Työelämä on hirveä kokemus väkivaltaisessa perheessä kasvaneelle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap. Mulle kävi lapsuuden jäljiltä niin, etten kestä auktoriteeteilta mitään epäoikeudenmukaisuutta tai turhaa nega palautetta. Aika vaikeaa sopeutua työelämään siis, vaikken nakkikone olekaan ollut.

Tuo on myös totta, että moodina voi lannistuneen mielistelyn lisäksi olla myös vaikeus sietää auktoriteettiasemassa olevien mielivaltaista käytöstä, kun mitta on tullut täyteen jo lapsuudessa.

Jos valtaa on käytetty kotona aina nyrkillä, niin voi olla niin kovapäinen tyyppi, ettei enää puhuminen tai huutaminen toimi kurinpitomenettelynä. 

 

Täysin sairas kommentti. Mikä vaivaa ihmistä joka syyllistää uhria jonkun toisen väkivaltaisesta käytöksestä?

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen tasolle jäänyt äitini oli tällainen ikuinen uhri, jonka omat vanhemmat olivat aikanaan kasvattaneet remmillä ja hylkäämisillä. Kaikki oli aina muilla paremmin ja tunteet ailahtelivat itsesäälin ja vihan välillä. Pomo oli epäreilu, naapurit ilkeitä, mieskin surkea vätys ja lapset rumia ja saamattomia. Ap, älä jää tähän makaamaan ja pilaamaan loppuakin elämääsi, vaan valitse toinen tie.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monet ihan tavallisetkin asiat ovat meille väkivaltaisessa kodissa kasvaneille vaikeita kokemuksia. Ei siinä oikein silti voi mitään muuta tehdä kuin opetella omia rajoja ja yrittää kasvattaa tervettä itsetuntoa itselleen. Kurjaa se on toki alkaa korjaamaan toisten jälkiä ja kasvattamaan itseään, mutta ei sitä kukaan muukaan tee.

Itse olen kasvanut kodissa, jossa minuun kohdistettiin lapsena väkivaltaa.

Aikuistuminen oli vaikeaa, ja nuorena minua kiusattiin koulussa. Olin kahden tulen välissä koko yläasteaikani - koulussa lyötiin ja kotona lyötiin - kotona kiusattiin ja koulussa kiusattiin. 

Mutta kun aikuistuin ja pääsin eroon lapsuudenperheestäni, muutin opiskelemaan toiselle puolelle Suomea, niin tein itsestäni uuden ihmisen. Päätin, että minua ei enää pakoteta mihinkään, ei hyödynnetä orjatyövoimana, ei lyödä, ei nimitellä, ei häpäistä

Hienoa jos elämä on myöhemmin ollut sellaista, että olet kyennyt luomaan identiteetin, jossa kaikki on vain sinusta kiinni. Monen muun elämä laittaa sen lapsuuden jälkeenkin polvilleen uudelleen ja uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap. Mulle kävi lapsuuden jäljiltä niin, etten kestä auktoriteeteilta mitään epäoikeudenmukaisuutta tai turhaa nega palautetta. Aika vaikeaa sopeutua työelämään siis, vaikken nakkikone olekaan ollut.

Tuo on myös totta, että moodina voi lannistuneen mielistelyn lisäksi olla myös vaikeus sietää auktoriteettiasemassa olevien mielivaltaista käytöstä, kun mitta on tullut täyteen jo lapsuudessa.

Jos valtaa on käytetty kotona aina nyrkillä, niin voi olla niin kovapäinen tyyppi, ettei enää puhuminen tai huutaminen toimi kurinpitomenettelynä. 

 

Täysin sairas kommentti. Mikä vaivaa ihmistä joka syyllistää uhria jonkun toisen väkivaltaisesta käytöksestä?

Tuonkaltaisia sadisteja riittää työelämässä ja muutenkin tämä maa pullollaan empayiakyvyttömiä ja väkivaltaisia hirviöitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap. Mulle kävi lapsuuden jäljiltä niin, etten kestä auktoriteeteilta mitään epäoikeudenmukaisuutta tai turhaa nega palautetta. Aika vaikeaa sopeutua työelämään siis, vaikken nakkikone olekaan ollut.

