Koetko että nuoruus tuli hassattua kaikkeen turhaan ja typerään?

Todellakin. Pahinta on, ettei se ollut edes silloin aikanaan hauskaa tai mieluisaa vaan mieluummin olisi elänyt tyystin toisenlaista elämää.

Jonkin verran harmittaa se, että olin silkkaa ujouttani kovin arka lähestymään naisia siinä ikävuosina 18-27. Yksinolo oli aika ankeaa, kun seurustelevia ystäviä oli ympärillä kaikkialla. Jotain seurustelukuvioita oli sitten kuitenkin, niissä taas tuli hölmöiltyä ihan omaa osaamattomuutta vaan siitä syystä, ettei nuorella miehellä ole hajuakaan siitä, mitä suunnilleen samanikäiset naiset ovat parisuhteelta vailla. Lienee melko yleistä, koska osa miehistä näköjään ei opi sitä koskaan.

Lopulta kävi hyvin, tapasin nykyisen vaimoni vuonna 1998 ollessani 28-vuotias. Menimme naimisiin vuonna 2000 ja vietimme äsken 25-vuotishääpäivää. Enkä voisi olla vaimostani ja avioliitostani yhtään onnellisempi. Vaikka minulla ei olisi mitään, niin minulla on kaikki kun minulla on hänet. Ja muistan kertoa sen hänelle joka päivä, sanoin ja teoin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En katsele peruutuspeiliin koska ne asiat on jo takanapäin ..ja pysyy!

 

Keskityn elämään tässä ja nyt..suosittelen muillekin keski-ikäisille 🍀

Mitä enemmän alkaa olla ikää mittarissa sen vähemmän kannattaa hukata elinvuosiaan miettien menneitä tapahtumia.

Melkoista ironiaa että ihmiset pääsääntöisesti toimivat juuri toisin päin. Eli vanhemmiten alkavat nimenomaan muistelemaan menneitä ja kaivelemaan vanhoja haavoja auki. Yrittävät ehkä kääntää kelloa taaksepäin.

Vierailija kirjoitti:

Sä käyt noin 12-vuotta kouluja Suomessa....................................

Joidenkin mielestä ton lisäksi (koulun ohella) pitäisi vielä tehdä töitäkin. Eli käytännössä olisi "loppuun palanut" ennen kuin edes ehtii sinne työelämään.

Ehei, en tosiaankaan koe. Kadun vain sitä, että olen hassannut aikuisuuteni kaikkeen turhaan ja typerään.

Nuorena opiskelin intohimoisesti unelma-alaani ja käytin siihen kaiken energiani. Kun valmistuin lopulta kiitettävin arvosanoin ja tunnustuksin, sain jonkinlaisen tilapäisen häiriön ja aloinkin yllättäen kuuntelemaan kaikkia niitä ihmisiä ympärilläni, jotka hokivat, että minun pitää "hankkia oikea ammatti" , " mennä oikeisiin töihin"  , "tehdä yhteiskunnallinen velvollisuuteni" jne. Niinpä ehdin tein pitkään epäsäännöllistä matalapalkkatyötä ja harjoitteluja alalla, johon mulla ei ollut mitään koulutusta. Sitten lainsäädäntö muuttui enkä voinut tehdä samaa työtä enää. Olin pitkäaikaistyöttömänä ja lopulta lähdin uudelleen opiskelemaan. En saanut enää opintotukea korkeakouluun, joten ainut vaihtoehto oli amis. Opiskelin monta tutkintoa. Nekään eivät työllistäneet. Olen siis hassannut vuosikausia siihen, että olen yrittänyt hankkia "oikean ammatin" ja "oikeita töitä". Olen katkeroitunut ja vihaan monia ihmisiä viisaine neuvoineen, sekä tätä yhteiskuntaa myös vihaan. Typeristä aikuisiän valinnoistani voin syyttää vain itseäni. 

En kadu mitään. Tein pikkurikoksia ja muutaman vähän pahemmankin kun olin 16-25 vuotias. Viimisimmästä sain 8 vuotta vankeutta joista lusin 5 vuotta. Oon nyt 32 vuotias. Sama meno jatkuu mutta yritän välttää vakavampia rikoksia. 

Vierailija kirjoitti:

En kadu mitään. Tein pikkurikoksia ja muutaman vähän pahemmankin kun olin 16-25 vuotias. Viimisimmästä sain 8 vuotta vankeutta joista lusin 5 vuotta. Oon nyt 32 vuotias. Sama meno jatkuu mutta yritän välttää vakavampia rikoksia. 

Cool story mut en usko. Liian vähän kirjoitusvirheitä. Suurimmalla osalla elämäntaparikollisista on nepsy-diagnoosi ja vähintään kohtalaisia oppimisvaikeuksia. 

