Lue keskustelun säännöt.
Ruuhkavuodet - onko tällaisessa elämässä lopulta mitään järkeä?
17.11.2025 |
Itsestä alkanut tuntua että ei todellakaan. Mihin minä tällä oravanpyörällä kuvittelen pääseväni/tähtääväni?
Kommentit (78)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäni raskain vuosi. Muuttuva työ ja sen mukanaan tuomat haasteet, muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat teinit. Ei, tässä ei todellakaan ole järkeä, oon miettinyt, että paljonko paskaa voi lapioida niskaan ennenkuin polvet pettää tai verisuoni katkeaa päästä, mutta silti mennään eteenpäin.
Minä en yksinkertaisesti halua mennä enää eteenpäin jos touhu on tällaista. En koe tätä elämisen arvoiseksi, ja hyvin usein huomaan iltaisin toivovani, etten heräisi enää aamulla. Ettei kukaan haluaisi minulta enää ikinä mitään. Ettei tarvitsi stressata mitään tai edes ajatella. Kaikkia on ihan silkkaa paskaa, eikö tässä ole järjen häivää.
Mua puolestaan kantaa se ajatus, että teen palveluksen niille jotka pitivät musta huolen lapsena ja oon se isä lapsilleni jota mulla ei koskaan ol
Mutta ei sen tarvi olla noin kuormittavaa, että on hyvä isä tai äiti. Noissa nykyajan kaupunkilaisten "hömpötyksissä" on ihan valtavasti turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyajan meno on hurjaa. Ei meitä ihmisiä ole rakennettu tähän. Maailma on nykyisin niin nopea, hektinen, äänekäs. Some on lisäksi aivan sairas maailma. Olkaa itsellenne lempeitä. <3
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Karmea ratkaisu lastenne kannalta. Hehän eivät ole syyllisiä siihen että olet täyttänyt perheesi elämän typerillä harrastuksilla ja muulla väkinäisellä paskalla. Lapsesi eivät ole pieniä ikuisesti. Mieti millaista on teinien elämä keskellä ei mitään.
Kunkin oravanpyörä on lopulta pääasiallisesti oma luomus. Asioita voi muuttaa elämässä, tai mikä parasta, alusta lähtien huolehtia, ettei mene huonoon suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
On ihmisiä jotka rakentavat itselleen okt, pyörittää samalla kahta omaa firmaa, vie lapset harrastuksiin melkein joka päivä eikä valita. Hoitaa kaiken itse.
Sitten on näitä reppanoita jotka eivät pääse edes kotoaan ulos ellei ole äiti, isä ja pari kaveria auttamassa, koska saivat yhden lapsen. YHDEN!!!
Ei tarvitse olla supermies tai nainen, mutta osa voisi edes vähän yrittää.
Ihmettelen mitä ovat edes hengissä kun perus arki käy mielenterveydelle.Surullista, todella todella surullista että osa ei yllä edes keskitasolle.
Mille v*tun keskitasolle? Kuka ne tasot määrittää ja miksi?
Omakotitalon rakennus, kahden firman pyöritys ja lasten hoito ja kasvatus siinä ohessa tarkoittaa väistämättä, että joku niistä hoidetaan päin p*rsettä. Meillä kaikilla on sama 24h vuorokaudessa.
Ja se, ettei valita, ei tarkoita että on onnellinen ja jaksaa hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Itse keksimämme ideologia ei tuonutkaan sitä onnellisuutta. Siunaus perheestä muuttui pikahuoltamiseksi jaksamisen äärirajoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihmisiä jotka rakentavat itselleen okt, pyörittää samalla kahta omaa firmaa, vie lapset harrastuksiin melkein joka päivä eikä valita. Hoitaa kaiken itse.
Sitten on näitä reppanoita jotka eivät pääse edes kotoaan ulos ellei ole äiti, isä ja pari kaveria auttamassa, koska saivat yhden lapsen. YHDEN!!!
Ei tarvitse olla supermies tai nainen, mutta osa voisi edes vähän yrittää.
Ihmettelen mitä ovat edes hengissä kun perus arki käy mielenterveydelle.Surullista, todella todella surullista että osa ei yllä edes keskitasolle.
