En pysty luottamaan miehen sanoihin yhtään. Nyt en enää jaksa, ja nyt hän vaikuttaa siltä että tosissaan yrittää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Itse en kerro perheelleni, kuin vasta jos/kun ero tulee. En suojele sillä miestä, vaan heitä ja itseäni. Asia olisi heille hirveä shokki, mutta ennen kaikkea en halua kuunnella sitä mitä heillä sen jälkeen olisi sanottavana. Pärjään paremmin ilman sitä, teen päätökseni yksin." 

 

Miksi et kerro? 

Yläpuolellahan on sinulle jo vastaus, miksi kysyt? 

Itse katson myös, että intiimit parisuhdeasiat ei kuulu aikuisille lapsillemme. 

Eri

 

 

Omat vanhemmat, sisarukset, perhettä myös. Kannattaisi kertoa 

Ei, ei kannata. Ap

Erota kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iltalehdestä tuli vastaan Mel Robbinsin Let them- "uusi elämänfilosofia, anna olla".

Noudatan tätä jo minäkin. On asioita joihin en voi vaikuttaa, joihinkin voin. Ja erottaa ne toisistaan, mikä muuten on yllättävän vaikeaa. Tai valitse taistelusi. Omien voimavarojen mukaan. Minulla ne on nyt vähissä, odottelen parempia aikoja. Ehkä se ratkaisu ja voimat siihen ajallaan tulee. Jollei pystyn elämään näinkin. Mitään hätäähän minulla ei ole. 

Tämän oppimista olen todella toivonut. Kun oppisi olemaan välittämättä.

Oletko jo onnistunut sisäistämään tällaisen ajatusmaailman ja jos, niin miten? Ap

Elämänkokemuksen myötä, terapioissa kin on tullut käytyä uupumisepisodien myötä, kun paska on pahimmin osunut tuulettimeen.

Jotenkin olen sisäistänyt, että turva loppupeleissä on aina meissä itsessämme. Toisten pään sisään ei pääse. Kaikkea ei tarvitse yrittää ymmärtää, ei tarvitse hyväksyäkään, mutta voi antaa olla. Toista kun ei voi muuttaa, vain omaa käytöstään voi. Ajattelen, että nyt on näin ja näillä mennään. Onko minulla voimaa ja halua tehdä itse asialle jotain ja tehdä valintoja? Mietin, että onko tässä nyt oikeasti joku hätä? Useimmiten ei ole.

Joskus mietin buddhalaisuutta, joka on paljon filosofiaa eikä vain uskontoa. sieltäkin voi ammentaa mielenhallintaa, perehdy, jos et vielä ole. Vaikka ihan Wikipediasta esim. jalo kahdeksanosainen polku.

Uskon, että ratkaisut aina lopulta löytyy. Ne voivat olla ihan erilaisia kuin alunperin olit ajatellutkaan. Elämä osaa välillä yllättää. Kaikella on tapana järjestyä kuten se mummokin jo sanoi. 

Olisit varmasti onnellisempi ilman miestäsi, säälistä ei kannatta seurustella.

Vierailija kirjoitti:

Olisit varmasti onnellisempi ilman miestäsi, säälistä ei kannatta seurustella.

Eikä olla liitossa 

Mitä aloittaja aiot nyt tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Olisit varmasti onnellisempi ilman miestäsi, säälistä ei kannatta seurustella.

Juuri niin 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iltalehdestä tuli vastaan Mel Robbinsin Let them- "uusi elämänfilosofia, anna olla".

Noudatan tätä jo minäkin. On asioita joihin en voi vaikuttaa, joihinkin voin. Ja erottaa ne toisistaan, mikä muuten on yllättävän vaikeaa. Tai valitse taistelusi. Omien voimavarojen mukaan. Minulla ne on nyt vähissä, odottelen parempia aikoja. Ehkä se ratkaisu ja voimat siihen ajallaan tulee. Jollei pystyn elämään näinkin. Mitään hätäähän minulla ei ole. 

Tämän oppimista olen todella toivonut. Kun oppisi olemaan välittämättä.

