47-vuotiaan naisen elämä, miten teillä muilla?

Olen tähän ehkä vähän liian nuori kun olen 42-vuotias, mutta täysi vanhus silti jo. Paha vaan, että oma elämäni ei koskaan päässyt alkamaankaan. En päässyt koskaan muuttamaan lapsuuteni kodista omilleni ja olen nyt koko ajan enemmän vanhan, sairaan ja vihaisen vanhempani kotiorja. Olen myös työtön, joten rahaakaan ei itselläni ole. Tuloni ovat vain työmarkkinatuki. Omatkin diagnosoidut vaivani autisminkirjo ja mielenterveysongelmat vaivaavat koko ajan pahemmin. Nykyään tuntuu olevan fyysistä vaivaakin. Lähitulevaisuudessa aika varmasti vanhemmastani jättää tai pääsee edes vihdoin johonkin vanhusten asumispaikkaan ja sitten joudun varmasti kodittomaksi. En työllisty koskaan, eikä tässä ole muutenkaan enää paljoa odotettavaa. Ongelmani ja vaikeutena ovat jo niin pahoja, että mitään ei voi, eikä haluta tehdä. Jos olisin vaan saanut apua silloin kun asiat olisi ollut vielä helppo hoitaa niin en olisi päätynyt nykyiseen tilanteeseen.

.

Mitä ihmettä? Ens vuonna tulee 50v täyteen ja elämä on ihanaa ja paljon vielä juttuja mitä haluan tehdä, nähdä ja kokea

Täytin juuri 46 vuotta ja en ihan samaistu ap:seen. Oma elämäni on ollut huolien täyteistä lapsuudenperheen alkoholismi ja mt-ongelmien vuoksi. Mutta sen vuoksi myös nousujohteista. Olen taloudellisesti erittäin hyvässä tilanteessa, opiskellut yliopistossa hyvän tutkinnon heti nuorena, fyysisesti samoin erittäin hyvässä vedossa. Pysyvää rakkautta en ole saavuttanut, mutta on mulla ihana, vähän nuorempi rakastaja. Ystävät ovat kaikki kaikessa. Teini-ikäisten lasten ongelmat ovat päällimmäisiä. Sanoisin, että jos en sairastu syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen lähivuosina, olen erittäin onnekas. Siitäkin huolimatta, että lapsuuteni oli turvaton ja olen kokenut myös väkivaltaa. Ehkä olen oppinut jo iän myötä näkemään sen voimavarana.

Niin, 47-vuotiaan tavoite-eläkeikä on 69-v, joten työelämää jäljellä reilu 20 vuotta.

Olen ajatuksen kanssa lukenut useaan kertaan teidän kaikkien kirjoitukset. Olen syvästi liikuttunut ja lähes niellyt kyyneleitä, koska niin monia koskettavia, rehellisiä, erittäin viisaita ja elämän makuisia kirjoituksia ja monia elämäntarinoita. Harvoin lukee mitään näin aitoa ja ajatuksia herättävää. Onneksi tein tämän ketjun tänne, koska tämä avasi silmiä ja juurikin sain sitä kaipaamaani perspektiiviä omiin ajatuksiini elämästäni. Ensinnäkin on selvää, että tämä ikä tuo näitä tunteita ja omaa elämää pohdintaan. Niin monella tuntuu olevan samaa ikävaiheeseen liittyen. Ja auttaa, että en todellakaan ole yksin näiden mietteiden kanssa. Myös silmäni aukesivat näkemään, kuinka paljon hyvää minulla kuitenkin elämässä on (lapsia ei ole, mutta pitkä, hyvä parisuhde esim.) joka tuo turvaa ja paljon hyvää elämään, en ole varakas, mutta pärjään taloudellisesti ihan hyvin, terveys toistaiseksi hyvä ja olen tehnyt elämäntapa muutoksia terveellisempään mm. laihduttanut lähes 20kg puolessa vuodessa, vanhempani ovat sairaita, mutta saavat asua ja hoitoa hoivakodissa eli eivät ole minun hoidettavana, nuoruuden kauneus on mennyttä, mutta aika ajoin saan vieläkin hyvää palautetta ja varsinkin nyt laihduttua taas enemmän ja teen paljon myös ulkonäköni eteen, ehkä kaikki ei vielä ole menetetty. Minua liikutti monien teidän elämän tarinat ja tilanteet, usean kohdalla ajattelin, että jos olisi lähellä ja tietäisin missä niin menisin auttamaan jotenkin. Te autoitte minua oikeasti huomaamaan, että minulla on lopulta asiat tällä hetkellä aika hyvin. Sanon tällä hetkellä, koska olen oppinut, että tilanteet muuttuu ja elämä voi heittää kysymättä eteen ties mitä yllättävää. Heräsin kuplasta, että minun pitää olla enemmän tyytyväinen mitä hyvää minulla on ja arvostaa sitä, eikä vain haikailla jotain nuoruuden hohdokkuutta takaisin, koska se aika ei koskaan palaa ja toisaalta voin menettää kaiken nykyisenkin hyvän. Elämä ei ehkä ole mitään elokuvaa, mutta ihan hyvää. Monella ei ole sitäkään mitä itselläni ja tuli mieleen, ehkä moni jopa mielellään ottaisi minun elämän, joten en saa valittaa turhasta. Minulla on kuva, että minun itsen pitäisi olla ikinuori yli-ihminen ja elämän jatkuvaa hohtoa. Eihän se niin voi olla. En tiedä miksi niin ajattelen. On minulla ollut elämässä vaikeaakin. Epävakaa, väkivaltainen lapsuus, koulukiusaamista, yksi vakava sairastuminen, josta paranin, firman konkurssi, ajoittaisia mt-ongelmia näihin asioihin liittyen. Olen kuitenkin selvinnyt ja sulkenut nämä kaikki asiat jonnekin pois mielestä. Ehkä pakenen niitä ja kaipaan hohtoa elämään. Mutta tämä ketju avasi silmiäni ja muutti ajatuksiani siitä mitä tosi elämä on. Ei se voi aina olla nuoruutta ja jotain unelmaa. Ehkä alan arvostamaan enemmän hyviä asioita ja tekemään töitä todellisen hyvinvoinnin eteen. Kiitos teille kaikille ja kaikkea hyvää meidän kaikkien elämään! 

