Lue keskustelun säännöt.
47-vuotiaan naisen elämä, miten teillä muilla?
23.11.2025 |
Miten välillä tuntuukin niin väsähtäneeltä tai tyhjältä? Vaikka perus ihan positiivinen ja aktiivinen elämäntyyli, pitää itsestään huolta ja suht nuorekas, hyvässä kunnossa. Vaikka kuinka tekisi kaikkensa, että elämä olisi hyvää, eikä halua muumioitua niin välillä vaan iskee puskista sellainen synkkä ja tyhjä olo, että ei itsestään, eikä elämästään enää koskaan saa sellaista tai niin hyvää, kuin nuorempana. Vielä esim. 45-v oli ihan erilainen tunne ja jotenkin sen jälkeen alkoi joku alamäki. Nykyään yhä useammin huomaa vetäytyvänsä itsekseen miettimään kaikkea, varsinkin asiat, jotka eivät menneet, kuin olisi halunnut, pettymykset elämässä ym. Ja välillä olo, ettei mikään enää oikeasti auta, ei sisäisesti, eikä ulkoisesti. On harrastuksia, on liikuntaa, on muutettu monta kertaa, on kokeiltu monenlaista, terveet elämäntavat, kauniit vaatteet, vitamiinit, meikit, voiteet jne. Silti välillä tuntuu turhauttavalta, että lopulta mikään ei enää muuta mitään, kun tämän ikäinen. Ja elämä alkaa jakamaan vaan niitä synkkiä puolia. Vanhenee joka hetki, omat vanhemmat jo vanhuksia ja sairaita, heistä huolta joka hetki ja pelko läsnä milloin joutuu luopumaan, taloudellisia haasteita, kun kaikki kallistunut, oma vanhuus, mahdolliset terveyshuolet ja yksinäisyys kummittelee mielessä. Jatkuvasti miettii, että miten tästä elämästä saisi vielä mahdollisimman paljon irti ja pitäisi elää täysillä, kun ei tiedä koskaan paljonko itsellä vielä elämää jäljellä. Jotenkin kaikki enimmäkseen hirveää suorittamista päivästä toiseen ja sitten esim. näin sunnuntaina hirmu väsynyt viikon jälkeen, suoriutunut vain kaikesta ja kun hetken pysähtyy niin iskee sellainen harmaus ja tyhjyys. Jokin hohto ja toiveikkuus elämästä tuntuu kadonneen. Onko se tämä ikä vai yleinen maailman tilanteen kiristyminenkin. Miten teillä muilla? Mitkä fiilikset suurinpiirtein saman ikäisillä? Olisi kiva kuulla, kun itsellä ei ketään saman ikäisiä ole elämässä, joiden kanssa jakaa fiiliksiä vaan itsekseen miettii. Hyvää sunnuntaita kaikille!
- N47-
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa? Jos aamusta iltaan uhriutuu miten kaikki on ihan paskaa niin on taatusti ikävä olo kaiket päivät. Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Joka hetki voi valita mitä ajattelee ja miten toimii. Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla olosuhteisiin. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan.
Nyt olisi ihan hyvä tarkastella sitä omassa päässä soivaa levyä.
Väittäisin, että varsinkin naiset kunnostautuvat loppumattomassa itsensä inhoamisessa. Kato nyt, miten tyhmä sä oot. Hitto mä oon ruma ja lihava. Taas mä mokasin. Kaikki nauraa mulle. Tästä ei tule yhtään mitään. Aina mä epäonnistun. Mun elämä on yhtä helvettiä. Aina mua sorretaan. Kukaan ei tajua mua. Kaikilla muilla menee hyvin ja mä vaan raadan tätä samaa kurjuutta, jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi se itsensä inhoaminen on niin mukavaa? Jos aamusta iltaan uhriutuu miten kaikki on ihan paskaa niin on taatusti ikävä olo kaiket päivät. Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Joka hetki voi valita mitä ajattelee ja miten toimii. Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla olosuhteisiin. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan.
Nyt olisi ihan hyvä tarkastella sitä omassa päässä soivaa levyä.
Väittäisin, että varsinkin naiset kunnostautuvat loppumattomassa itsensä inhoamisessa. Kato nyt, miten tyhmä sä oot. Hitto mä oon ruma ja lihava. Taas mä mokasin. Kaikki nauraa
Marttyyrius on yksi narsismin piirre. Se on selviytymiskeino hauraan minuuden ja huonon itsetunnon kanssa. Kun uhraa itsensä saa hyvän syyn surkutella itseään. Silloin voi viimeinkin saada osakseen kehuja ja myötätuntoa.
