Lue keskustelun säännöt.
Ruuhkavuodet - onko tällaisessa elämässä lopulta mitään järkeä?
17.11.2025 |
Itsestä alkanut tuntua että ei todellakaan. Mihin minä tällä oravanpyörällä kuvittelen pääseväni/tähtääväni?
Kommentit (78)
41/78
|
17.11.2025 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
En kyllä äkkipäätä ymmärrä, miten elämän
Minäkään en ymmärrä. Ja toinen vielä heittäytyy kotiin eikä tienaa mitään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse oon ihan lande ja onneksi lapseton, mutta vanhat vanhemmat vie aikaa ja voimia. Valitettavasti töistä en pääse eroon kun rahaa tarvii olla.
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
- Elämän ei ole tarkoituskaan olla mitään jatkuvaa löysäilyä
- Karsi itse pois kaikki oikeasti turha - niitä ehtii tekemään sitten joskus
- vähennä puhelimen selaaminen ja somen käyttö minimiin
- huolehdi että nukut ja liikut ja syöt hyvin - niin hyvin kuin oikeasti mahdollista sen sijaan että syöt kaikenlaista paskaa ja skippaat unista esim. netissä roikkumisen takia jne.
Meillä oli pieniä lapsia 2 ja 1 kouluikäinen ja todettiin, että harrastus kerran viikkoon riittää, ei aleta asumaan iltoja autossa. Itse käytiin miehen kanssa salilla vuorotellen. Minusta pikkulapsiaika oli ihanaa, nyt kotona on enää yksi koululainen. Kannattaa jättää pois kaikki turha, mitä tuputetaan joka tuutista
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Karm
Sinulla oli kolme vuotta, kunnes olet ollut täysin vapaa häipymään sieltä, ja elättämään itsesi? Mikä ongelma? Minä asuin täysin keskellä metsää ensimmäiset 20 vuotta, ja nyt viisikymppisenä kaipaan sinne todellakin takaisin - raskaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sillä mahdollisella "omalla" ajalla tekisi? Itse arvostan arkea kaikkine velvollisuuksineen ja kiireineen - se on sitä normaalia elämää. Ja vierestä olenkin jo saanut kuulla että ns. ruuhkavuosia ei edes kestä lopulta älyttömän kauaa.
Mä tiesin jo etukäteen ettei ole mun juttu raahata lapsia aamulla päiväkotiin ja siitä sitten duuniin. Olin suosiolla kotiäiti kunnes nuorin oli 3v ja tein senkin jälkeen viellä osa-aikatyötä 7vuotta. Tuli avioero, ja mun piti "syödä" sitä erossa mulle jäänyttä osuutta, että rahat riitti jotenkin. Mieluummin taloudellisesti tiukkaa kuin kokoaikatyötä tekevä yh. Oli se oravanpyörä silti raskas, kun yksin huolehdin harrastuskuljetukset sun muut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon enemmän on järkeä kuin siinä että istuu yksin kotona ja spämmää palstalla.
Vierailija kirjoitti:
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
- Elämän ei ole tarkoituskaan olla mitään jatkuvaa löysäilyä
- Karsi itse pois kaikki oikeasti turha - niitä ehtii tekemään sitten joskus
- vähennä puhelimen selaaminen ja somen käyttö minimiin
- huolehdi että nukut ja liikut ja syöt hyvin - niin hyvin kuin oikeasti mahdollista sen sijaan että syöt kaikenlaista paskaa ja skippaat unista esim. netissä roikkumisen takia jne.
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
Jep, meillä oli nuorin lapsista muuttamassa kotoa, kun vanhin ilmoitti raskaudesta. Hän sairastui ja lapsen isä lähti ja tytär muutti vauvansa kanssa meille. Oli kolme vuotta ja sama toistui ja nyt eletään uutta vauva aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
- Elämän ei ole tarkoituskaan olla mitään jatkuvaa löysäilyä
- Karsi itse pois kaikki oikeasti turha - niitä ehtii tekemään sitten joskus
- vähennä puhelimen selaaminen ja somen käyttö minimiin
- huolehdi että nukut ja liikut ja syöt hyvin - niin hyvin kuin oikeasti mahdollista sen sijaan että syöt kaikenlaista paskaa ja skippaat unista esim. netissä roikkumisen takia jne.
