Työelämä on hirveä kokemus väkivaltaisessa perheessä kasvaneelle

Elämä yleensä on hirveä kokemus väkivaltaisessa kodissa kasvaneelle. Olen niin jäljessä kaikista ikäisistäni kun aikuisuus on mennyt traumoja setviessä ja nyt monet ovet on sulkeutumassa lopullisesti. On hieno asia että sukupolvien traumaketju päättyy minuun, mutta valitettavasti se ei pääty pelkästään siksi että käsittelen asioita vaan myös siksi etten traumojen takia ehtinyt päästä normaaliin elämään riittävän ajoissa ja ehtinyt saada lapsia. Nyt alkaa olla myöhäistä. 

Jos tuo on sinun elämästäsi, niin olen pahoillani puolestasi. 

Silti sama voi tapahtua hyvässä ja rakastavassa perheessä kasvaneelle, mutta ylikiltille ihmiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä on nakkikone? Oletko töissä, jossa tehdään lihajalosteita? Sinänsä esittämäsi teoria pelosta on vainoharhainen.

Ihmiset vaistoavat alitajuisesti toisten käytöksen perusteella kaikenlaista mitä ei ääneen sanota. Rajojen yli pusketaan vähitellen, kun huomataan jonkun pitävän syystä tai toisesta heikosti puoliaan.

Ei tarvitse edes olla tämän taustalla mikään trauma, riittää että joku venyy hiukan liikaa ihan siksikin kun esimerkiksi pelkää ettei määräaikaisena työsuhde muuten jatku. Jälkikäteen ihmissuhdetta on vaikea enää palauttaa tasapainoon, kun roolit ovat vääristyneet.

Vierailija kirjoitti:

Mutta sinähän voit itse tehdä asialle jotakin. Lapsuusperheen aiheuttamat traumat ovat todellisia, mutta ongelmia voi työstää esim terapiassa tai ilmaiseksi vaikka ACAssa, jotta pääsisi itse eroon vaikkapa näistä tavoista alistua työkavereiden tahdon edessä.

Työkaverit ei enää ikinä tuo sulle ylimääräisiä töitä, kun työstät itsesi siihen pisteeseen, että sanot suoralla selällä "ei, kiitos" extraduunille ja pidät pääsi täysin anteeksipyytelemättä.

Ymmärrätkö että vaikka kävisi kuinka paljon terapiassa, lapsuus jättää silti jälkensä? Käytöstään voi opettelemalla muuttaa, mutta pelko ei silti välttämättä poistu kun se kerran on ihmiseen istutettu. Korjaavia kokemuksia ei ole helppoa saada ja ilman niitä tunnekokemus ei välttämättä unohdu.

Vierailija kirjoitti:

Elämä yleensä on hirveä kokemus väkivaltaisessa kodissa kasvaneelle. Olen niin jäljessä kaikista ikäisistäni kun aikuisuus on mennyt traumoja setviessä ja nyt monet ovet on sulkeutumassa lopullisesti. On hieno asia että sukupolvien traumaketju päättyy minuun, mutta valitettavasti se ei pääty pelkästään siksi että käsittelen asioita vaan myös siksi etten traumojen takia ehtinyt päästä normaaliin elämään riittävän ajoissa ja ehtinyt saada lapsia. Nyt alkaa olla myöhäistä. 

Voi kuinka hienosti tämäkin oli kirjoitettu "koko aikuisikä mennyt murehtiessa ja traumoja käsitellessä", tuon hienommin ei asiaa voi ilmaista. Olen edes jotenkin päässyt sumusta erilleni vasta myöhemmällä aikuisiällä, eli lapsuus, varhaisteiniys ja jopa yli 30-kymppisenä nämä kummitukset olivat mielessäni ja estivät minua toimimasta NORMAALISTI omien vaistojeni varassa, vaan pelkäsin, että kuka tulee keinuttamaan venettäni jälleen. En usko, että täysin eheydyn koskaan, pää pitäisi irrottaa ensin, mutta en nyt itsemurhaa viitsi tehdä, en uskalla sitäkään.