Jaxuhaleja.
Minusta on tärkeää löytää uusia (tai herätellä vanhoja) itseä kiinnostavia asioita, kun ikää tulee ja pesä tyhjenee, eikä esim. bilettäminenkään enää kiinnosta.
Omat lapseni ovat muuttaneet pois kotoa ja vaikka se on ollut haikeaa luopumista, on mukavaa, kun on lähes 30 vuoden "äiti-jakson" jälkeen vapaa tekemään, mitä haluaa.
Hoidan puutarhaa ja koiriani, luen ja kirjoitan, teen käsitöitä, teen kierrätyslöytöjä joilla uudistan talon sisustusta, opettelen kokkaamaan ja leipomaan vähän vaativampia herkkuja jne.
Hankin myös vaatteita pääasiassa käytettyinä ja muokkaan niitä itse (tai haastavissa tapauksissa tutun ompelijan avulla), ja ideoin itselleni kivoja asuja eri vuodenaikoihin. Keski-ikäisenä on lupa pukeutua vähän näyttävämmin tai hauskemmin.
Harrastan liikuntaa terveyden ylläpitämiseksi, mutten ota siitäkään stressiä. Kävelen ja juoksen, nostelen puntteja kotona ja teen pilates-tyyppistä treeniä. Nykyään on niin paljon inspiroivia instatilejä, joista saa jumppa- ja ruokaohjeita, vaikka mitä!
n52
Vierailija kirjoitti:
Pitää osata jotenkin luopua. Ei viisikymppinen ole enää mikään teini. Se ei tarkoita elämän lopettamista mutta jotenkin ihmiset kuvittelee olevansa joitakin ikiteinejä. Viisikymppinen alkaa olla tehtävänsä tehnyt ja pitää iloita nuorien elämästä ja toivoa heille hyvää myös yhteiskunnassa.
Minusta ihmiset tavoittelee nykyisin liikaa jotakin nuoruutta eikä tunnusta realiteetteja. Kun hyväksyy ikänsä ja elämänsä niin siitä alkaa itsensä hyväksyminen.
Mikään ei riitä, kun ei riitä itselleen. Missä mukamas on se täydellisen ihmisen malli, jonka mukaan meitä mitataan? Ei missään. Olemme itse kehittäneet sen omassa päässämme.
Minusta ihmiset tavoittelee nykyisin liikaa täydellistä onnellisuutta eikä tunnusta realiteetteja. Kirpeä totuus on se, että hyvät asiat eivät aina tule helpolla. Usein suurin epätoivon ja turhautumisen hetki näyttää samalla suuntaa eteenpäin. Tarjoaa mahdollisuuden luopua tutusta ja turvallisesta ja tehdä asioita toisin.
Oletko perheellinen, sinkku, lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin tutulta kuulostaa, olen jo 55 ja mietin samoja asioita. Vielä alle viiskymppisenä koin elämän vievän eteenpäin, antavan minulle jotain uutta.
En tiedä onko tää alakulofiilis siitä kiinni että karrikoidusti sanottuna "kaikki" on jo nähty ja koettu mitä näillä rahavaroilla voi nähdä / kokea ja siis mikä on itsestä kiinni. Kaikkea haluamaansa ei voi edes rahalla saada. Vaikka perusasist on hyvin, paremmin kuin monilla muilla, jotenkin tunnen eniten huolta siitä että kun mikään ei oikein tunnu miltään enää ja jos jostain saa hetken mielihyvän (esim kokeilee uutta harrastusta tai käy uudessa matkakohteessa) tuo mielihyvän tunne hiipuu todella nopeasti. Sama isommissa elämänmuutoksissa, esim uusi työpaikka; alkuinnostuksen ja skarppaamisen jälkeen fiilis lässähti hyvin nopeasti ja ns arki koitti siinäkin.