Mille v*tun keskitasolle? Kuka ne tasot määrittää ja miksi?
Omakotitalon rakennus, kahden firman pyöritys ja lasten hoito ja kasvatus siinä ohessa tarkoittaa väistämättä, että joku niistä hoidetaan päin p*rsettä. Meillä kaikilla on sama 24h vuorokaudessa.
Ja se,
Tuohon lisäksi sairastava lapsi ja muistisairas vanhempi/vanhempi joka tarvitsee apua usein, niin aivan luksusta - voin kertoa. Minäkin mietin usein kuolemaa. Hyvinvointiyhteiskunta? Joo ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kotiin voi jäädä muuallakin kuin korvessa, etätyöhön myös.
Eli ei aukene tämä korven ihanuus.
Korvessa on ihana hiljaisuus. Joku tykkää, joku ei.
Ja korven eli hiljaisuuden voi löytää läheltäkin kaupunkia. Mekin asutaan noin 30 km päästä Turusta.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan meno on hurjaa. Ei meitä ihmisiä ole rakennettu tähän. Maailma on nykyisin niin nopea, hektinen, äänekäs. Some on lisäksi aivan sairas maailma. Olkaa itsellenne lempeitä. <3
Suomalaiset jussit kuokkivat suolla mistään valittamatta vaikka kuolemaan saakka ja me elämme aikaa jolloin ihmisellä on ennätysmäärä vapaa-aikaa ja nykymeno on hurjaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihmisiä jotka rakentavat itselleen okt, pyörittää samalla kahta omaa firmaa, vie lapset harrastuksiin melkein joka päivä eikä valita. Hoitaa kaiken itse.
Sitten on näitä reppanoita jotka eivät pääse edes kotoaan ulos ellei ole äiti, isä ja pari kaveria auttamassa, koska saivat yhden lapsen. YHDEN!!!
Ei tarvitse olla supermies tai nainen, mutta osa voisi edes vähän yrittää.
Ihmettelen mitä ovat edes hengissä kun perus arki käy mielenterveydelle.Surullista, todella todella surullista että osa ei yllä edes keskitasolle.
Mille v*tun keskitasolle? Kuka ne tasot määrittää ja miksi?
Omakotitalon rakennus, kahden firman pyöritys ja lasten hoito ja kasvatus siinä ohessa tarkoittaa väistämättä, että joku niistä hoidetaan päin p*rsettä. Meillä kaikill
Tuohon lisäksi sairastava lapsi ja muistisairas vanhempi/vanhempi joka tarvitsee apua usein, niin aivan luksusta - voin kertoa. Minäkin mietin usein kuolemaa. Hyvinvointiyhteiskunta? Joo ei.
Osa kansasta tuntuu keskittyvän ongelmien osoitteluun ja kilpailuun siitä, kenellä menee surkeimmin ja kenellä on sitä kautta isoin oikeus valittaa. Maailman onnellisin kansa -titteli on suorastaan loukkaus. Suurinta sisua on nähtävissä silloin, kun etsitään vastapuolesta heikkoja kohtia ilkuttavaksi ja puolustetaan omaa oikeassa olemista tai oikeutta uhriutua.
Kukaan ei kuolinvuoteellaan huokaa että voi kun olisin tehnyt enemmän töitä ja ollut vähemmän läheisteni kanssa.
Itse yritin priorisoida tärkeimmät asiat (oma terveys, lapset). Mm työn pistin mahdollisimman etäälle tärkeysjärjestyksessä koska sehän on vain työtä. Paikkaa tai ala voi myös vaihtaa jos ei jaksa.
Itse vähensin töitä (ja palkkaa) jotta jaksan pyörittää kotia. Mieskin vähensi. Sitten vaan keskityin arkeen askel kerrallaan. Kun lapset kasvoi ehdin taas tekemään enemmän ja vakavammin töitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joka hetki voi valita mitä ajattelee ja miten toimii. Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla olosuhteisiin. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan.
Jos uhriutuu aamusta iltaan, niin on taatusti ikävä olo kaiket päivät. Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Vierailija kirjoitti:
Onko työpaikka huono vai minkä koet isoimmaksi ongelmaksi?