Niin karsinkin. En tehnyt lapsia ja töitäkin teen vain osan vuodesta keikkahoitajana.
Minun ratkaisu tähän on ollut että en koskaan edes lähtenyt kuskausrumbaan. Asiaa toki helpottaa se että asumme ison kaupungin keskusta-alueella joten autos ei ole hankittu alun perinkään. Lasten harrastukset on etsitty lähietöisyydellä. Monen nykyelämän kuopan kaivaa ihan itse. Tavoitteellinen harrastaminen vaatii panostamista mutta nyt kun harrastaminen vaatii enemmän menoja, on lapsi sen ikäinen että matkaa julkisilla itse ja kisareissut tehdään yhteiskuljetuksella. Pienemmät edelleen harrastavat kodin lähellä. Itse harrastan lähinnä koulutuksia joilla nostan tulotasoani yrittäjänä. Ei teeveetä ei älylaitteilla roikkumista iltaisin, paljon luonnossa liikkumista ja ajoissa nukkumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
- Elämän ei ole tarkoituskaan olla mitään jatkuvaa löysäilyä
- Karsi itse pois kaikki oikeasti turha - niitä ehtii tekemään sitten joskus
- vähennä puhelimen selaaminen ja somen käyttö minimiin
- huolehdi että nukut ja liikut ja syöt hyvin - niin hyvin kuin oikeasti mahdollista sen sijaan että syöt kaikenlaista paskaa ja skippaat unista esim. netissä roikkumisen takia jne.
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
Jep, meillä oli nuorin lapsista muuttamassa kotoa, kun vanhin ilmoitti raskaudesta. Hän sairastui ja lapsen isä lähti ja tytär muutti vauvansa kanssa meille. Oli kolme vuotta ja sama toistui ja nyt eletään uutta vauva aikaa.
Tähän vielä oman vanhemman muistisairaus ja vaikkapa itselle syöpä, niin avot!
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Meillä sama tilanne, puolen vuoden päästä muutto syrjäseudulle. Minulta hajoaa pää, mieheltä kroppa (joutui jo kerran sairaalaan). Nuorta väsyttää meteli ja möykkä koulussa ja kaduilla, naapurissa. Katsellaan nyt halpaa tönöä, jota kunnostaa pikkuhiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Karmea ratkaisu lastenne kannalta. Hehän eivät ole syyllisiä siihen että olet täyttänyt perheesi elämän typerillä harrastuksilla ja muulla väkinäisellä paskalla. Lapsesi eivät ole pieniä ikuisesti. Mieti millaista on teinien elämä keskellä ei mitään.
Joo, tämä. Olen kotoisin keskeltä ei mitään ja voin sanoa, että ei ollut kivaa enää sen jälkeen, kun kaverit alkoi kiinnostaa. Mun paras kaveri asui toisella puolella kuntaa, 50km päässä! Nähtiin vain koulussa ja kesäisin kirjoiteltiin kirjeitä ja soiteltiin ja muutama kerta tavattiin kuntakeskuksessa. Ja silloin vielä pääsi bussilla itse sinne molemmat.
Kyllä täällä kaupungissakin voi elää rauhallista elämää.
Vierailija kirjoitti:
No kotiin voi jäädä muuallakin kuin korvessa, etätyöhön myös.
Eli ei aukene tämä korven ihanuus.
On varmaan ihanaa just nyt noilla asetelmilla, mutta entäs sitten, kun on pakko toisenkin mennä töihin? Onnistuuko molemmilta etätyö?
Lapset kasvaa ja tulee siirtyminen yläkouluun, joka on taksi/linja-automatkan päässä. Siellä on myös kaverit ja väistämättä tulee se aika, kun teinejä v*tuttaa asua korvessa ja kaipaavat kavereitansa iltaisin, viikonloppuisin, lomilla ja haluavat harrastaakin jotain. Ovatko vanhemmat valmiita jatkuvaan kuljetusrumbaan, että teinit pääsee elämään normaalia teinien elämää, eikä vain kykkiä korvessa äidin ja isän kanssa?