Olen yksineläjä eikä minulla ole jälkikasvua ja ystävienkin rivi näyttää harvenevan huolestuttavadti pikkuhiljaa joten yksinäisyys on alkanut huolettamaan. Mietin juuri aamulla, että minulla ei ole ollut koko elämäni aikana näin vähän niitä ystäviä/tuttuja joihin pitäisin yhteyttä saati jotka pitää minuun mitään yhteyttä (edes kertovat omia kuulumisiaan 3-4x vuodessa). Tämäkin on ihmeellinen suuntaus, ne ns ystävät kertovat mitä heille kuuluu, jopa loputtoman pitkästi, mutta eivät välttämättä edes kysy mitä minulle kuuluu, se ei tunnu kinnostavan ketään, ei edes vanhempiani.
Jotenkn pelkään tilannetta että muutun näkymättömäksi kellekään kun omaa kumppania ei ole löytynyt. Enää en ole etsinyt 10 vuoteen, lopetin sen touhun täysin turhana, kukaan ei jaksa hakata päätään seinään loputtomasti.
Olen ollut lapsesta saakka sellainen "levoton sielu" joka kaipaa positiivisia haasteita, mitä tahansa uutta elämään. Tylistyn nopeasti saman toisoon, rutiineihin, yksinkertaisuuksiin (missä tahansa kontekstissa), haluaisin aina jotain muuta, minulla on pääsääntöisedti aina ollut olo että minulta puuttuu jotain vaikka adiat ovatkin päällisin puolin hyvin ja varmadti annan sen kuvan itsrstäni, että elämä on mallillaan. Toki tiedän hyvinkin sen mitä ja kuka on se joka minulta puuttuu. Jos sen (hänet) saisin, rauhoittuisiko tämä levoton sielu ja sisäinen "kaipaan aina jotain muuta tai lisää" olotila? Ja pahoin pelkään etten saa sitä koskaan selville.
Näin suunnitteen saman ikäisenä miehenä elän täysin päinvastaisin tunnetiloin elämääni.
Pidän fysiikasta huolta, harrastan, matkustelen, lapset löytäneen paikkansa työelämästä, reippaasti nuorempi kumppani rikastuttaa elämää, on tavoitteita ja suunnitelmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Kuten vaikka tuo edellinen kirjoittaja esimerkillään.
Olen muutaman vuoden vanhempi. Hoidan kahta vammaista lähimmäistäni kotona, aina jompikumpi tarvitsee jotain. Jos hoidettava ei tarvitse jotain niin sitten pitää taistella joko rahan tai jonkin kuntoutuksen takia.
Usein on vaikeaa saada itsensä motivoitua tähän elämään. En minä tämmöistä elämää halunnut/suunnitellut. Elämä yllättää eikä mitenkään positiivisesti. Aika ajoin ajattelen lähteväni oman käden kautta. Koko elämäni on aivan turhaa (itseni kannalta), elän vain hoidettaviani varten. Parannusta tähän tilanteeseen ei tule vaan hoidettavien tilanne huononee vuosi vuodelta. Tukiverkkoa ei ole, olen aivan yksin. Elämä meni minun osaltani jo ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos! Aivan ihania, viisaita ja valaisevia vastauksia. Heti tuli jo parempi olo, kun luin ja palaan vielä monta kertaa tänään lukemaan ja myös itse kirjoittamaan. Ehkä sitä itse elää niin kuplassa, kun ei ole tällä hetkellä oikein ketään oman ikäistä, jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. Monen kirjoituksessa oli samaistuttavaa ja paljon tuttua. Olen ajatellutkin, että se on tämä ikävaihe ja tuntuu olevankin laajempi asia, kuin vain omassa päässäni. Ihania vertaisajatuksia ja tarpeellista saada perspektiiviä. Kiitos kaikille teille kirjoittajille! Palaan vielä monta kertaa tänään lukemaan, kirjoittamaan.
- Ap
Itse oon 47 v . Olen alkanut juomaan. Menee viikonloput nopeasti eikä tule liikaa mietittyå elämää.
Suosittelen juomista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet nuori vielä, tuo vaihe menee ohi. Itse olen yli 50 ja lähdin vielä yliopistoon jatkamaan. Ei kait juuri koskaan ole asiat olleet paremmin. Tarkoitus on elää vielä 40 vuotta koska elämä on mukavaa. Jos en elä niin ainakin yritin elää hyvin.
