Lue keskustelun säännöt.
Saiskohan tästä oikeasti rakentavaa keskustelua aikaiseksi (pitkäaikainen parisuhdekriisi)
17.10.2025 |
Onko todellakin täysin normaalia, että yli parinkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen ei kertakaikkiaan tunne enää minkäänlaista vetovoimaa omaa puolisoaan kohtaan. Ja siihen pitäisi tyytyä? Kunnioituskin on kuollut, ja siis tarkoitan tällä sitä, että näen miehessäni niin paljon tyhmyyttä, että en pysty kunnioittamaan häntä. Toki siis kohtelen häntä kunnioittavasti parhaani mukaan, koska niin kuuluu toimia, mutta oikeasti pidän hänen käytöstään ja juttujaan usein todella typerinä. Hän on yksinkertaisesti kuvailtuna sivistymätön juntti.
Väittää asioista joista ei tiedä mitään (väitti esim että "ihminen ei tarvitse vitamiineja mihinkään", kun yritin taas saada häntä syömään d-vitamiinia) kiroilee, tupakoi, ei välitä terveydestään yhtään, käyttäytyy huonosti (vieraisilla ollessamme ei välttämättä edes tajua tervehtiä eikä kiittää tai edes ONNITELLA kun menemme syntymäpäiville) joudun monesti ohjeistamaan häntä tällaisissa asioissa, ja ehkä se on osasyy siihen miksi en enää tunne vetovoimaakaan häneen, tuntuu välillä kuin olisin hänen äitinsä ja hän vastaankapinoiva keskenkasvuinen.
On miehessäni toki hyviäkin puolia. Tai siis parisuhteessa pysymisessä. On turvallista, mieheni tykkää minusta ja osoittaa sen sanoin ja teoin (halailee, tuo kukkia, keittää kahvit aamuisin), voin luottaa häneen ja toki ehjä koti lapsille on iso juttu, mutta lapsistakin jo 2/3 muuttanut omilleen ja viimeinenkin lähtee varmaan parin vuoden sisään.
Vietän välillä omaa aikaa mökillä tai ystävien kanssa reissuissa, ja mulla ei ole ikinä miestäni ikävä. Mies puolestaan aina reissuista palatessani sanoo, kuinka on ikävöinyt minua. Tunnen oloni p*skaksi, osaksi siksi etten voi vilpittömästi sanoa samoin, ja osaksi siksi että olen kateellinen, kyllähän minäkin haluaisin ikävöidä kumppaniani, olisihan se mukava tunne, jota kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, että tuntisin rakkautta, vetovoimaa ja ikävää puolisoani kohtaan! Nyt en tunne oikein mitään.
Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok, mies joka yrittää parhaansa, enkä voi kauhalla vaatia jos lusikalla on annettu". Kuulostaa kauhealta myöntää ajattelevani noin alhaisesti miehestäni, mutta tuokin paljastaa, että kunnioitukseni häntä kohtaan on todellakin pohjalukemissa.
Olisi silti varmasti "oikein tehty" pysyä tässä avioliitossa, mutta olen viimeiset kolme vuotta pohtinut eroa liki joka päivä, ja sitä ennenkin satunnaisesti jo hyvin pitkään, ja vaikka olen välillä "päättänyt" että okei, en eroa, enkä enää pohdi sitä, niin kuitenkin kohta taas asia pyörii lähes pakonomaisesti päässäni.
Olen myös yrittänyt motivoida itseäni jäämään niillä syillä, että taloudellisestihan elo on paljon helpompaa kahdestaan asumiskulut jakaen kuin yksin, ja mulla on varaa kaikkeen kivaan, matkusteluun jne, mitä yksinasuessa ei varmastikaan tässä mittakaavassa olisi. Harmi ettei tämäkään motivoi minua suuresti. En kai ole tarpeeksi materialisti?
Yritän myös puhua järkeä itselleni sitä kautta, että enhän välttämättä löytäisi enää ketään. Jotenkin tämäkään ei silti motivoi. Viihdyn yksin kotona. Nytkin mies on työreissulla viikonlopun yli ja nuorin lapsi kaverillaan, ja minä rakastan tätä hiljaista kotia. Saan mennä nukkumaan kun haluan, kukaan ei häiritse yöunianikaan kuorsaamalla vieressä, ja televisiostakin saan katsoa ihan mitä itse haluan. Kukaan ei huudata televisiota olohuoneessa, syöden samalla grilliltä hakemaansa roskaruokaa kaljan kanssa, ja jätä niitä sitten aamuksi sohvapöydälle minun siivottavakseni.
Sanokaa nyt jotain viisasta...
Kommentit (113)
Ap on erittäin ikävä ihminen. Mehen puolesta harmittaa että hän joutuu elämään ihmisen kanssa, joka ei arvosta yhtään. Todellakin olisi parempi olla yksin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakentavaa keskustelua? Täällä?
Älkää naurattako. :D :D :D
Ap:lle. Ainoa ketä voit muuttaa, olet sinä itse.
Olet ottanut äidin roolin.
Et puhu asioista miehen kanssa vaan täällä.
Voisit ainakin rehellisesti kertoa erheesi.
Itsestäsi riippuu, miten käyttäydyt ja toisaalta kerrotko omista toiveistasi miehelle.