- Ap

Olga T. päätti sitten mennä kylmäksi 47v. 

Niinpä! Olga menetti elämänsä, vaikka varmasti rakasti sitä ja olisi halunnut elää vanhaksi perheensä kanssa. Kaikilla ei ole edes mahdollisuutta elää, kun elämä otetaan pois. Arvostetaan elämää, kun vielä olemme elossa. Niin kauan on toivoa, kun on elämää. 

Varmaan hyvä kumppani helpottaa paljon. Kaikilla ei vaan ole tai ei ole sellaista helposti löydy.

Mä olen 50v ja samoja, pohdiskelevia fiiliksiä ollut viimeiset pari vuotta. Joku sanoi hyvin että alkaa nostalgisoida omaa menneisyyttä ja kaivata niihin paikkoihin missä elämä on ollut ehkä yksinkertaisempaa? Aika monihan palaa juurilleen näin keski-ikäisenä. 

Pari vuotta sitten kun mies halusi eron, konkretisoitui tosi voimakkaasti se että nyt voi yhtäkkiä tehdä mitä haluaa. No, enpä ole hirveästi asioissa edennyt. Ei kiinnosta edes ostaa omaa kotia vaikka osituksessa sain kivan summan. Toisaalta pidän tärkeänä sitä että elämä ei ole materian hankkimista, ja että onni ja rauha on jotain myuta kuin osakekirjat pankin holvissa.

Katsellaan, nautitaan pienistä asioista kuten auringonpaiste, kiva koiralenkki ja itsetehdyt sämpylät. 

Kivaa päivää kaikille <3

Tämä on todella ihana ja tarpeellinen ketju täynnä oikeaa, aitoa asiaa elämästä. Parasta mitä täällä pitkään aikaan lukenut!

Samat fiilikset, olen 48 v. Päälle vielä kriisi siitä, että on muuttunut täysin näkymättömäksi. En tarkoita pelkkää ulkomuotoa (vaikka sitäkin), vaan sitä, ettei ajatukseni, mielipiteeni ja näkemykseni enää kiinnosta ketään. Mieskin on lakannut kiinnostumasta. 

Fyysisten vaihtarioireiden kanssa pärjään, mutta tämä mieliala ja epätoivo, suru. Valitettavasti hornonikorvaushoito ei tehonnut niihin ollenkaan, joten mennään nyt ilman hoitoa.