Tuo on myös totta, että moodina voi lannistuneen mielistelyn lisäksi olla myös vaikeus sietää auktoriteettiasemassa olevien mielivaltaista käytöstä, kun mitta on tullut täyteen jo lapsuudessa.

Jos valtaa on käytetty kotona aina nyrkillä, niin voi olla niin kovapäinen tyyppi, ettei enää puhuminen tai huutaminen toimi kurinpitomenettelynä. 

 

Täysin sairas kommentti. Mikä vaivaa ihmistä joka syyllistää uhria jonkun toisen väkivaltaisesta käytöksestä?

Enkö sä puhua itsestäni? Ei enää muiden mölinät tunnu missään... 

Vierailija kirjoitti:

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen tasolle jäänyt äitini oli tällainen ikuinen uhri, jonka omat vanhemmat olivat aikanaan kasvattaneet remmillä ja hylkäämisillä. Kaikki oli aina muilla paremmin ja tunteet ailahtelivat itsesäälin ja vi

Ei ole uhriutumista puhua kokemuksistaan, vaan se on tapa käsitellä ja jäsentää niitä. Vaikket sinä sitä koe tarvitsevasi, olisi kypsän ihmisen merkki antaa muiden rauhassa käsitellä asioita omalla tavallaan. Jonkun nimetön kirjoittelu netissä tuskin on mitään sinulta pois. Ei tänne ole pakko hakeutua, jos itse ei tällaista koe tarvitsevansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen tasolle jäänyt äitini oli tällainen ikuinen uhri, jonka omat vanhemmat olivat aikanaan kasvattaneet remmillä ja hylkäämisillä. Kaikki oli aina muilla

Et tainnut ymmärtää pointtia. Tämä oli vertaistuellista kannustusta siihen, että ei tarvitse jäädä työpaikan nakkikoneeksi ja lapsuutensa vangiksi, vaan niistä voi myös vapautua ja elää hyvää elämää. Tämä lannistunut narratiivi on hyvin helppo tunnistaa itsessään, jos on samoja asioita joutunut käymään läpi. Mutta se ei ole onneksi tarinan päätepiste.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen tasolle jäänyt äitini oli tällainen ikuinen uhri, jonka omat vanhemmat olivat aikanaan kasvattaneet r

On asiatonta tulla vaikeita asioita käsitteleviin ketjuihin huutelemaan tuota uhriutumista. Tuo ei ole rakentavaa suhtautumista. Jokaisella on oma tapansa käsitellä asioita.

Ihmisillä on oltava tilaa käsitellä asioita. Jos vaikeista asioista puhumista kutsutaan ensimmäisenä syyllistävästi uhriutumiseksi, ei ihmisillä ole mahdollisuutta käsitellä näitä kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Se on häpäisemällä vaientamista, ei vertaustukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen tasolle jäänyt äitini oli tällainen ikuinen uhri,

Olen käynyt kolme eri terapiajaksoa (yhden pitkän ja kaksi lyhyttä), ja 2/3 käytti tätä nimenomaista määrittelyä uhrin identiteetistä. Se ei ole mikään haukkumasana, vaan tarkoittaa että identiteetti on kietoutunut niiden kamaluuksien ympärille, joita on joutunut kokemaan, ja elää nykyhetkeä menneisyydestä käsin. Siitä eteenpäin pääseminen on mahdollista ja tärkeää, ja siihen hyvin usein tarvitaan ammattilaisen apua. Kommenttini tarkoitus on kannustaa ap:ta jatkamaan havaintonsa kanssa työskentelyä ja päästä elämään parempaa elämää. Sen toteaminen, että surkea säkä ja työelämä on kamalaa ei varsinaisesti auta mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko alapeukuttajat sitä mieltä ettei tästä saisi puhua? Jos kollega ei uskalla kieltäytyä hänelle kipatuista ekstratöistä, siihen voi olla syynsä.