Minåkin sain tukkapöllyjä ja remmistä persuuksille, mutta vain aiheesta.

Ikävä kuulla, että ap joutui kasvamaan väkivaltaisessa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Minåkin sain tukkapöllyjä ja remmistä persuuksille, mutta vain aiheesta.

Ikävä kuulla, että ap joutui kasvamaan väkivaltaisessa kodissa.

Väkivalta oli sekä ruumiillista että henkistä molempien vanhempien taholta eivätkä he ole olleet siitä kykeneviä jälkikäteen puhumaan.

Vierailija kirjoitti:

Elämä yleensä on hirveä kokemus väkivaltaisessa kodissa kasvaneelle. Olen niin jäljessä kaikista ikäisistäni kun aikuisuus on mennyt traumoja setviessä ja nyt monet ovet on sulkeutumassa lopullisesti. On hieno asia että sukupolvien traumaketju päättyy minuun, mutta valitettavasti se ei pääty pelkästään siksi että käsittelen asioita vaan myös siksi etten traumojen takia ehtinyt päästä normaaliin elämään riittävän ajoissa ja ehtinyt saada lapsia. Nyt alkaa olla myöhäistä. 

Erittäin ikävää. Toivottavasti loppuelämä olisi parempi.

Vierailija kirjoitti:

Se on sitten kasvatettava itse itsensä, jos vanhemmat ei sitä tehneet. Yli 30-vuotiaat menettää valitusoikeuden äitistä ja isistä. Kehno luonne on sitten jo ihan omaa syytä, kun sellaisen voi ihan itsekin itselleen tehdä.

Lapsuuttaan ei voi muuttaa se kummittelee takana aina. Mikä tuo 30 vuotiaan valitusoikeuden menetys muka on, sellaista ei ole. Ihminen pystyy mihin pystyy eikä muiden pidä sallia kiusaamista heikompia kohtaan, emme ole viidakon eläimiä. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrätkö että vaikka kävisi kuinka paljon terapiassa, lapsuus jättää silti jälkensä? Käytöstään voi opettelemalla muuttaa, mutta pelko ei silti välttämättä poistu kun se kerran on ihmiseen istutettu. Korjaavia kokemuksia ei ole helppoa saada ja ilman niitä tunnekokemus ei välttämättä unohdu.

Ihminen ammentaa kokemuksistaan ja jos kokemukset on suurimmilta osin paskaa, mitä lopputulos voisikaan olla? Tämä on suurin ongelma kun näitä asioita lähestytään tavoitteellisesti tai taitopohjaisesti.

Itseäni ei mielikuvaharjoitukset tai kognitiivisten vääristymien tarkastelu vienyt eteenpäin, mutta se vei että löysin ihmisiä joille pystyin olemaan haavoittuva, avoin myös heikkouksistani ja esimerkiksi riitatilanteissa myöntämään avoimesti että olin nyt tahallani pikkumainen, tulkitsin asioita menneiden konfliktien kautta. Kun kohtasin ikävät puoleni, myönsin ne läheisilleni ääneen ja sain ymmärrystä, solmut alkoivat aueta ja motivaationi toimia tietoisesti ihmissuhteita hoivaavammin tavoin kasvoi joka kerta merkittävästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on nakkikone? Oletko töissä, jossa tehdään lihajalosteita? Sinänsä esittämäsi teoria pelosta on vainoharhainen.

Ihmiset vaistoavat alitajuisesti toisten käytöksen perusteella kaikenlaista mitä ei ääneen sanota. Rajojen yli pusketaan vähitellen, kun huomataan jonkun pitävän syystä tai toisesta heikosti puoliaan.

