Joskus musta tuntuu, että oon vaan semmonen piika meidän kodissa.

Mun mies ei oikeesti osoita mulle rakkautta, eikä se juuri puhu mulle mitään. Silti se odottaa, että mä teen kaikki kotityöt ihan kaikki vaikka oisin kipeä tai ihan loppu. Se laatii tarkat budjetit ja kertoo, paljonko rahaa on sopivaa käyttää ruokaan. Ja vaikka meidän yhteiset tulot on tosi korkeat, melkein yhdeksän tonnia kuussa, se silti haluaa, että eletään kuin just ja just pärjättäis.

Se myös arvostelee mun tekemisiä jatkuvasti. Jos sanon jotain sen käytöksestä, se suuttuu heti tai vetäytyy kylmäksi. Välillä tuntuu, että mä oon työntekijä ja se on pomo, mä en saa kysyä sen asioista mitään, mutta se voi koska vaan kysellä ja kommentoida mun tekemisiä. Se haluaa tietää kaiken musta, mutta ei koskaan päästä mua lähelle itseään.

Oon miettinyt, liittyykö tää sen entiseen HR-taustaan. Ehkä se on tottunut hallitsemaan muita, tarkkailemaan ja arvioimaan ja se sama asenne on nyt valunut meidän parisuhteeseen. En tietenkään usko, että kaikki HR-ihmiset on sellaisia, mutta sen tapa suhtautua naisiin on usein sellainen vähän kuin se ajattelis olevansa yläpuolella.

Jos mä oikeesti oon sen työntekijä, niin tää on kyllä elämäni huonoin työpaikka. Nää yli kymmenen vuotta sen rinnalla on olleet raskaita, ja nyt musta tuntuu, että oon vihdoin herännyt. Mulla ei oo enää paljoa kärsivällisyyttä jäljellä vaan syvä pettymys ja vähän myöhässä tullut selkeys.