Senkun puhutaan, ei siinä mitään. En kuitenkaan itse usko syyn olevan ap:n mainitsema. Ennemmin ei ole kasvettu aikuisiksi eli itsetunto on jäänyt lapsen tasolle. 

 

Kenelle lapsen kasvatus kuuluikaan?

Nykyisin ainakin valtiolle ja kouluille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen t

Tätä parempaa apua ei suurimmalle osalle ole tarjolla. Mutta hei hienoa että juuri sinä olet onnistunut kääntämään vaikeudet voimavaraksi! Kiitos kun tulit tänne kertomaan kuinka väärin muut toimivat.

Vierailija kirjoitti:

Se on sitten kasvatettava itse itsensä, jos vanhemmat ei sitä tehneet. Yli 30-vuotiaat menettää valitusoikeuden äitistä ja isistä. Kehno luonne on sitten jo ihan omaa syytä, kun sellaisen voi ihan itsekin itselleen tehdä.

Millään muulla palstalla ei sellaisia kiusaajatrolleja kuin täällä.

On ikävää, jos keskustelukulttuuri on sellainen, että tarkoituksella takerrutaan yhteen sanaan, jota ei selvästi edes ymmärretä tai haluta ymmärtää kontekstissaan. Jos uhri-sanan käyttö on häpäisemistä, on mielenkiintoista että traumatyöntekijät ja -terapeutit sitä kuitenkin käyttävät. Jos itsellä ei ole kokemusta vastaavanlaisista vaikeista elämänkokemuksista selviytymisestä, ei ehkä ymmärrä täysin, mistä tässä puhutaan. Olen huolissani suomalaisten lukutaidosta, jos omasta vertaistuellisesta kommentista yritetään saada häpäisevää. Rautalangasta: uhrin identiteetti on tarpeellinen osa paranemista, mutta se ei ole matkan päätepiste. Siitä pääsee irrottautumaan, kun asia on työstetty tarpeeksi pitkälle ja oma identiteetti ja pystyvyyden kokemus vahvistuu. Joten lapsuudenkokemusten käsittely jatkukoon niin pitkälle, että todellinen vapaus koittaa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikella rakkaudella: uhrin identiteetistä voi ja täytyy päästä eteenpäin. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista, ja vain se lopulta vapauttaa elämään omaa elämää. Omassa lapsuudenperheessäni oli mielenterveys- ja päihdeongelmia, arvaamatonta käytöstä ja fyysistä kurittamista. Parantelin tätä traumaani 10 vuoden avioliitossa väkivaltaisen (myös lapsuudessaan traumatisoituneen) puolison kanssa. Lopulta tajusin lähteä avioliitosta ja mennä terapiaan. Uhrin osan eläminen (huomaa, mikä kaikki itselle tehty on ollut väärin) on tärkeä osa prosessia, mutta seuraava askel on siitä roolista ulos kasvaminen ja irti päästäminen. Jos ap tunnistaa itsessään haitallisen käytösmallin, siitä voi myös rimpuilla irti. Oma tunne-elämältään lapsen tasolle jäänyt äitini oli tällainen ikuinen uhri, jonka omat vanhemmat olivat aikanaan kasvattaneet remmillä ja hylkäämisillä. Kaikki oli aina muilla paremmin ja tunteet ailahtelivat itsesäälin ja vi

 

Hyvin kirjoitettu. Minulla oli myös marttyyriäiti ja isä oli osittain kunnioittava, mutta äkkipikainen ja loi yhteyttä muihin ihmisiin lähinnä transaktionaalisesti. Suurin askel toipumisessani omaan identiteettiin on ollut tarkastella lapsuudenperheeni taustoja, tapoja ja kulttuuria mahdollisimman neutraalisti ja dialektisesti. Olen löytänyt keinoja sovittaa omia juuriani omaan nykyhetkeeni ja esimerkiksi joitain perinteitä vietän lähes samoin kuin lapsena. He toimivat monessa väärin, mutta en siitä huolimatta anna heidän myrkyttää kaikkea mikä on muovannut minusta itseni.

