Lue keskustelun säännöt.
Saiskohan tästä oikeasti rakentavaa keskustelua aikaiseksi (pitkäaikainen parisuhdekriisi)
17.10.2025 |
Onko todellakin täysin normaalia, että yli parinkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen ei kertakaikkiaan tunne enää minkäänlaista vetovoimaa omaa puolisoaan kohtaan. Ja siihen pitäisi tyytyä? Kunnioituskin on kuollut, ja siis tarkoitan tällä sitä, että näen miehessäni niin paljon tyhmyyttä, että en pysty kunnioittamaan häntä. Toki siis kohtelen häntä kunnioittavasti parhaani mukaan, koska niin kuuluu toimia, mutta oikeasti pidän hänen käytöstään ja juttujaan usein todella typerinä. Hän on yksinkertaisesti kuvailtuna sivistymätön juntti.
Väittää asioista joista ei tiedä mitään (väitti esim että "ihminen ei tarvitse vitamiineja mihinkään", kun yritin taas saada häntä syömään d-vitamiinia) kiroilee, tupakoi, ei välitä terveydestään yhtään, käyttäytyy huonosti (vieraisilla ollessamme ei välttämättä edes tajua tervehtiä eikä kiittää tai edes ONNITELLA kun menemme syntymäpäiville) joudun monesti ohjeistamaan häntä tällaisissa asioissa, ja ehkä se on osasyy siihen miksi en enää tunne vetovoimaakaan häneen, tuntuu välillä kuin olisin hänen äitinsä ja hän vastaankapinoiva keskenkasvuinen.
On miehessäni toki hyviäkin puolia. Tai siis parisuhteessa pysymisessä. On turvallista, mieheni tykkää minusta ja osoittaa sen sanoin ja teoin (halailee, tuo kukkia, keittää kahvit aamuisin), voin luottaa häneen ja toki ehjä koti lapsille on iso juttu, mutta lapsistakin jo 2/3 muuttanut omilleen ja viimeinenkin lähtee varmaan parin vuoden sisään.
Vietän välillä omaa aikaa mökillä tai ystävien kanssa reissuissa, ja mulla ei ole ikinä miestäni ikävä. Mies puolestaan aina reissuista palatessani sanoo, kuinka on ikävöinyt minua. Tunnen oloni p*skaksi, osaksi siksi etten voi vilpittömästi sanoa samoin, ja osaksi siksi että olen kateellinen, kyllähän minäkin haluaisin ikävöidä kumppaniani, olisihan se mukava tunne, jota kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, että tuntisin rakkautta, vetovoimaa ja ikävää puolisoani kohtaan! Nyt en tunne oikein mitään.
Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok, mies joka yrittää parhaansa, enkä voi kauhalla vaatia jos lusikalla on annettu". Kuulostaa kauhealta myöntää ajattelevani noin alhaisesti miehestäni, mutta tuokin paljastaa, että kunnioitukseni häntä kohtaan on todellakin pohjalukemissa.
Olisi silti varmasti "oikein tehty" pysyä tässä avioliitossa, mutta olen viimeiset kolme vuotta pohtinut eroa liki joka päivä, ja sitä ennenkin satunnaisesti jo hyvin pitkään, ja vaikka olen välillä "päättänyt" että okei, en eroa, enkä enää pohdi sitä, niin kuitenkin kohta taas asia pyörii lähes pakonomaisesti päässäni.
Olen myös yrittänyt motivoida itseäni jäämään niillä syillä, että taloudellisestihan elo on paljon helpompaa kahdestaan asumiskulut jakaen kuin yksin, ja mulla on varaa kaikkeen kivaan, matkusteluun jne, mitä yksinasuessa ei varmastikaan tässä mittakaavassa olisi. Harmi ettei tämäkään motivoi minua suuresti. En kai ole tarpeeksi materialisti?
Yritän myös puhua järkeä itselleni sitä kautta, että enhän välttämättä löytäisi enää ketään. Jotenkin tämäkään ei silti motivoi. Viihdyn yksin kotona. Nytkin mies on työreissulla viikonlopun yli ja nuorin lapsi kaverillaan, ja minä rakastan tätä hiljaista kotia. Saan mennä nukkumaan kun haluan, kukaan ei häiritse yöunianikaan kuorsaamalla vieressä, ja televisiostakin saan katsoa ihan mitä itse haluan. Kukaan ei huudata televisiota olohuoneessa, syöden samalla grilliltä hakemaansa roskaruokaa kaljan kanssa, ja jätä niitä sitten aamuksi sohvapöydälle minun siivottavakseni.
Sanokaa nyt jotain viisasta...