Ei tarvitse edes olla tämän taustalla mikään trauma, riittää että joku venyy hiukan liikaa ihan siksikin kun esimerkiksi pelkää ettei määräaikaisena työsuhde muuten jatku. Jälkikäteen ihmissuhdetta on vaikea enää palauttaa tasapainoon, kun roolit ovat vääristyneet.

Tämä, ei vain joku perheväkivalta, ihan vain tollainen, epäselvät työtehtävät, 2 tyyppiä/useita, jakaa hommat. enemmän tuo, että uudempi, kokemattomampi, ei pidä puoliaan tarpeeksi, nuorempi, opiskelija tai huono itsetunto. Ei nyt vain, että perheväkivalta / huono koti. Ihminen elää muuallakin kuin lapsuudenkodissa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on nakkikone? Oletko töissä, jossa tehdään lihajalosteita? Sinänsä esittämäsi teoria pelosta on vainoharhainen.

Ihmiset vaistoavat alitajuisesti toisten käytöksen perusteella kaikenlaista mitä ei ääneen sanota. Rajojen yli pusketaan vähitellen, kun huomataan jonkun pitävän syystä tai toisesta heikosti puoliaan.

Ei tarvitse edes olla tämän taustalla mikään trauma, riittää että joku venyy hiukan liikaa ihan siksikin kun esimerkiksi pelkää ettei määräaikaisena työsuhde muuten jatku. Jälkikäteen ihmissuhdetta on vaikea enää palauttaa tasapainoon, kun roolit ovat vääristyneet.

Tämä, ei vain joku perheväkivalta, ihan vain tollainen, epäselvät työtehtävät, 2 tyyppiä/useita, jakaa hommat. enemmän tuo, että uudempi, kokemattomampi, ei pidä puoliaan tarpeeksi, nuorempi, opiskeli

Ei vain se lapsuudenkoti, mutta jos aloittaa kisan reilusti takamatkalta, on vaikea ehtiä kiriä muita kiinni vaikka juoksisi henkihieverissä. Ajan saatossa huonon alun vaikutukset voivat huonolla tuurilla siksi kumuloitua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrätkö että vaikka kävisi kuinka paljon terapiassa, lapsuus jättää silti jälkensä? Käytöstään voi opettelemalla muuttaa, mutta pelko ei silti välttämättä poistu kun se kerran on ihmiseen istutettu. Korjaavia kokemuksia ei ole helppoa saada ja ilman niitä tunnekokemus ei välttämättä unohdu.

Ihminen ammentaa kokemuksistaan ja jos kokemukset on suurimmilta osin paskaa, mitä lopputulos voisikaan olla? Tämä on suurin ongelma kun näitä asioita lähestytään tavoitteellisesti tai taitopohjaisesti.

Itseäni ei mielikuvaharjoitukset tai kognitiivisten vääristymien tarkastelu vienyt eteenpäin, mutta se vei että löysin ihmisiä joille pystyin olemaan haavoittuva, avoin myös heikkouksistani ja esimerkiksi riitatilanteissa myöntämään avoimesti että olin nyt tahallani pikkumainen, tulkitsin asioita menneiden konfliktien kautta. Kun kohtasin ikävät puoleni, myönsin

Mistä löysit näitä ihmisiä elämääsi?

Koulukiusaamisdynamiikka elää ja voi hyvin matalan äö:n duunarialoissa.

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusaamisdynamiikka elää ja voi hyvin matalan äö:n duunarialoissa.

Ihan kaikilla aloilla on huonoja työyhteisöjä.

Vierailija kirjoitti:

Mutta sinähän voit itse tehdä asialle jotakin. Lapsuusperheen aiheuttamat traumat ovat todellisia, mutta ongelmia voi työstää esim terapiassa tai ilmaiseksi vaikka ACAssa, jotta pääsisi itse eroon vaikkapa näistä tavoista alistua työkavereiden tahdon edessä.

Työkaverit ei enää ikinä tuo sulle ylimääräisiä töitä, kun työstät itsesi siihen pisteeseen, että sanot suoralla selällä "ei, kiitos" extraduunille ja pidät pääsi täysin anteeksipyytelemättä.