M50
Tunnistan osittain nuo mietteet ja uskon että kaikille viittäkymppiä lähestyville se on jonkunlainen kriisin ja itsetutkiskelun paikka. Itsellä iloa tuo ensisijaisesti lapset ja hyvä rakastava parisuhde mutta myös läheiset ystävät ja liikunta yms. asiat mistä koitan nauttia jotenkin enemmän keskittyen kuin ennen. Vaikea selittää mutta mulle ennen elämä vaan soljui eteenpäin ja en niin pysähtynyt miettimään miten hienoja juttuja elämässäni on vaikeuksien lisäksi. Sellainen pysähtyminen on tullut hiukan ja koen sen positiivisena.
Itselle huolta aiheuttaa muuttuva keho ja ylipaino mikä kertynyt viime vuosina kuin itsestään. Vaikuttaa jaksamiseen ja pelottaa hiukan meidän suvussa vahvasti periytyvä sepelvaltimotauti joten siitä yritän tässä itselleni ottaa projektin tulevalle vuodelle. Se tuntuu ihan jännältä jos pääsisi hiukan parempaan kuntoon vielä.
Oma parisuhteeni on aika tuore (5v) mutta se on yksi isoin asia miksi elämä tuntuu myös vaihtelevalta ja kiinnostavalta, hänen kanssa matkojen ja ylipäänsä tulevaisuuden suunnittelu. Seksi ja kaikki kiva pieni romantiikka siinä sivussa, ollaan ihan rakastuneita ja luulen että siksi itsellä tuntuu melkein kun elämäntilanne olisi kuin kolmikymppisellä. Veikkaisin että muuten olisi huomattavasti harmaampaa ja lasten ympärillä täysin pyörivää elämä.
N48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ompas jännä, tosin ei yhtään yllättävää, että kun päädymme pohtimaan elämäämme, se mitä muuta kaipaa tai ei ole täysin onnellinen tai mikään ei tunnu miltää jne, niin aivn sekunnissa joku tulee kertomaan että näin ei saa tehdä, pitää tyytyä siihen mitä on ja pakottaa itsensä olemaan onnellinen, olette uhriutujia ja haluatte olla vaan ikiteinejä ym ym skeidaa.
Joo, elämä on asennekysymys, mutta pohdituttavien asioiden ääneen sanominen tai kirjoottaminen ei tee siitä huonompaa. Olisi silkkaa itsensä ja muiden huijaamista ja täysin sairaspersoonaista hokea itselleen ja muille miten hyvä olen, miten hienoa elämäni on ja ah miten joka päivä tunnen kiitollisuutta kaikesta vaikka mitä negatiivista tapahtuisi. Ikävienkin tuntemusten terveellä tasolla pohdinta vie yleensä eteenpäin kunhan niihin ei vuosikausiksi jää synkistelemään ja ne eivät saa päävaltaa ajatuksissa.
Ei ole keneltäkään pois se että tästäkin ap:n aloittamasta aiheesta voi keskustella ihan sivistynesti. Pikemminkin minä väitän että jos ap olisi ainoa noin tunteva, muut samaan ikäryhmään (reippaasti keski-ikäiset 45-55 tienoolla olijat) kuuluva valehtelee jos ei muka koskaan ajattele noin, edes hetkellisesti. Ja noin voi ajatella vaikka muuten kaikki olisikin hyvin.
Luin jostain että nainen on 5-kymppisenä onnellisimmillaan.
Tätä ketjua lukiessa ei siltä näytä.
Sellainen pirskahteleva nuoruuden ilo on multakin kateissa. Vuosi on ollut rankka, taas. Itselläni on elämä ollut vaativaa suorittamista ja aina tulee uusia vastoinkäymisiä.
Vaihdevuosioireet alkaneet... Omat ja puolison vanhemmat vanhenevat. Nuoruuden kauneus on menetetty.
Toisaalta moni asia johon tähtäsi on nyt saavutettu mistä voi olla tyytyväinen.
Lisäksi omat rajat löytyneet, tietää mitä EI halua. Ja mitä sallia itselleen tykkäsi ympäristö tai ei.
Pienet hyvät asiat arjessa, itsestä huolehtiminen, kiitollisuus saavutuksista voisi olla nyt niitä juttuja.
N45
Vierailija kirjoitti:
Pitää osata jotenkin luopua. Ei viisikymppinen ole enää mikään teini. Se ei tarkoita elämän lopettamista mutta jotenkin ihmiset kuvittelee olevansa joitakin ikiteinejä. Viisikymppinen alkaa olla tehtävänsä tehnyt ja pitää iloita nuorien elämästä ja toivoa heille hyvää myös yhteiskunnassa.