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nukkukaa eri huoneissa. Hankkikaa toinen telkkari. Lopeta miehen passaaminen. Hän osaa itse siivota jälkensä. Tee muutoksia, jotka saavat elämäsi paremmaksi.
Juuri näin. Miksi ihmeessä nukkua samassa huoneessa kun toinen kuorsaa?! Ja mitä hyötyä saarnata miehelle terveysasioista, aikuinen tekee kuten tahtoo.
Aikuinen tekee kuten tahtoo, mutta samalla näyttää esimerkkiä lapsille ja mahdollistaa heidänkin huonot elintavat. Esim. kun tuo roskaruokaa itselleen, tuo usein myös lapselle, joka sitten tietenkin syö sitä roskaruokaa mielummin kuin tekemääni terveellistä ruokaa jne.
Samoin väheksyy liikuntaharrastuksia ja kaljoittelee vapaapäivisin, nämähän on sitten tosi kiva esimerkki... Mä yritän näyttää toisenlaista esimerkkiä mutta lapset lähinnä naureskelleet mulle ja isä on sitten cool näiden "rennompien" elintapojensa kanssa...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tärkein kysymys on että rakastatko miestäsi enää? Tähän sinun on löydettävä vastaus.
Jos et rakasta, niin asia on selvä, eroa. Ei ole mitään syytä olla rakkaudettomassa liitossa.
Mutta jos rakkautta on vielä jäljellä, on myös toivoa ja silloin suosittelen ettet eroa, koska todennäköisesti tulet katumaan.
Vastaus löytyy itsestäsi, niin hassua kuin se onkin, sieltä löytyy vastaus kaikkiin elämäsi kysymyksiin, ne vastaukset pitää vain osata etsiä. Samalla opit tuntemaan itsesikin.
En rakasta, ainakaan siis sillä tavoin kuin kuvittelen että aviopuolisoa tulisi rakastaa?
Eli tulisi kunnioittaa, tulisi pystyä katsomaan puolisoaan ylpeänä, ihailla, pitää häntä viisaana, kokea voivansa turvautua häneen, tuntea edes jonkinlaista vetovoimaa, haluta olla tämän kanssa ja viettää aikaa, haluta keskustella ja kokea saavansa k
Satutat häntä ehkä kuitenkin enemmän jäämällä, kun tilanne on tämä. Hänkin ansaitsee itselleen hyvää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Miltä sinusta tuntuisi, jos mies kuolisi yhtäkkiä? Olisiko se todella tuskallinen menetys vai enemmänkin sellainen surullinen tapaus, jonka jälkeen olisi kuitenkin melko helppo jatkaa elämää?
Ei sinänsä liity asiaan, mutta tämän kysymyksen pohtiminen on usein hyvä työkalu sen ymmärtämiseen, mitä oikeastaan tuntee jotain ihmistä kohtaan.
Olen salaa toivonut. Mikä on hirveää sillä hänen perheessään ja lähisuvussaan on ollut nuorehkojen äkkikuolemiakin.
T. Eri
Ero on viisasta jos tunteet ja kunnioitus on lähtenyt sitä ei enää tule. Ero on molempien kannalta hyvä asia vaikka miehesi ei ehkä asiaa niin näekään
En kyllä oikeasti osaa sanoa, mitä sinun kannattaisi tehdä.
Jos eroat, saatat vielä katua sitä. Toisaalta jos jäät tuohon suhteeseen, saatat kyllä katua sitäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse eroaisin. Mitä sitä elämäänsä tuhlaamaan ihmisen kanssa, joka lähinnä ärsyttää. Jos olet epävarma päätöksestäsi, niin käy vaikka terapeutille pari kertaa juttelemassa. Voisi auttaa käsittelemään asiaa.
Kuulostaa, että olet miehen kanssa yhdessä säälistä, ettei mies tulisi surulliseksi erosta. Kuitenkin teet sen omalla kustannuksellasi.
Jossain vaiheessa vaihdevuosien hormonimuutoksissa naiset etääntyvät miehestään. Eivät jotenkin saa yhteyttä mieheensä. Siksi paljon erotaan juuri tietyssä iässä.
Jotkut eivät silloin osaa tuntea rakkautta lapsiaankaan kohtaan. Tietävät kyllä, että rakastavat lapsiaan, mutta eivät saa tunteesta kiinni.
Että rakkaat siskot, kaikkea se hormonimyrsky aiheuttaa. Tsemppiä kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Olisin helpottunut, koska olettaisin että sitten mieskin haluaisi erota, ja voisimme erota yhteistuumin, ilman hirveää draamaa.
Ap
Jokainen eroava varmasti toivoo siistiä ja sivistynyttä eroa, mutta ero itsessään on yleensä todella paska kokemus. Helpotus tulee sen jälkeen.