Nyt voi olla ihanaa se vanhan talon kunnostus ja ylläpito, lumityöt, puutyöt, lämmitys jne., kun on aikaa, mutta entäs sitten, kun päivä on mennyt töissä + ne teinien kuskailut ja kotityöt?
Saatan puhua kokemuksesta...
Itse vedettiin tämä kuljetusrumba, työläämpi asumismuoto, pitemmät työmatkat ym. oravanpyörä läpi, koska maalla asuminen oli meidän aikuisten päätös. Tosin meillä ei ollut ruusuisia laseja maalle muuttaessa, koska maaseudun kasvatteina molemmat tiedettiin mitä tuleman pitää. Helpotti vähän siinä vaiheessa, kun nuorinkin täytti 15v ja lapset pääsivät itse kulkemaan mopoilla ja myöhemmin autolla. Pari tuttavaperhettä luovutti siinä vaiheessa, kun eka lapsi siirtyi yläkouluun, ja palasivat kaupunkiin.
Vierailija kirjoitti:
Elämäni raskain vuosi. Muuttuva työ ja sen mukanaan tuomat haasteet, muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat teinit. Ei, tässä ei todellakaan ole järkeä, oon miettinyt, että paljonko paskaa voi lapioida niskaan ennenkuin polvet pettää tai verisuoni katkeaa päästä, mutta silti mennään eteenpäin.
Olisko tuo kaikki ollut estettävissä?
Vierailija kirjoitti:
Elämäni raskain vuosi. Muuttuva työ ja sen mukanaan tuomat haasteet, muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat teinit. Ei, tässä ei todellakaan ole järkeä, oon miettinyt, että paljonko paskaa voi lapioida niskaan ennenkuin polvet pettää tai verisuoni katkeaa päästä, mutta silti mennään eteenpäin.
Muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat lapset on tavallista elämää. Muistisairaudelle ei voi mitään, no lapset olisit voinut jättää hankkimatta. Hankit kuitenkin, niin sillekään ei voi mitään enää, mutta älä sentään pliis sano lapsiasi paskaksi jota lapioidaan niskaasi. Ehkä työkuvioita voisi muuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Me taas tehtiin toisin päin. Omakotitalo keskellä ei mitään josta ei pääse ilman autoa mihinkään meni myyntiin. Talon tilalle kerrostalo asunto kaupungista ja auton tilalle julkinen liikenne. Ihanaa kun elämä on halpaa ja helppoa täällä kaupungissa kerrostalossa. Lähiökerrostalo kämpät ei maksa paljon mitään edes täällä Helsingissä. Ihan metron vierestä vanhahkosta talosta 4h 2kph saa ihan pilkka hintaan.
Lapsia ei tarvi kuskaa enää mihinkään. Menevät julkisilla harrastuksiinsa tai ovat menemättä. Alkuun tuli rutinaa treenikassien kantamisesta. Jatkoivat kuitenkin harrastamista. Jos on motivaatiota niin jaksaa mennä harrastuksiin julkisilla.
Itselle ei tulisi mieleenkää ottaa riesaksi aikataulutettuja harrastuksia. Ulkoilen. Kun ehdin niin menen kertalipulla uimahallin punttikselle. Siitä saunaan. Se rentouttaa. Ei mikään hemmetin harrastusryhmä 3 kertaa viikossa joka tuntuu melkein työltä ja maksaa maltaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
- Elämän ei ole tarkoituskaan olla mitään jatkuvaa löysäilyä
- Karsi itse pois kaikki oikeasti turha - niitä ehtii tekemään sitten joskus
- vähennä puhelimen selaaminen ja somen käyttö minimiin
- huolehdi että nukut ja liikut ja syöt hyvin - niin hyvin kuin oikeasti mahdollista sen sijaan että syöt kaikenlaista paskaa ja skippaat unista esim. netissä roikkumisen takia jne.
- ruuhkavuodet ei kestä ikuisuutta
Jep, meillä oli nuorin lapsista muuttamassa kotoa, kun vanhin ilmoitti raskaudesta. Hän sairastui ja lapsen isä lähti ja tytär muutti vauvansa kanssa meille. Oli kolme vuotta ja sama toistui ja nyt eletään uutta vauva aikaa.
Toivottavasti ei nyt kolmatta lasta enää tee. Ehkä voisitte puhua ehkäisystä?