Oletko jo onnistunut sisäistämään tällaisen ajatusmaailman ja jos, niin miten? Ap

Elämänkokemuksen myötä, terapioissa kin on tullut käytyä uupumisepisodien myötä, kun paska on pahimmin osunut tuulettimeen.

Jotenkin olen sisäistänyt, että turva lopp

Kiitos tästä. Hyvin usein pystyn ajattelemaan näin, toisin sanoen siis kausina, jolloin mitään ongelmia ei ole. Mutta kun jotain uutta nousee esiin, eli että on jostain valehdellut, on kovin vaikeaa pitää tuo mielessä.

Kirpparilla tuli vastaan Tunne lukkosi -kirja ja sen ostin. Pitää siihenkin perehtyä, koska jotain tunnelukkojahan minullakin on. Ap

Vierailija kirjoitti:

Olisit varmasti onnellisempi ilman miestäsi, säälistä ei kannatta seurustella.

Sääliä tässä nyt ei ole ripaustakaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jos aviomies on taitava valehtelemaan ja sepittämään tarinoita, eikä vaimolla itsellään ole samanlaista synkkää lapsuutta kuin miehellä, vaimo ei ehkä pysty näkemään miehen julkisivun läpi tarpeeksi nopeasti. Mitä taitavampi mies on naamioimaan itsensä, sitä kauemmin hänen todellisen luonteensa paljastaminen kestää.

Toisaalta tällainen valehtelija ei välttämättä ole muuten pahantahtoinen tai moraaliton. Olin itse ennen sellainen, lapsuuden traumojeni ja valtavan syvän sisäistetyn häpeän takia. Koko ajan yritin ikään kun rakentaa jutuillani julkisivua, jonka ihmiset voisivat hyväksyä ja jota rakastaa, koska en kokenut että omana itsenäni olisin kuin hävettävä paska, jonka kaikki hylkäisivät jos tietäisivät mikä olen. En ennen vuosien terapiaa edes tiedostanut tätä kuviota taustalla. Ihmettelin vaan, että miksi välillä puhun jopa ihan merkityksettömiä valheita, kuten vaikka että kävin Citymarketissa, vaikka olin käynyt Prismassa. Kaiken tarkoitus oli estää sitä todellista noloa minää paljastumasta, saada aikaan tunne, että ihmiset näkevät vain rakentamani julkisivun, ei sitä saastaiseksi ja inhottavaksi koettua osaa.

Mutta tästä huolimatta, edes silloin patologisena valehtelijana en ollut muuten epäluotettava tai moraaliton. En ole koskaan pettänyt ketään. En ole taloudellisesti huijannut ketään, saikutellut kun en ole sairas tms. Olen aina pitänyt minkä olen ihmiselle luvannut, jos vaan mitenkään ei force majeure -tyyppinen syy jolle en voi mitään estä. Mä olin ja olen ihan tavallinen peruskunnollinen ihminen, olipa vaan tosiaan lapsuudessa ehdollistunut tapa heittää ympärilleen noita juttujen savuverhoja.

Vierailija kirjoitti:

Mitä aloittaja aiot nyt tehdä?

En varmaankaan erikoisempia. Jatkan elämääni, miehen kanssa saman katon alla, katsotaan päivä kerrallaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aviomies on taitava valehtelemaan ja sepittämään tarinoita, eikä vaimolla itsellään ole samanlaista synkkää lapsuutta kuin miehellä, vaimo ei ehkä pysty näkemään miehen julkisivun läpi tarpeeksi nopeasti. Mitä taitavampi mies on naamioimaan itsensä, sitä kauemmin hänen todellisen luonteensa paljastaminen kestää.