Työpaikka voi olla hyväkin, mutta tosiasia on että pienten lasten kanssa elämä on raskasta, siihen päälle työ ja se kun lapsi/lapset sairastuu et pääse edes töihin lepuuttamaan aivojasi vaikka haluaisi. Tosi asia on lasten myötä ihmiset oikeasti haaveilee karkaavansa kotoa tiuhemmin kuin teininä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ihmisiä jotka rakentavat itselleen okt, pyörittää samalla kahta omaa firmaa, vie lapset harrastuksiin melkein joka päivä eikä valita. Hoitaa kaiken itse.
Sitten on näitä reppanoita jotka eivät pääse edes kotoaan ulos ellei ole äiti, isä ja pari kaveria auttamassa, koska saivat yhden lapsen. YHDEN!!!
Ei tarvitse olla supermies tai nainen, mutta osa voisi edes vähän yrittää.
Ihmettelen mitä ovat edes hengissä kun perus arki käy mielenterveydelle.Surullista, todella todella surullista että osa ei yllä edes keskitasolle.
Nämä ihmiset on jo turtuneet siihen helvettiinsä etteivät enää edes jaksa valittaa, vaan tekevät kaiken robottina. Surullinen tosiasia liian väsynyt ihminen on robotti jolla ei ole enää mitään muuta kuin turtunut väsymys
Yhä harvempi enää siihen oravanpyörään haluaa ja silti sitä roolia tyrkytetään puoliväkisin. Kuka ihan oikeasti haluaa tehdä töitä ja vielä kotona hoitaa lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Karmea ratkaisu lastenne kannalta. Hehän eivät ole syy
Se elämä voi olla aivan ihanaa. Itse asuin teini-ikäni keskellä ei mitään, ja mukavaa se oli.
Jos kiiltokuvaelämästä selviää täyspäisenä useamman lapsen, talon, harrastusten ja kokopäiväntyön kanssa niin silloin on lähes poikkeuksetta hyvät tukiverkot, eli kahdet terveet isovanhemmat. Parisuhde mallillaan ja molemmilla samat tavoitteet, lapset, kotityöt ja oma aika tasapainossa. Onhan näitä "superpareja" välillä haastattelussa joilla lapsilla viisi eri vanhempaa, toinen tai molemmat opiskelee ja vielä rempataan taloakin siinä sivussa ja kaikki on ihanaa, jaksaa, jaksaa! Mutta kyllä heillekin sitä tukea, taloudellista ja muuta, tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista.
Olen vanhempi mutta oman olemisen kanssa on niin paljon haasteita että selviän vain minimistä. Lapselle jaksan kertoa että rakastan, että hän on tärkeä, jaksan halata. Jos en voi tehdä jotain niin ei kukaan muukaan tee, jos en voi ostaa jotain niin ei kukaan muukaan osta. Meille ei isovanhemmat lähettele rahaa toppahaalariin tai ota yökylään. Eivät kyllä tee mitään muutakaan.
Joten on ikävää olettaa että yhden kanssa oleva vanhempi joka ei täytä kaikkia "vaatimuksia" on jotenkin laiska tai kelvoton. Kaikilla ei ole samoja valmiuksia tulla vanhemmaksi ja jos apua ei ole niin joutuu ihan yhtä lujille kuin se tila-autolla työpaikan, koulun, urheiluhallin, kaupan ja kodin väliä suhaava lätkämutsikin. Heitä vaan ihaillaan ja arvostetaan enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Yhä harvempi enää siihen oravanpyörään haluaa ja silti sitä roolia tyrkytetään puoliväkisin. Kuka ihan oikeasti haluaa tehdä töitä ja vielä kotona hoitaa lapsia?
Onneksi tämä on super ahdistava ajatuskin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Karmea ratkaisu lastenne kannalta. Hehän eivät ole syy
Olin 15v kun vanhempani päättivät muuttaa perheen maalta kaupunkiin. Nyt 35 vuotta myöhemmin en ole vieläkään antanut heille sitä anteeksi. Teinejäkin on erilaisia.
Kuinkakohan monella se oikeasti pysähtyy, keho nimittäin, ruuhkavuosien painon alle? Kiinnostava aihe.