Ei pidä paikkaansa, että apua ei ole tarjolla. Kuntoutuspsykoterapiaan pääsee nykyään paljon aiempaa helpommin, ja on paljon ilmaisia, järjestöjen ylläpitämiä vertaistukiryhmiä ja palveluita. Kokemusta on näistä kaikista. On vaarallinen narratiivi, että apua ei ole tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

On ikävää, jos keskustelukulttuuri on sellainen, että tarkoituksella takerrutaan yhteen sanaan, jota ei selvästi edes ymmärretä tai haluta ymmärtää kontekstissaan. Jos uhri-sanan käyttö on häpäisemistä, on mielenkiintoista että traumatyöntekijät ja -terapeutit sitä kuitenkin käyttävät. Jos itsellä ei ole kokemusta vastaavanlaisista vaikeista elämänkokemuksista selviytymisestä, ei ehkä ymmärrä täysin, mistä tässä puhutaan. Olen huolissani suomalaisten lukutaidosta, jos omasta vertaistuellisesta kommentista yritetään saada häpäisevää. Rautalangasta: uhrin identiteetti on tarpeellinen osa paranemista, mutta se ei ole matkan päätepiste. Siitä pääsee irrottautumaan, kun asia on työstetty tarpeeksi pitkälle ja oma identiteetti ja pystyvyyden kokemus vahvistuu. Joten lapsuudenkokemusten käsittely jatkukoon niin pitkälle, että todellinen vapaus koittaa.

Jos sinä olet aikanaan saanut turvallisen tilan puhua kokemuksistasi, miksi et voi antaa sitä muille, vaan tulet tänne syyttelemään heitä uhriutumisesta? Tuo ei ole tukemista. Ilmeisesti sinua haittaa paljon, jos joku muu yrittää päästä puhumaan kokemuksistaan ennen kuin on saanut kaiken työstettyä. Se ei onnistu ellei missään pääse jäsentämään kokemusten vaikutusta.

Mikset voi vain antaa muiden olla, jos kerran koet saaneesi omat asiasi kuntoon? Mikä sinua silloin vetää tänne mitä ilmeisimmin triggeröitymään lukemastasi?

Vierailija kirjoitti:

Ei pidä paikkaansa, että apua ei ole tarjolla. Kuntoutuspsykoterapiaan pääsee nykyään paljon aiempaa helpommin, ja on paljon ilmaisia, järjestöjen ylläpitämiä vertaistukiryhmiä ja palveluita. Kokemusta on näistä kaikista. On vaarallinen narratiivi, että apua ei ole tarjolla.

No kun sitä ei ihan oikeasti ole kaikille oikeana aikana tarjolla ilman omaa merkittävää taloudellista panostusta ja voimavaroja hakea apua. Pari keskustelukertaa jossakin eivät välttämättä vielä vie kovin pitkälle.

Tässä keskutelussa aiemmat kommentit ovat olleet kutakuinkin: joo, lapsuus on kamalaa ja työelämä ja ihmiset vielä kamalampaa, näin on. En tiedä, miten se auttaa ap:ta ollenkaan. Näkökulman tarjoaminen siihen, että loppuelämän ei tarvitse olla pilalla traumojen vuoksi ei ole mielestäni triggeröitymistä vaan kannustamista. Selkeästi tämä viesti osuu nyt monella hankalaan paikkaan, niin en jaksa jankata enempää. Paranemisia kaikille lapsuutensa traumatisoimille, vaikka se välillä tuntuukin mahdottomalta.

Vierailija kirjoitti:

Trauma on vahvasti läsnä itsellä juuri työelämässä. Muistan mm. että sain lapsena koulukirjasta lyönnin päähän kun kokeesta ei ollut tullut hyvä numero. Koitan purkaa tätä opettelemalla olemaan suorittamatta aina vain enemmän ja paremmin. Tulee olemaan koko elämän mittainen matka terapiasta huolimatta.

Oletko nähnyt vanhempiesi koulutodistuksia?