Mun mielestä sillä, joka tulee jätetyksi, on oikeus kaikkiin tunteisiinsa, myös raivoon ja kiukkuun (kunhan se ei ole fyysistä), ja jättäjän on vain ne kestettävä. Etkö uskalla erota, koska pelkäät miehen reaktiota ja tunteita? Sitten on parempi olla eroamatta, koska todennäköisesti jätetty osapuoli kuohahtaa. Täysin oikeutetusti.
Joskus meidän täytyy tehdä päätöksiä, jotka murtaa sydämen, mutta pelastaa sielun.
Itse lähdin aika vastaavasta tilanteesta, enkä ole katunut hetkeäkään. Ekat 6kk olin aika romuna päätöksestäni, sitten alkoi löytyä ilo elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta onko aloituksen mies siis jotenkin "taantunut" vuosien varrella, vai onko hän alusta saakka ollut "sivistymätön juntti"?
Me jokainen muutumme elämän mittaan - toinen parempaan, toinen huonompaan suuntaan. Piirteet korostuvat, mitä vanhemmaksi eletään, jos ei tietoisesti niihin puutu. Olisiko aloittajan miehelle käynyt näin? Se pieni hassu junttimaisuus on kasvanut kukoistukseensa, koska mies ei ole itse kokenut sitä ongelmaksi, vaan on mennyt mukana. Kun lapsiltakin on tullut positiivista vahvistusta iskän cooliudelle, ei mies ole nähnyt mitään tarvetta kehittyä aikuisempaan suuntaan.
En kadehdi aloittajan tilannetta. On vaikeaa jättää mies, joka on "aika hyvä".
Vaihtoehdon voisivat olla yhdessä jatkaminen, mutta niin, että aloittaja minimoi yhteisen elämän miehen kanssa ja alkaa ikään kuin elämään itselleen. Ja sitten se ero on tietenkin toinen vaihtoehto. Mies kuulostaa kuitenkin sikäli tavalliselle suomalaiselle miehelle, että ero saattaa muuttaa hänet ikäväksi. Mies tuskin tulee koskaan ymmärtämään, miksi vaimo haluaa eron, ja on aivan mahdollista, että mies katkeroituu pahan kerran. Mahtaako aggressiokin nousta esiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä varmaan ottaisin eroajatuksen ainakin keskusteluun miehen kanssa.
Olemme kyllä keskustelleet erosta, viimeksi vuosi sitten. Ei siitä mitään hyötyä ollut. Mies kuunteli, oli hyvin surullinen ja masentunut, sanoi ettei hän halua erota. Ja minä päätin silloin taas hetkeksi, että ehkä pystyn olemaan tässä kuitenkin jatkossakin. Muttei mikään ole muuttunut ja edelleen siis mietin eroa.
Ap
Ajattelet miestäsi kuin esinettä tai eläintä. Oletko kokeillut empatiaa tai kuuntelua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet väärin miestäsi kohtaan, kun uskottelet hänelle, että vielä rakastat häntä. Se että saat häneltä taloudellisia etuja, onko se motiivi pysyä yhdessä? Mietipä toisin päin, jos mies olisi kanssasi vain saadakseen rahasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli vähän samanlainen tilanne. Yritän kuvata sitä: mies tunsi olonsa tavallaan "liian rennoksi".
Hän ajatteli, että kun tässä on vuosikaudet oltu yhdessä niin ei haittaa, jos minun seurassani piereskelee ja röyhtäilee. Ei haittaa, jos kuorsaa, valvottaa yöt ja nukkuu päivät. Ei haittaa, jos lihoo, lakkaa välittämästä ulkonäöstään tai hammashygieniastaan. Ja niin edelleen.
Minua alkoi inhottaa. Entisestä ihanasta miehestäni tuli röhkivä ukko, joka eli kotona kuin pellossa ilman mitään tajua miten käyttäytyi ja mitä päästi suustaan. Mikään mitä sanoin ja yritin keskustella asiallisesti ei mennyt perille.
Muutin ensin makuuhuoneesta omaan huoneeseen ja sieltä vuokra-asuntoon. Koska kotiin ei tullut ikävä niin laitoin avioeron vireille. Eroaminen oli oma prosessinsa, mutta en ole katunut. Nyt on oma rauha ilman nurkissa pyörivää porsasta.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli vähän samanlainen tilanne. Yritän kuvata sitä: mies tunsi olonsa tavallaan "liian rennoksi".