Toisaalta tällainen valehtelija ei välttämättä ole muuten pahantahtoinen tai moraaliton. Olin itse ennen sellainen, lapsuuden traumojeni ja valtavan syvän sisäistetyn häpeän takia. Koko ajan yritin ikään kun rakentaa jutuillani julkisivua, jonka ihmiset voisivat hyväksyä ja jota rakastaa, koska en kokenut että omana itsenäni olisin kuin hävettävä paska, jonka kaikki hylkäisivät jos tietäisivät mikä olen. En ennen vuosien terapiaa edes tiedostanut tätä kuviota taustalla. Ihmettelin vaan, että miksi välillä puh

Tämä oli todella, todella mielenkiintoista! Mieheni on sanonut juuri tätä samaa, että jos olen kysynyt häneltä jotain, hän on vastannut ja sen jälkeen tajunnut valehdelleensa. Että on äkkiä sanonut jonkun vastauksen, eikä itsekään ole heti tajunnut ettei se ollut totta. Ja sitten joko ei ole kehdannut sanoa mitään, tai sitten sanoo että "sanoi vahingossa väärin", ja totuus onkin tämä. Mikä on tietysti aiheuttanut minussa aivan WTF tuntemuksia, kun en tajua miten voi vahingossa valehdella. Sekä merkityksellisissä, että myös merkityksettömissä asioissa. 

Ja on puhunut sietämättömästä epäonnistumisen tunteesta. Että viimeiseen saakka vaikkapa valehtelee polttaneensa tupakkaa, vaikka se on täysin selvää. Koska ei oikeasti edes halua polttaa, eikä siksi voi myöntää tehneensä "väärin". Haluaa olla mies, joka ei polta. Se olisi hienompaa.

Puhumattakaan siitä, jos on unohtanut jotain tai mokannut. Joskus unohti töissä tehdä erään pienen asian, josta ei aiheutunut mitään vahinkoa ja jonka toinen työntekijä hoiti ja asia oli sillä kunnossa, näitä sattuu. Mutta miehen järkytys ja häpeä, kun tajusi että oli tuon asian unohtanut tehdä, se oli jotain aivan hirveää katsottavaa. Oltiin kaksin kotona ja hän häpesi niin paljon ettei voinut hetkeen avata silmiään, ahdistus oli ihan käsittämätön. Siinä kohtaa olin tosi huolissani että mitä heIvettiä täällä tapahtuu ja todella pakotin hänet sanomaan ääneen, mitä ajattelee. Hän mietti miten ikinä kehtaa mennä enää töihin, kun on näin mokannut, mitä ne hänestä ajattelee, hän ei koskaan enää ole hyväksytty heidän silmissään. Ja että miten hän VOI unohtaa. Että näin EI saa tapahtua, näin ei voi mokata. Ja päässä kuulemma pelkkää mustaa.

Kyse siis oikeasti pienestä asiasta, tyyliin että työvuoron jälkeen pitää kuitata joku juttu tehdyksi, ja homma oli kyllä tehty mutta kuittaus unohtunut, ja työkaveri sen kuittasi ja sillä hyvä. Jonka voisi kuitata naurahtamalla ja kiittämällä.

Että jotain on kyllä pielessä ja pahasti. Ja varmasti johtuu siitä, ettei väkivaltaisessa lapsuudessakaan saanut tehdä virheitä. Kuulostaako sinusta tutulta? Ap

Tutulta kuulostaa. Tuota turhanpäiväistä valehtelua ja sepittelyä on miehellänikin. Kaiken lisäksi hän on hyvä siinä, on hyvä ulosanti ja tarinoi lennokkaasti. Myös tuo lapsuuden traumatausta, elänyt oloissa, joissa nykypäivänä ei lapsen sallittaisi olla. Kuitenkin käynyt koulunsa ja kouluttautunut yliopistotasolle, mitä sellaisista oloista lähtenyt harvoin tekee.

Myös minulla on traumatausta ja tämä meitä on aikoinaan yhdistänyt ja hitsannut yhteen. Voimme ymmärtää toisiamme. Olemme parantaneet ja hoitaneet toisiamme. Tiedämme toistemme kipukohdat.

Toki tämä on myös riippuvuussuhde, siksi tässä myös roikutaan edelleen vaikka eroamisellakin voisi olla tervehdyttäviä vaikutuksia ja kasvun paikka molemmille. Siis voisi olla, mutta takeitahan ei missään anneta.