Vierailija kirjoitti:

Täytin juuri 46 vuotta ja en ihan samaistu ap:seen. Oma elämäni on ollut huolien täyteistä lapsuudenperheen alkoholismi ja mt-ongelmien vuoksi. Mutta sen vuoksi myös nousujohteista. Olen taloudellisesti erittäin hyvässä tilanteessa, opiskellut yliopistossa hyvän tutkinnon heti nuorena, fyysisesti samoin erittäin hyvässä vedossa. Pysyvää rakkautta en ole saavuttanut, mutta on mulla ihana, vähän nuorempi rakastaja. Ystävät ovat kaikki kaikessa. Teini-ikäisten lasten ongelmat ovat päällimmäisiä. Sanoisin, että jos en sairastu syöpään tai muuhun vakavaan sairauteen lähivuosina, olen erittäin onnekas. Siitäkin huolimatta, että lapsuuteni oli turvaton ja olen kokenut myös väkivaltaa. Ehkä olen oppinut jo iän myötä näkemään sen voimavarana.

Olet kuitenkin pari vuotta nuorempi. Tahdon vaan sanoa, että vielä vuosi sitten, ollessani 47 v, elämäni oli toisenlaista. Vuodessa ovat iskeet vaihdevuodet päälle. Se on ollut fyysistä ja psyykkistä vuoristorataa, jonka myötä on mennyt itseluottamus ja toivo tulevasta. Kyllä minäkin iässäsi olin elämäni tyytyväinen. Onneksi en silloin tiennyt, että kaikki voi nopeaan muuttua.

Sulla on vanhuuteen vielä neljännesvuosisataa aikaa, älä nyt tuosta vielä huolehdi.

Minä olen myös 47 v. Olen viime aikoina ymmärtänyt, että elämää on jo tosi pitkästi takana päin. On kokemuksia ja muistoja, hyviä ja huonoja. Vastoinkäymisiä ja surua, mutta myös hyviä aikoja. Elämää voi olla vielä pitkästikin edessä, tai sitten ei. Yksi tuttu kuoli viime keväänä juuri iässä 47. Oma elämä muuttuu hurjasti kun lapset aikuistuvat. Tajusin juuri, että minulla ja miehellä ei ole enää mitään yhteistä sen jälkeen, kun kuopus muuttaa opiskelujen perässä. Olen täysin uuden edessä. Minun on ohjelmoitava itseni uudelleen. 

Anna nuorten kollien rynkyttää sinua. Joukolla. Vuoron perää. Niin tunnet eläväsi.

Vierailija kirjoitti:

Pitää osata jotenkin luopua. Ei viisikymppinen ole enää mikään teini. Se ei tarkoita elämän lopettamista mutta jotenkin ihmiset kuvittelee olevansa joitakin ikiteinejä. Viisikymppinen alkaa olla tehtävänsä tehnyt ja pitää iloita nuorien elämästä ja toivoa heille hyvää myös yhteiskunnassa. 

Minusta ihmiset tavoittelee nykyisin liikaa jotakin nuoruutta eikä tunnusta realiteetteja. Kun hyväksyy ikänsä ja elämänsä niin siitä alkaa itsensä hyväksyminen.

Tehtävänsä tehnyt? Minkä tehtävän? Mikäli ajattelemme elämän kaavana, missä tehdään lapset ja luodaan uraa, sitten ehkä näin, vaiko sittenkään, silloinkaan? 

Vaikka viidenkympin lähestyminen ei varsinaisesti ilahduta, on koomista ajatella, että olisin jo "tehtäväni tehnyt". En ole päässyt kunnolla edes alkuun, erinäisistä syistä. Tietysti elämäni voi päättyä milloin tahansa, mutta se on toinen juttu se. 

Nuoret ilahduttavat ja tuovat aina elämää, niin pitääkin. Jos jokin täällä masentaa, se on kaavoihin kangistuneet, yliasialliset, omaa sisäistä lastaan pelkäävät keski-ikäiset. Taidan ihan suosiolla jäädä vähän jälkeen tästä kehityksestä, tai ainakin taistella sitä vastaan  vaikka hammasta purren. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitää osata jotenkin luopua. Ei viisikymppinen ole enää mikään teini. Se ei tarkoita elämän lopettamista mutta jotenkin ihmiset kuvittelee olevansa joitakin ikiteinejä. Viisikymppinen alkaa olla tehtävänsä tehnyt ja pitää iloita nuorien elämästä ja toivoa heille hyvää myös yhteiskunnassa. 

Minusta ihmiset tavoittelee nykyisin liikaa jotakin nuoruutta eikä tunnusta realiteetteja. Kun hyväksyy ikänsä ja elämänsä niin siitä alkaa itsensä hyväksyminen.