Minusta ihmiset tavoittelee nykyisin liikaa jotakin nuoruutta eikä tunnusta realiteetteja. Kun hyväksyy ikänsä ja elämänsä niin siitä alkaa itsensä hyväksyminen.
Viisikymppinen saattaa olla vasta elämänsä puolessa välissä eli toinen mokoma jäljellä. Mistä pitäisi luopua?
Vierailija kirjoitti:
Luin jostain että nainen on 5-kymppisenä onnellisimmillaan.
Tätä ketjua lukiessa ei siltä näytä.
Sellainen pirskahteleva nuoruuden ilo on multakin kateissa. Vuosi on ollut rankka, taas. Itselläni on elämä ollut vaativaa suorittamista ja aina tulee uusia vastoinkäymisiä.
Vaihdevuosioireet alkaneet... Omat ja puolison vanhemmat vanhenevat. Nuoruuden kauneus on menetetty.
Toisaalta moni asia johon tähtäsi on nyt saavutettu mistä voi olla tyytyväinen.
Lisäksi omat rajat löytyneet, tietää mitä EI halua. Ja mitä sallia itselleen tykkäsi ympäristö tai ei.
Pienet hyvät asiat arjessa, itsestä huolehtiminen, kiitollisuus saavutuksista voisi olla nyt niitä juttuja.
N45
Entä jos ei ole mitään saavutuksia eikä lapsiakaan toiveista huolimatta? Ja köyhempi kuin koskaan.
Samanikäinen nainen täällä. Elämä ollut neljänkympin jälkeen pelkkää alamäkeä ja murhetta. Siihen asti sitä jaksoi jotenkin uskoa ja toivoa, että elämällä olisi vielä itsellenikin jotain annettavaa ja sitä voisi joskus olla onnellinen. Nykyään en enää jaksa toivoa. Elämä on pelkkää yksin sinnittelyä ja pärjäämistä. En koskaan saanut haluamaani parisuhdetta tai perhettä ja se tuntuu olevan suurin syy onnettomuuteeni. Taloudellisesti on todella tiukkaa koko ajan, vaikka pitkäaikainen työpaikka löytyykin ja muilla tämän ikäisillä tuntuu nimenomaan rahatilanne helpottavan. Terveysmurheita tulee koko ajan lisää, vaikka miten yrittäisi pitää itsestään huolta viimeisillä voimavaroillaan. Olen henkisesti todella huonossa jamassa tällä hetkellä. Olo on niin turvaton joka tavalla, kun yksin yrittää joka asiasta selviytyä. Vanhemmat alkaa höperöitymään ja en tiedä mistä saisin vielä voimia huolehtia heidän asioistaan. Jostain syystä sisarusten kanssa ollaan vähän joka asiasta eri linjoilla ja pitkäaikaisiin ystävyyssuhteisiinkin on ilmaantunut ongelmia lähivuosina. On todella pelottavaa, kun haaveilen lähinnä siitä, että pääsisin pois täältä. Olen niin pettynyt itseeni ja elämääni, koska en ikinä ole saanut kokea esimerkiksi rakkautta ja olla onnellinen. Tälläistä elämää en jaksaisi elää enää yhtään. Ja kyllä olen masentunut. Mutta miten tämänlaista masennusta voi hoitaa, kun se johtuu elämäntilanteesta ja olosuhteista. Ei siinä mitkään pillerit auta.
Itsellä on ollut niin kivinen elämä tähän asti, että tämä nykyinen tilanne tuntuu aivan äärettömän hyvältä, ja tuntuu että luojan kiitos, nyt elämä vihdoin rauhoittuu. Nyt 49-vuotiaana olen juuri saanut maksettua yritykseni konkurssin. Rahaa ei ole yhtään, vuokralla asutaan lapsen ja miesystävän kanssa. Elämä on todella hyvää. Koska tärkeintä, itselleni, tässä vaiheessa elämää on vain ja ainoastaan mielenrauha, rakkaus ja terveys.
Tietenkään en ole immuuni ikäville tunteille, tai että ajattelisin kaikesta vain ja ainoastaan positiivisesti. Vastoinkäymisiä tulee ja ne tuntuvat, mutta nykyään totean aiempaan verrattuna melko neutraalisti "Jahas, tällaista nyt sitten". Ytimenä asioiden Hyväksyminen. Niiden, joihin ei itse voi vaikuttaa.