Jos minulla olisi ollut nuorempana kristallipallo, joka olisi kertonut, mitä kaikkea tässä suhteessa tulee tapahtumaan, olisin lähtenyt suhteesta. Mutta jos ajattelen menneisyyttä, miksi en silloin lähtenyt niin tiedostan, että koin kuitenkin paljon hyvää ja rakkautta. En olisi ollut silloin valmis lähtemään. Jos nytkään.

Omiin tunnelukkoihin kannattaa ehdottomasti perehtyä. Voi miettiä niitä puolisonkin tunnelukkoja.

On tosiaan mielenkiintoista myös tutkia tuon miehenkin aivoituksia, miksi milloinkin toimii kuten toimii. 

Älä enää anna mahdollisuutta. Niitä selvästi ollut vaikka ja kuinka. Ansaitset enemmän ja parempaa. 

Vierailija kirjoitti:

Älä enää anna mahdollisuutta. Niitä selvästi ollut vaikka ja kuinka. Ansaitset enemmän ja parempaa. 

Klisee tuokin. Missä on luvattu, että saan enemmän ja parempaa? Maailma ja elämä on kaoottinen eikä mitenkään reilu. 

Kaffebulla kirjoitti:

Vanhana on vaikea enää erota, kun arki on yhdessä rakennettu. Ja uutta kumppania on vaikea enää löytää. 

Jos suhteessa on asioita pielessä, kannattaa siksi erota heti. Mitä nuorempana, sitä parempi.

Olen samaa mieltä siitä, että huonosta suhteesta, jolle ei ole tulevaisuuden näkymiä, on hyvä erota mahdollisimman pian.

Mutta eri mieltä, etteikö vanhanakin voisi kumppanin löytää. Olen lähipiirissä todistanut kumppaneiden löytämistä niin 60-,70-, kuin 85 vuotiaanakin. Toki mitä varttuneempia ollaan, sen todennäköisemmin yhteistä taivalta ei niin kauaa ehditä kulkea kun tulee jo ikä vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tutulta kuulostaa. Tuota turhanpäiväistä valehtelua ja sepittelyä on miehellänikin. Kaiken lisäksi hän on hyvä siinä, on hyvä ulosanti ja tarinoi lennokkaasti. Myös tuo lapsuuden traumatausta, elänyt oloissa, joissa nykypäivänä ei lapsen sallittaisi olla. Kuitenkin käynyt koulunsa ja kouluttautunut yliopistotasolle, mitä sellaisista oloista lähtenyt harvoin tekee.

Myös minulla on traumatausta ja tämä meitä on aikoinaan yhdistänyt ja hitsannut yhteen. Voimme ymmärtää toisiamme. Olemme parantaneet ja hoitaneet toisiamme. Tiedämme toistemme kipukohdat.

Toki tämä on myös riippuvuussuhde, siksi tässä myös roikutaan edelleen vaikka eroamisellakin voisi olla tervehdyttäviä vaikutuksia ja kasvun paikka molemmille. Siis voisi olla, mutta takeitahan ei missään anneta.

Jos minulla olisi ollut nuorempana kristallipallo, joka olisi kertonut, mitä kaikkea tässä suhteessa tulee tapahtumaan, olisin lähtenyt suhteesta. Mutta jos

Tutulta kuulostaa. Tuota turhanpäiväistä valehtelua ja sepittelyä on miehellänikin. Kaiken lisäksi hän on hyvä siinä, on hyvä ulosanti ja tarinoi lennokkaasti. Myös tuo lapsuuden traumatausta, elänyt oloissa, joissa nykypäivänä ei lapsen sallittaisi olla. Kuitenkin käynyt koulunsa ja kouluttautunut yliopistotasolle, mitä sellaisista oloista lähtenyt harvoin tekee.

Olen osittain samaa mieltä. Sun mies ja AP:n mies on ihan samanlaisia, mutta mun mielestä ei ole mikään pakko, että vain samankaltaisia traumoja kokeneet ihmiset voi olla yhdessä. On ihan mahdollista, että AP ja hänen miehensä vaan täydentää toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos aviomies on taitava valehtelemaan ja sepittämään tarinoita, eikä vaimolla itsellään ole samanlaista synkkää lapsuutta kuin miehellä, vaimo ei ehkä pysty näkemään miehen julkisivun läpi tarpeeksi nopeasti. Mitä taitavampi mies on naamioimaan itsensä, sitä kauemmin hänen todellisen luonteensa paljastaminen kestää.