Hän ajatteli, että kun tässä on vuosikaudet oltu yhdessä niin ei haittaa, jos minun seurassani piereskelee ja röyhtäilee. Ei haittaa, jos kuorsaa, valvottaa yöt ja nukkuu päivät. Ei haittaa, jos lihoo, lakkaa välittämästä ulkonäöstään tai hammashygieniastaan. Ja niin edelleen.
Minua alkoi inhottaa. Entisestä ihanasta miehestäni tuli röhkivä ukko, joka eli kotona kuin pellossa ilman mitään tajua miten käyttäytyi ja mitä päästi suustaan. Mikään mitä sanoin ja yritin keskustella asiallisesti ei mennyt perille.
Muutin ensin makuuhuoneesta omaan huoneeseen ja sieltä vuokra-asuntoon. Koska kotiin ei tullut ikävä niin laitoin avioeron vireille. Eroaminen oli oma prosessinsa, mutta en ole katunut. Nyt on oma rauha ilman nurkissa pyörivää porsasta.
Mulla on parisuhteessa miehen kanssa tuon tapainen tilanne. Ei koske pelkästään mainittuja fyysisiä ominaisuuksia vaan myös henkisiä: minua pidetään itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse esimerkiksi muistaa merkkipäivinä. Saati että viitsisi käyttäytyä kivasti ihan normiarjessa.
Miehellä on kuitenkin myös paljon hyviä puolia, ja toisaalta itsekin olen kaukana täydellisestä. Mietin vaadinko liikaa, kun minusta ei pitkässäkään parisuhteessa pitäisi "taantua" noin pahasti. Mutta häntä ei hitustakaan kiinnosta, miten minä hänet näen.
Vierailija kirjoitti:
Mies ei tule muuttumaan. Sen varmaan tiesitkin. Olet miettinyt eroa monta vuotta. Viihdyt yksinkin. Lapset ovat aikuisia. Mikä sinua pidättelee? Velvollisuus? Sinulla on vain yksi elämä, etkä ole sitä velkaa kenellekään. Olet vielä nuori ja sinulla on elämää jäljellä. Jos odotat vanhuuden kynnykselle, siellä ei ole kuin katkeruutta edessä.
Eipä sitä voi luvata, ettei katkeruutta olisi edessä, vaikka ap eroaisi. Keski-ikäisenä voi olla jonkin aikaa kivaa elellä itselleen, mutta ikävuodet 60-90 ei ole välttämättä helppoa katsella sinkkuna tai tapailusuhteessa vierestä ystäviä, jotka hoitavat lapsenlapsia yhdessä lastensa isien kanssa ja saavat esim. vakavien sairauksien keskellä tukea ihmiseltä, joka on ollut heidän rinnallaan vuosikymmeniä. Se riippuu ihmisestä, mitä kukin pitää omalle onnellisuudelleen tärkeimpänä. Katkeraksi päätyvät ne, jotka eivät tunne itseään ja tiedä sitä, mitä haluavat. Jos olisin ap, välttelisin nopeita liikkeitä ja lähtisin vasta, jos olisin sataprosenttisen varma asiasta. Kokeilisin ensin, minkälaisia tuloksia pariterapia antaa.
Kun on kriisi parisuhteessa, ei silloin välttämättä tunne rakkautta, löydä kunnioitusta, usko tulevaan. Siksi se on ehkä väärä näkökulma pohdittavaksi,että löytyykö noita.
Mitä vuodet vanhempana on tehneet teille pariskuntana? Mitä ne ovat tuoneet ( sellaista, mitä ei ilman vanhemmuutta suhteessa olisi)? Mitä ne ovat vieneet teidän kahden keskisestä suhteesta? Lapset ovat kohta pois kotoa ja alkaa täysin uusi vaihe elämässä. Meillä se ajoi myös parisuhteen muutokseen, koska olimme unohtaneet toisemme perheen pyörityksessä. Mietimme eroa, puhuimme ja surimme, päätimme jatkaa yhdessä ja muuttua ( minä muutin omaa asennetta, mies omaansa).
Meillä on nyt aivan totaalisen uusi, syvällinen, rakastava suhde. Siitä päivästä vajaa 4v sitten, alkaen kun päätimme panostaa tähän yhteiseen elämään, olemme vain olleet onnellisia. Se on ihme sinänsä, mutta toisaalta enpä ollut aiemmin koskaan edes ajatellut,että se olen minä joka panostan miehen onnelliseksi tekemiseen en hänen vaatimiseensa.
Kun molemmat sitouduimme tähän, kaikki muuttui. Että sinänsä ei ihme kuitenkaan.
Muistutan vaan, että näkökulmasi on ehkä jumissa nyt siinä, että mitään muutosta ei voi tapahtua, että valitset joko eron tai nykyisen kurjan tilanteesi.