Ruuhkavuodet - onko tällaisessa elämässä lopulta mitään järkeä?

Lasten tavoitteellinen harrastelu on aika uusi asia. Ysärillä meidän luokalla oli pari urheilukilpailuihin kuskattavaa lasta, joista kummastakaan ei tullut ammattiurheilijaa. Nykyään suhdelukutaitaa olla toisin päin, että luokalla on ehkä pari jotka ei käy kilpailuihin tähtäävissä urheiluharrastuksissa. Lopputulos on silti sama, aikuisena kaikki on ex-lapsiurheilijoita ja tekevät jotain tylsää duunia.

Lapsi ei tarvitse miljoonaa harrastusta. Heille voi valita harrastuksen, johon lapsi kulkee itse.

Minusta siinä ei mitään järkeä ollutkaan. Irtisanouduin hyväpalkkaisesta, kuormittavasta korporaatiotyöstä ja päätin että tulen toimeen paljon pienemmällä. Vaihtoon läpi asunto ja auto. Vaihtoon lähtee mikä tahansa, kunhan terveys säilyy.

Vierailija kirjoitti:

Minusta siinä ei mitään järkeä ollutkaan. Irtisanouduin hyväpalkkaisesta, kuormittavasta korporaatiotyöstä ja päätin että tulen toimeen paljon pienemmällä. Vaihtoon läpi asunto ja auto. Vaihtoon lähtee mikä tahansa, kunhan terveys säilyy.

Olen koko elämäni elänyt niin, etten ole lähtenyt oman hyvinvoinnin uhraten mukaan kuvioihin joita pidetään normaaleina ja tavoiteltavina ja jonain onnistuneen ihmisen merkkinä. On täysin ok tavoitella työelämässä vähemmän, tienata vähemmän, ostaa vähemmän ja harkiten ja jättää kauppaan ylihinnoitellut merkkitavarat, joilla ei ole muuta tehtävää kuin olla statussymboleita. Opetan saman lapsille. Rauha elämässä ja hyvä terveys on arvokkainta. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa pysäyttää oranvanpyöräinen elämäntapa ennen kuin keho pysäyttää sen.

Aina on elämässä vaihtoehtoja, lopen uupuneena niitä ei vain näe.

Ei niitä pentuja voi palauttaa ja mikäli meinaa saada leipä pöytään, niin jotain työtä on tehtävä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei tarvitse miljoonaa harrastusta. Heille voi valita harrastuksen, johon lapsi kulkee itse.

Ei minustakaan, mutta nykyään kuulemma jo neuvolassa kysellään että käyhän piltti jossain ohjatussa harrastustoiminnassa. Mielestäni on ihan käsittämätöntä, että jo päiväkoti-ikäisen pitäisi muka aktiivisesti harrastaa jotain kodin ulkopuolella. 

Vierailija kirjoitti:

On täysin ok tavoitella työelämässä vähemmän, tienata vähemmän, ostaa vähemmän ja harkiten ja jättää kauppaan ylihinnoitellut merkkitavarat, joilla ei ole muuta tehtävää kuin olla statussymboleita. 

Tämä.

Vähemmän on enemmän. 

Vähemmän kaupassa käyntiä, tavaroiden haalimista, harrastuksia, omaisuutta, turhien sosiaalisten suhteiden hoitamista, somea, nettiä, ruutuja

Enemmän aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.

Karmea ratkaisu lastenne kannalta. Hehän eivät ole syy

Juu ei hän tässä kyllä vähääkään lapsia ajatellut kun muutti hevon kuuseen. Siellä lapset kasvaa kieroon eristyksissä. Terve ratkaisu olisi ollut harrastusrumban ja pakkomielteisen suorittamisen lopettaminen.

Mutta keksittyhän se tarina oli. Nämä ovat muodikkaita nää horinat siitä että löysimme seesteisen elämän metsästä. Keksityiksi ne stoorit tunnistaa siitä että siellä metsässä ei vanha iso omakotitalo ja pitkät etäisyydet tuota mitään vaivaa vaan ollaan vain kuin muumit laaksossa vailla huolen häivää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.

Karm

 

Harmittaako sinua oikeasti noin paljon, että joku uskaltaa repäistä itsensä narsistisesta kuplasta elämään? Ei jatkakaan oravanpyörässä tai saatanan rumassa lähiössä arvotonta elämää, vaan ottaa sen omiin käsiinsä? Suomalainen se jaksaa olla kade - ei koskaan kannusta ja onnittele!

Aamut on kyllä aika kamalia. Silti vanhusten tai vakavasti sairaiden hoitoon verrattuna tämä on silkkaa lepoa. Elämän parasta aikaa.

Harrastuksia on yksi viikolla ja kolme viikonloppuna. Lyhyehkö työmatka. Sopivan kokoinen kaupunki.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sillä mahdollisella "omalla" ajalla tekisi? Itse arvostan arkea kaikkine velvollisuuksineen ja kiireineen - se on sitä normaalia elämää. Ja vierestä olenkin jo saanut kuulla että ns. ruuhkavuosia ei edes kestä lopulta älyttömän kauaa.