Toisaalta tällainen valehtelija ei välttämättä ole muuten pahantahtoinen tai moraaliton. Olin itse ennen sellainen, lapsuuden traumojeni ja valtavan syvän sisäistetyn häpeän takia. Koko ajan yritin ikään kun rakentaa jutuillani julkisivua, jonka ihmiset voisivat hyväksyä ja jota rakastaa, koska en kokenut että omana itsenäni olisin kuin hävettävä paska, jonka kaikki hylkäisivät jos tietäisivät mikä olen. En ennen vuosien terapiaa edes tiedostanut tätä kuviota taustalla. Ihmettelin vaan, että miksi välillä puh

Lue vielä kerran se kohta, jonka kirjoitit onko siinä jotain ristiriitaa? Jos sä valehtelet siksi, ettet voi millään hyväksyä omaa rumaa puoltasi ja pidät sitä itsellesi sietämättömänä, niin ne valheet, jotka saa muut luulemaan, ettet ole niin ruma, on tapa saada ihmiset pitämään sua luotettavana. Jotkut valheet eivät tosiaan satuta muita, toiset tekevät ja AP:n mies kuuluu niihin, joiden valehtelu on vakava ongelma.

Jos AP:n miehen valhe tai totuuden kertominen ei aiheuttaisi mitään haittaa eikä huonoja seurauksia, niin silloin ei oikeasti ole väliä, valehteleeko hän vai ei. Mutta jos valehtelu liittyy oikeasti vakavampiin asioihin ja sä teet sen tahallasi, niin silloin sitä ei pidä kaunistella tai selitellä paremmaksi kuin mitä se on.

Jäin miettimään edellä kirjoittaneen entisen patologisen valehtelijan kertomaa. Jos valheista tuntee syyllisyyttä eikä haluaisi valehdella, niin minusta se on kokonaan erilainen tilanne kuin se, että valehtelee tietoisesti vaikkapa peittääkseni pettämisen tai saadakseen hyötyjä. Vaikkapa vain sellaisiakin, että ihmiset pitäisivät "hienompana" tai "säälittävämpänä" kerrottujen valheiden takia. 

Olen itse tätä miettinyt erään omaisen suhteen, joka on luonut täysin valheellisen elämäntarinan. Väärä tausta, valheellinen asuinpaikka, väärä koulutus, kaikki on sepitettä. Ei hänkään ole noilla valheillaan kai ketään vahingoittanut paitsi itseään, sillä suurin osa tietää, että hän valehtelee. Valehtelee myös siitä mitä on tapahtunut eli se mistä hän syyttää toista, on hän todennäköisesti tehnyt itse. Näin on ainakin useamman kerran osoittautunut asian olevan.

Tällaiset ihmiset ovat tosi raskaita läheisille. Mutta lievemmin ja pienistä valehtelevat mielestäni pyrkivät enemmänkin saamaan itselleen hyötyä valehtelemalla. Ei se niin ole, että he pelkäisivät puhua totta, vaan he valitsevat helpomman tien. Molemmat tietysti tuhoavat ihmissuhteensa tuolla tavalla.

Jos ap valehtelu kohdistuu vain sinuun eikä muihin, lapsiinne esimerkiksi, niin kyllä itse tulkitsen, että ei kyse ole mistään pelosta tai ainakaan pelkästään siitä, vaan enemmän suhteeseenne liittyvästä asiasta. Ja jos eroatte, niin erostanne varmasti kerrotaan hyvin mielenkiintoinen versio kaikille läheisille ja se luultavasti myös uskotaan. Siksi että olet peitellyt kaikkea mitä miehesi on tehnyt. Olen nähnyt tämän tapahtuvan. Ja olen tosi pahoillani, kun meni vuosia, kunnes sain tietää, että lähes kaikki kerrottu oli valetta. Ex ei puolustautunut sanallakaan. On myös todella raskasta olla tällaisen ihmisen lapsi.