Kerroit aloituksessasi, että "mikään ei enää muuta mitään". Minkä pitäisi mielestäsi muuttua? Tuli mieleen, omasta kokemuksesta johtuen, että oletko koskaan tullut oikeasti miettineeksi mitä Sinä haluat elämältä? Mitä Sinä tarvitset ollaksesi Aidosti onnellinen? Onko se jotakin, johon voit itse vaikuttaa? Elämäsi puitteita, vaiko ehkä rauhaa sisimpään? Voisiko se olla itsesi arvostamista ja hyväksymistä, juuri sellaisena kuin olet? Tuntuuko, että et jotenkin ole oman elämäsi ohjaksissa, elätkö ehkä enimmäkseen muiden tarpeiden kautta? Nämä vain pohdintoja, ei syytöksiä tai sormella osoituksia lainkaan. Ja suurin osa kysymyksistä juuri sellaisia, jotka saivat omat silmäni avautumaan.
Itse olen selvinnyt väkivaltaisesta suhteesta, muista toksisista lähisuhteista, vakavista mielenterveysongelmista ja yrityksen konkurssista. Se on antanut sellaisen perspektiivin, että omalla kohdallani ainut minkä pitäisi edes muuttua, jos/kun se joiltain osin varmasti vielä puuttuu, on oman itsen ja lähimmäisten hyväksyminen ja rakastaminen sellaisina kuin ovat, ja terveydestä, mielenrauhasta ja rakkaudesta huolehtiminen. Eihän tämä tietenkään tarkoita sitä, että vastoinkäymiset olisivat jotenkin autuaaksi tekevä voima, tai että ilman niitä ihminen ei voisi osata arvostaa elämäänsä.
Itse olen elämäni ensimmäiset vuosikymmenet sössinyt, en siitä muita syytä. Mielenterveysongelmien, väkivaltaisen suhteen ja konkurssinkin taustalla on ihan minun omat pieleen menneet valintani. Tämän oivaltaminen sai aikaan sen, että tajusin kaiken olevan vain ja ainoastaan omissa käsissäni. Uhriutuminen ja katkeruus, se elämä jota ennen elin, tuntuu kaukaiselta muistolta, vaikka siitä on vain muutama vuosi. Olen todella kiitollinen, että tämä tietoisuus on minulla nyt.
Tämä ikä ja vaihdevuodet ovat tuoneet myös sellaisen siunauksen, että ei enää kiinnosta muiden mielipiteet. Tajuaa vihdoinkin, että minun elämäni on vain minua ja lähimmäisiäni varten. Aika moni on nokkiinsa ottanut, mutta oma elämä on parantunut aivan valtavan paljon sen ansiosta. Esimerkkinä yksi elämän mittainen ystävyys, jonka päättyminen kyllä tietysti myös kirpaisi. Mutta se ystävyys oli tästä nykyhetkestä tarkasteltuna jo viimeisen vuosikymmenen ollut pelkkää likaämpärinä olemista minulle. Puuttui ilo ja hyvien kokemusten jakaminen. Kun tuo ystävyys loppui, tajusin että ensimmäistä kertaa elämässä arvostin itseäni ja omaa aikaani ja elämääni, kuten olisi pitänyt arvostaa aina. Ja siitä olen pelkästään kiitollinen, että tajusin Nyt, enkä kymmenen vuoden päästä.
Tosi hienoa ap että olet herännyt pohtimaan noita asioita. Toivottavasti kukaan ei poista tätä ketjua, mielelläni itsekin osallistuisin jatkossakin.
N49
Pitää osata jotenkin luopua. Ei viisikymppinen ole enää mikään teini. Se ei tarkoita elämän lopettamista mutta jotenkin ihmiset kuvittelee olevansa joitakin ikiteinejä. Viisikymppinen alkaa olla tehtävänsä tehnyt ja pitää iloita nuorien elämästä ja toivoa heille hyvää myös yhteiskunnassa.
Minusta ihmiset tavoittelee nykyisin liikaa jotakin nuoruutta eikä tunnusta realiteetteja. Kun hyväksyy ikänsä ja elämänsä niin siitä alkaa itsensä hyväksyminen.