Ruuhkavuodet jo ennen somea olivat sellaisia, ettei jaksanut lopulta esim. keskittyä kirjojen lukemiseen. Jos tilanne on se, että on käytävä töissä, missä on jatkuvia muutoksia työohjeissa ja/tai organisaatiossa, kotona on lapsia ja vanhemmat vielä sairastavat ja pyytävät apua, niin kyllä se voi aika monta vuotta kestää. Ja kun se kaikki on ohi, voi huomata olevansa jo vanha jäärä. Mutta sitten ehkä on lopulta paremmin aikaa itsellekin.

Moni täällä hokee ettei ole pakko harrastaa jne., mutta paineet kaikkeen tuohon on kyllä todella kovat. 

Meillä oli perheessämme aika, jolloin toinen vanhempi oli sairaslomalla psyykkisistä syistä (tätä edelsi useampi osastojakso) ja toinen teki fyysisesti hyvin raskasta vuorotyötä. Lapsi kävi koulua, mutta pelkkä melu luokassa ahdisti häntä, ja loppupäivät menivät rentoutuessa ja ns. nollatessa päätään. No, koulussa oli lääkärintarkastus, ja siitähän lääkäri oikein riemastui, kun kukaan perheestä ei ns. sopinut muottiin: hän alkoi luennoimaan alentuvasti kuinka "koko perheen tulisi käydä iltaisin yhdessä kävelyllä...kyllä jokin harrastus tulisi lapsellakin olla..." jne. Ahdas on muotti, johon pitäisi mahtua. 

Joo, tuo oli vain yksi esimerkki. Mutta kun pitkin vuotta tulee kaikkialta samanlaista palautetta sekä vanhemmille että lapselle itselleen. Koulussa sekä lähipuistossa pyörii kymmentä eri harrastus/iltapäiväkerhojuttua ja -projektia, tulkaa lapset nutalle, ens viikolla mennään koko luokka-aste testaamaan eri harrastuksia, nyt tän viikon ajan ois toi nuorisotyön paku tossa kentällä, menkää sinne kokeilemaan liikuntaa....jne. Ja seuraavassa terkkarin kyselyssä tulee huutia, kun lapsen ruutuaika on enemmän kuin mitä suositellaan (koska tämä nollaa päätään parhaiten katsomalla videoita ja piirtämällä samalla) eikä sitä liikuntaakaan ole harrastettu blaablaa. 

Vierailija kirjoitti:

Aamut on kyllä aika kamalia. Silti vanhusten tai vakavasti sairaiden hoitoon verrattuna tämä on silkkaa lepoa. Elämän parasta aikaa.

Harrastuksia on yksi viikolla ja kolme viikonloppuna. Lyhyehkö työmatka. Sopivan kokoinen kaupunki.

Kolme harrastusta viikonloppuna? Lasten harrastusrumba on mennyt aivan älyttömäksi. 

Mun lapset on teini-ikäisiä ja tällä alueella valehtelematta yli puolet lasten kavereista tulee eroperheistä, yleensä viikko-viikko. Alueella asuu pääasiassa korkeakoulutettua väkeä asiatuntijatöissä. Ihan mahdotonta yhteen sovittaa nykyisen työelämän, perhe-elämän ja parisuhdeodotusten ristipaineet pidemmän päälle yhteen, ihan mahdotonta. Parasta aikaa oli meilläkin ne ihan pikkulapsiajat, kun toinen oli kotona lasten kanssa ja vain yksi oli kerrallaan työelämässä. Mutta kahden uran ja sen koko perhe-elämän yhdistäminen? Todella kuluttavaa. Itse lapset on parasta elämästä, mutta ei tämä kaikki muu. Useat ulkomaiset ystäväni ovat suoraan sanoneet, etteivät missään nimessä suostuisi suomalaisen työssäkäyvän naisen rooliin.

Seuraavaksi alkaa sitten omat vanhemmat tarvitsemaan apua. Sitäkin sitten jotenkin omien töiden ohella. 

Ihan sekopäistä touhua joillain. Että jos asuu kaupungissa niin on pakko itsellä ja lapsilla olla useita ohjattuja harrastuksia monta kertaa viikossa ja lapset tietysti pakko kuskata kaikkialle vaikka bussilla pääsis.

Ratkaisuna muutto metsään vanhaan taloon ja loputon korjaus rumba ja autoilu pitkiä matkoja.

Kun yksinkertainen ratkaisu olisi lopettaa se maaninen sekoilu ja lopettaa omat harrastukset ensinnäkin. Kuka hiton aikuinen tarvitsee ohjattuja harrastuksia? Ja lapsi pääsee tosiaan kaupungissa julkisilla harrastuksiin tai on menemättä. Jos ei kuskaamatta suostu menemään niin se tarkoittaa että harrastus on pakkopullaa ja sen voi lopettaa. Luopukaa autosta niin säästöäkin tulee ja voi vaikka ottaa enemmän vapaata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.

En k

Miltä alalta niitä etätöitä saa...

Suomessa on kummallinen eetos, että kaikki tai ei mitään. Henk koht olen lyhentänyt työviikkoa ja tulen lyhentämään ellei ole aivan pakko tehdä täyttä päivää. En laita työtä muun elämän edelle.