni runtemisen, pienet hetket arjessa,parisuhteen turvan ja ilon, vapauden kun on kerrankin varaa toteuttaa itseään...
Jos olisikin luotettava parisuhde, mutta mies jäi kiinni vuosien pettämisestä. Tulee niin arvotonkin olo ja ajatus, ettei kelpaa enää kenellekään.
N52
Vierailija kirjoitti:
Järkytyin. Koko palsta on yleensä täynnä jäätävää shittiä, ja sitten tällainen ketju, jossa on uskomatonta introspektiota ja verbaalivirtuoositeettia.
Sinun tekstisi ei kylläkään osoita verbaalista virtuositeettia.
Minä taas en viitsi mitään laittautumista ja liikuntaakin vähensin. Elän oman oloni ja fiiliksen mukaan. Pukeudun myös. En tunne syyllisyyttä jos en suorita. Näin tämä elämä vyöryy eteen päin ja oikeasti teoillaan voi monesti olla enemmän haittaa kuin tekemättömyydellä. Ilo kutsua lapsena kylään ja laittaa heille ruokia ja viettää aikaa. Töissäkään en enää tavoittele ylennyksiä tai palkankorotusta. Kaipaan vain tasaisuutta arkeen. Ja omaisuuskaan ei pelasta kuolemalta joten näillä mennään.
Voi, millainen ketju!
Itse täytin juuri 54-vuotta ja toki koen välillä alakuloisuuden tunteita. Mutta kuitenkin pääsääntöisesti olen kiitollinen elämästä. Ei se ole ollut helppo, on ollut ahdistuneisuutta, eroja, yksinhuoltajuutta, rahamurheita, epäluotettavia ihmisiä jne. Mutta ehkä juuri siksi nyt, kun vihdoin osaan pitää rajani, niin elän todella vahvasti jalat maassa ja elämä on jollain tasolla kepeää. Hormonikorvaushoito pitää mieleni tasaisena ja entisestä pms-hirmusta on tullut melko rauhallinen ja lempeä täti :).
Nyt kun lapset ovat isoja ja on aikaa, niin panostan itseeni. Olen aina liikkunut, mutta puolisen vuotta sitten menin kuntosalille. Ai että, millaisia tuloksia näinkin pienessä ajassa saa aikaan tässäkin iässä. Olen saanut painoni hitaasti putoamaan ja aivan valtavasti virtaa ja jaksamista elämääni senkin avulla. Lisäksi olen opiskellut työn ohella ja amk-tutkinto on lopputyötä vaille valmis.
Kaipaan toki parisuhdetta, mutta huonoa en huoli. Olen ennemmin yksin.
Tällä hetkellä muistisairaan äitini tila on mennyt paljon alaspäin. Hän sai vihdoin hoitokotipaikan. Luopuminen on surullista, mutta samaan aikaan tunnen kiitollisuutta siitä, että hän on nyt turvassa.
Ehkä elämänasenteeni tulee siitä, että on ollut niin paljon vaikeuksia. Ja tässä iässä jo tietää, että alakulon jälkeen tulee parempia päiviä. Sillä ilmeisesti olen kömpinyt eteenpäin. Tsemppiä kaikille ikäluokan daameille! Te olette supereita <3, muistakaa se.
Jollain tasolla pystyn tavoittamaan ap:n ajatukset, myös minulla oli joku ikäkriisi ehkä 45 paikkeilla. Olen kuitenkin tosi analyyttinen tyyppi ja se on varmasti yksi asia joka on vienyt nopeasti kriisin yli. Jäin tosi paljon pohtimaan ap:n sanoja ettei itsestä ja elämästä saa enää yhtä hyvää kuin nuorena. Miksi? Oliko asiat konkreettisesti nuorena paremmin vai onko se vain yleinen ajatusmalli joka on tarttunut nuoruutta ihannoivasta kulttuuristamme?
Minulla on nyt 49-vuotiaana asiat sata kertaa paremmin kuin nuorena. Se on fakta. Elämässä ei ole mitään mikä olisi mennyt huonompaan suuntaan. Silti sitä oli jossain kohtaa vaikea huomata, kun joka puolelta tulee viestiä kuinka vanhenemisen on pakko merkitä elämän huononemista ja vanhenemista pitää paeta. Tähän kuitenkin auttaa ihan konkreettisesti käydä ne asiat läpi mikä on oikeasti huonommin ja voiko sitä parantaa tai onko sillä oikeasti itselle merkitystä.
Luulen että iso osa tätä tunnetta on se, että nuorena oli tavoitteita ja ponnistelua, kun taas keski-iässä moni on vähän tyhjän edessä. Mutta muistatko, se sama epävarmuus ja tietämättömyys tulevasta oli nuorenakin. Nyt on kuitenkin enemmän viisautta ja elämänkokemusta asettaa itselleen ne tavoitteet mitä aidosti haluaa ja ponnistella niiden eteen. Keski-ikäisenä elämästä ja itsestä saa hyvin helposti parempaa kuin nuorena.
En oikeastaan tunnistanut mitään ap:n kirjoituksessa. Itse etenen uralla, mulla on iltatähti vielä kotona pitkään, on nyt 10v. On tuore avoliitto ja naimisiinmenosta puhuttu. On paljon ystäviä, harrastuksia, menoja, mielenkiinnon kohteita. Liikun salilla 4 kertaa viikossa, golfataan koko perhe kotimaassa ja ulkomailla, käydään pienillä vaelluksilla jne. Elämä on tosi hyvää, oikeastaan parasta mitä on koskaan ollut. Niin ja siis itse täytin juuri 49v.
Äitini on 70v ja ei hänkään mitään luopumista tee. Tekee vielä työkeikkaa, matkustelee, näkee ystäviää, harrastaa jne. Hän löysi uuden parisuhteen päälle kuusikymppisenä. En siis ymmärrä miksi tässä iässä pitäisi vielä olla mistään luopumassa, elämä on tässä ja nyt
Mutta kun ei edes tee mieli. Minkäänlaiset hurjastelut.