Sepä ei aina ole noin yksinkertaista. Minulla ei ole ollut vaikeuksia hahmottaa rajoja; olen tehnyt omat työni ja edellytän, että muut tekevät omansa. Mutta kun työ"kaverit" sitten lintsasivat ja saikuttivat (itse kertoivat joillekin ja sana levisi) ja joita vieläpä kelvottomat pomot (onko niitä muunlaisia?) myötäilivät ja vaativat meiltä muutamilta ymmärrystä, niin soppa oli valmis. 

No, opettelin sitten madaltamaan rimaa ja saikuttamaan itsekin. Onneksi en ole siellä enää.

Vierailija kirjoitti:

Aika monet ihan tavallisetkin asiat ovat meille väkivaltaisessa kodissa kasvaneille vaikeita kokemuksia. Ei siinä oikein silti voi mitään muuta tehdä kuin opetella omia rajoja ja yrittää kasvattaa tervettä itsetuntoa itselleen. Kurjaa se on toki alkaa korjaamaan toisten jälkiä ja kasvattamaan itseään, mutta ei sitä kukaan muukaan tee.

Näinpä. Itse olen  helvetillisessä perheessä kasvanut. Tiedostan kuitenkin, että en voi loppuikääni  syyttää lapsuudenperhettäni, vaan nykyhetki ja tulevaisuus riippuvat lähinnä itsestäni. Ihmisen tulee kasvaa ulos ns.uhrimentaliteetista. Helppoa se ei ole.

Työelämässä on säännöt ja luottamusmiehet ja työterveyshuolto, siellä ei todellakaan tarvitse kokea välkivaltaa, kuten huonossa kodissa. Eikä ole pakko jäädä, jos ei viihdy.

Vierailija kirjoitti:

Jos tuo on sinun elämästäsi, niin olen pahoillani puolestasi. 

Silti sama voi tapahtua hyvässä ja rakastavassa perheessä kasvaneelle, mutta ylikiltille ihmiselle. 

Sodan kokeneet lapset eivät ole tuollaisia, vaikka tosissaan osasivat jo kun oppivat kävelemään juoksemaan pommisuojaan, kyllä Suomessakin. Ja kun miehet eli isät tuli rintamalta olivat traumatisoituneita narkkareita, katsoa kun huumeita ei oltu kielletty ja amfetamiini piristi oikein hyvin väsyneitä miehiä rintamalla. Kyllä siinä lapset sai välillä selkäänsä ja huolella ja ihan varalta etukäteen, ennen kuin mitään ehti tehdä. Silti pärjäsivät työelämässä. Kun eläkkeelle jäivät alkoivat puhumaan 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monet ihan tavallisetkin asiat ovat meille väkivaltaisessa kodissa kasvaneille vaikeita kokemuksia. Ei siinä oikein silti voi mitään muuta tehdä kuin opetella omia rajoja ja yrittää kasvattaa tervettä itsetuntoa itselleen. Kurjaa se on toki alkaa korjaamaan toisten jälkiä ja kasvattamaan itseään, mutta ei sitä kukaan muukaan tee.

Näinpä. Itse olen  helvetillisessä perheessä kasvanut. Tiedostan kuitenkin, että en voi loppuikääni  syyttää lapsuudenperhettäni, vaan nykyhetki ja tulevaisuus riippuvat lähinnä itsestäni. Ihmisen tulee kasvaa ulos ns.uhrimentaliteetista. Helppoa se ei ole.

On ihan yhtä oikeutettua puhua ääneen huonosta kuin hyvästä menneisyydestä. Omaa historiaa ei tarvitse pyydellä muilta anteeksi. Huonommat kortit saaneiden leimaaminen uhriutiujiksi on ala-arvoista. Ei hyväosaisiakaan lyödä häpeäkirveellä maahan sen vuoksi jos he puhuvat lapsuudestaan.