Up

Itse kuulun team elämättä ja kokematta jääneisiin. Koko loppuelämä pilalla kun tärkeimmät asiat jäivät kokematta vain sen takia koska ei osannut, uskaltanut ja luuli olevansa kuvottavan ruma. Tässä iässä juna on jo mennyt valon nopeudelal ohi. Karmeaa on kiltin ja kunnollisen miehen elämä.

Paha sanoa.  Muutama psykedeelihuuruinen vuosi mennyt näin jälkikäteen katsottuna täysin ohi kun ei muista mitään mutta hauskaa lie ollut.  Katuakaan en osaa.

En todellakaan. Ja minähän biletin, harrastin yhdenillan juttuja, tuhlasin rahaa (esim. opintolainat ravintoloissa hyvin syömiseen ja matkusteluun. En kadu sekuntiakaan, oli elämäni parasta aikaa. Eikä noista jutuista ollut mitään haittaa myöhemmäksi, vain hyviä muistoja jäi. Esim. opintolaina oli ihan helppo maksaa pois kun oli hyväpalkkaisessa työssä sitten.

Kyllä. APsta poiketen kadun tekemättömiä asioita ja tekoja joita en tehnyt. 

Tuli alkoholin kanssa läträttyä ja muuta tyhmää. Olin ujo, välttelevä ja mt.ongelmainen. 

Moni tuskin ymmärtää

Jälkikäteen harmittaa lähinnä se, että menin tyhmänä opiskelemaan ja kerryttämään opintovelkaa. Jos olisin ollut vaikka vain työttömänä, en olisi jäänyt miinukselle. Muuten ei kaduta mikään, hyvä että tuli silloin juhlittua ja hilluttua, ei sitä enää jaksaisi.

Turhat ja typerät jutut kuuluvat jokaisen ihmisen nuoruuteen. Ne on vaan käytävä läpi, niille voi vanhemmiten hymyillä mutta harmittelu ei kannata. Opikseen kannattaa toki ottaa, käymmehän tätä jatkuvaa elämänkoulua jokainen tavallamme.

Suren nuorena avioitumista, suren nuorena tehtyjä lapsia, suren menetettyjä mahdollisuuksia, eniten suren sitä että nuoruus ja vapaus jäi kokematta.

No kyllä harmittaa. Olin ujo ja lähinnä käytin aikani pojista haaveilemiseen. En siis ryypännyt ja rällännyt, enkä sitä kadukaan, mutta asenne oli lähinnä se, että kunpa tapahtuisi jotain kivaa. Ajatus, että voisin itse asettaa tavoitteita ja työskennellä niiden eteen, oli täysin käsittämätön. Tosin varmaan aika monessa duunariperheessä oli juuri tuo asenne, että jos vain koulussa tekee sen mitä sanotaan ja jaksaa kuluttaa koulunpenkkiä, tapahtuu ihan itsestään jotain upeaa. Ja mistään ei oikeasti voi kiinnostua ja nähdä vaivaa, se on turhaa nipottamista. Vasta pitkällä aikuisiässä tajusin, että jotkut ihan oikeasti oli lukeneet klassikkoromaaneja ylä-asteiässä tms., vaikka ei ollut pakko.

Yksi mikä harmittaa, etten tajunnut lopettaa mielialalääkitystä aikaisemmin ja ymmärtänyt niiden vaikutuksista. Oli käytössä melkein kymmenen vuotta pahaan ahdistukseen, pakko oireisiin ja paniikkihäiriöön. Helpotti ahdistukseen, mutta vei muut tunteet ja jämähdin paikalleen. Tuntuu, että parhaat nuoruus vuodet menivät ohi. Toinen, mikä harmittaa etten uskaltanut elää. Elin lähinnä pään sisällä enkä oikeasti. En uskaltanut tarttua tilaisuuksiin ja kokeilla ajattelun sijaan.  

Kyllä nuoruus voittaa perheellisen elämän. Töistä kotiin, kauppaan, muksujen kanssa aikatauluttamista/rotin pitämistä. Ei baareja, bileitä tai festareita, ketään ei lähde minnekään. Ei ole juuri ystäviäkään. Ketään ei soita. Siivoat toisten jälkiä ja peset pyykkiä. Nuoruus oli kyllä elämäni parasta aikaa. Parikymppisenä kavereita oli monta ja moneen eri menoon. 25-30 vuotiaana riitti vielä kavereita ja hauskanpitoa.  Nyt päälle nelikymppisenä kavereita muutoma ja ketään ei lähde minnekään.

En kai. Elin niin hyvin kuin osasin, mutta en osannut kovin hyvin. Nykyään eläminen sujuu paremmin. Harjoitus tekee mestarin ja mitä kauemmas lapsuudesta pääsee, sen onnellisemmaksi tulee.