 

Tehtävänsä tehnyt? Minkä tehtävän? Mikäli ajattelemme elämän kaavana, missä tehdään lapset ja luodaan uraa, sitten ehkä näin, vaiko sittenkään, silloinkaan? 

Vaikka viidenkympin lähestyminen ei varsinaisesti ilahduta, on koomista ajatella, että olisin jo "tehtäväni tehnyt". En ole päässyt kunnolla edes alkuun, erinäisistä syistä. Tietysti elämäni voi pää

Lisäyksenä edelliseen. Olen itsekin väsähtänyt, monista vaivoista kärsivä, menetyksiä kokenut yms.yms. Ei lapsia, ei vakaata taloutta jne. Lähden helposti sille tielle ajattelussani, että ei tässä mitään enää ole odotettavissa. Se on kuitenkin huono tie se. Haluan taistella sitä vastaan, koska yhtä hyvin sitä voisi sitten päättää päivänsä. Tehtävää ei ole täytetty, jos sitä ei koskaan oikein ole aloittanutkaan. Elämä on NYT. 

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 50v ja samoja, pohdiskelevia fiiliksiä ollut viimeiset pari vuotta. Joku sanoi hyvin että alkaa nostalgisoida omaa menneisyyttä ja kaivata niihin paikkoihin missä elämä on ollut ehkä yksinkertaisempaa? Aika monihan palaa juurilleen näin keski-ikäisenä. 

Pari vuotta sitten kun mies halusi eron, konkretisoitui tosi voimakkaasti se että nyt voi yhtäkkiä tehdä mitä haluaa. No, enpä ole hirveästi asioissa edennyt. Ei kiinnosta edes ostaa omaa kotia vaikka osituksessa sain kivan summan. Toisaalta pidän tärkeänä sitä että elämä ei ole materian hankkimista, ja että onni ja rauha on jotain myuta kuin osakekirjat pankin holvissa.

Katsellaan, nautitaan pienistä asioista kuten auringonpaiste, kiva koiralenkki ja itsetehdyt sämpylät. 

Kivaa päivää kaikille <3

Tätä(kin). Kaipuu ei ole niinkään lapsuuden maisemiin, mutta ehkä vastaaviin olosuhteisiin. Metsään, hirsiseen taloon. Hiljaisuuteen ja yksinkertaisuuteen. Minäkin koen voimakkaasti tuon, että voisin ja minulla olisi varaa tehdä mitä vaan, mutta en jaksa/saa aikaiseksi/halua. Näiden asioiden lisäksi olen kokonaisvaltaisesti menettänyt merkitykseni. Ei pelkästään niin, että minä en enää koe asioita ja oikeastaan elämääkään hirvittävän merkityksellisiksi, vaan myös siten, että en itse ole enää olentona/ihmisenä merkityksellinen - mihinkään tai kenellekään. Ja järkyttävintä on, että se on vapauttavaa ja helpottavaa. Olla kaikilla mahdollisilla tavoin maailmalle tarpeeton. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 50v ja samoja, pohdiskelevia fiiliksiä ollut viimeiset pari vuotta. Joku sanoi hyvin että alkaa nostalgisoida omaa menneisyyttä ja kaivata niihin paikkoihin missä elämä on ollut ehkä yksinkertaisempaa? Aika monihan palaa juurilleen näin keski-ikäisenä. 

Pari vuotta sitten kun mies halusi eron, konkretisoitui tosi voimakkaasti se että nyt voi yhtäkkiä tehdä mitä haluaa. No, enpä ole hirveästi asioissa edennyt. Ei kiinnosta edes ostaa omaa kotia vaikka osituksessa sain kivan summan. Toisaalta pidän tärkeänä sitä että elämä ei ole materian hankkimista, ja että onni ja rauha on jotain myuta kuin osakekirjat pankin holvissa.

Katsellaan, nautitaan pienistä asioista kuten auringonpaiste, kiva koiralenkki ja itsetehdyt sämpylät. 

Kivaa päivää kaikille <3

Tätä(kin). Kaipuu ei ole niinkään lapsuuden maisemiin, mutta ehkä vastaavi

Tämä! Olemassaolemattomuuden siunaus! Sama, josta nuorena kärsin niin paljon; näkymättömyydestä, kelpaamattomuudesta, merkityksettömyydestä - nyt _saan_ olla noita kaikkia, ja silti elää pientä elämääni jaksamiseni rajoissa ilman ulkopuolisia vaatimuskia tai edes kenenkään merkillepanoa!