Seurakunnilla on avioliittoneuvontaa ja valmennusta.
Olen eronnut vastaavasta pitkästä liitosta kuin ap ja ap:n kommentit ovat täysin minun entistä liittoani kuvaavia. Tosin ex- mies jäi vielä loppuliitosta kiinni pettämisestä ja se oli lopullinen niitti.
Erosta on nyt viisi vuotta enkä ole katunut eroa miehestä. Hän on edelleen vastenmielinen sika minulle, en ole hänen kanssaan tekemisissä. Ydinperheen menetys on suru paitsi itselle, myös lapsille. Ei ole enää ydinperheen kesken jouluja, synttäreitä tai muita juhlia. Lapset välttelevät puhumasta minulle isästään paitsi joskus purkavat kiukkua koska heillä on välillä erimielisyyksiä joihin en enää voi puuttua. Mutta en olisi enää kestänyt sitä avioliittoa, en varsinkaan exän uskottomuuden tultua tietoon.
Olin eron jälkeen pari vuotta yksin koska halusin. Halusin käsitellä päässäni eron loppuun ja nauttia omasta kodista yksin.
Nyt minulla on uusi mies ja hän on exän vastakohta. Ihana hellyyttä antava ja huomioiva mies ja meillä on tasavertainen suhde. Halaamme ja nautimme olostamme. Ehkä meilläkin tulee kriisi 20 vuoden päästä kun ollaan 7- kymppisiä tai sitten ei. Meillä on kuitenkin ihanaa huumoria ja nauramme joka päivä. Ex oli asiapertti joka hoiti joitain asioita koska pakko ja minä tein 90% perheen hommista.
Yhteenvetona voisi sanoa, että jos en olisi eronnut olisi oma mielenterveys mennyt oikeasti ja olisin lääkityksellä. Taustalla jäytää kuitenkin suru ydinperheen menetyksestä lasten vuoksi, vaikka lapsilla on muuten asiat hyvin. Eli kaikkea ei voi saada, joku kärsii aina.
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos muuttaisit omaa suhtautumistasi mieheesi? Älä leiki hänen äitiään. Aikuinen mies osaa varmasti huolehtia itsestään ja aina voit toki muuttaa omaan asuntoon.
Minusta tuo aikuinen mies kyllä tarvitsee konsulttia, jos hän ei ymmärrä esim. vitamiinien tärkeyttä ja sitä, kuinka kylässä tulee käyttäytyä.
Omalla puolisollani ei ole sellaisia piirteitä, mutta silti ajattelen, että jos suhteemme päättyisi, en haluaisi enää asua samassa kodissa miehen kanssa. En kuitenkaan halua erota hänestä, olemme olleet yhdessä niin kauan.
Jos jollekin haluaisin puhua parisuhteen kipukohdista, varaisin ehkä ajan parisuhdeterapeutilta tai psykologilta. Kavereilleni en kehtaa puhua, koska minusta nämä ovat yksityisasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukematta aloitusta:
You go girl!
Mies on väärässä ja sinä oikeassa!
Jätä se sika!
Kyllä miehen pitää tehdä aina niin kuin nainen haluaa!
Vaadi miestä toteuttamaan sinun tahtoa!
Älä jousta periaatteista mutta vaadi miestä joustamaan omistaan!
Tiedä arvosi äläkä hyväksy miehen mielipidettä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä varmaan ottaisin eroajatuksen ainakin keskusteluun miehen kanssa.
Olemme kyllä keskustelleet erosta, viimeksi vuosi sitten. Ei siitä mitään hyötyä ollut. Mies kuunteli, oli hyvin surullinen ja masentunut, sanoi ettei hän halua erota. Ja minä päätin silloin taas hetkeksi, että ehkä pystyn olemaan tässä kuitenkin jatkossakin. Muttei mikään ole muuttunut ja edelleen siis mietin eroa.
Ap
Minulla on ihan samat tunteet. Menin jopa psykologille toiveena, että saisin takaisin tunteita miestä kohtaan, mutta ei auttanut. Aloin vain entistä selvemmin kokea, mitä parisuhteestani puuttuu ja että olisi ihanaa erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos et ole kiinnostunut kenestäkään muustakaan, niin voithan mennä vaikka pariterapiaan (sinne voi mennä yksinkin) tai yrittää muuten kohentaa suhteenne tilaa.
Vastaavassa tilanteessa minä menin yksin pariterapiaan. Sain sieltä vain selvemmän ymmärryksen, että en saa parisuhteesta sitä, mitä tarvitsen.
Miesten käyttäytymisestä pitkässä avioliitossa: miesvaltaiset alat, etenkin duunariammatit, voivat olla sellaisia, joissa totutaan välinpiämättömämpiin tapoihin. Jos mies viettää työpäivänsä seurassa, jossa röyhtäillään, piereskellään ja illat lipitetään kaljaa, niin tavat tarttuvat herkästi. Oma faijani oli tästä yksi esimerkki. Äiti päivitteli vanhana, että hän oli nuorena nähnyt isässä "potentiaalia", joka ei sitten toteutunut.
Ja asioista puhuva nainen voi humoristisesti ilmaistuna olla nalkuttava akka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
En ole ap, mutta jos mies noin sanoisi, sehän olisi ap:stä hyvä asia, koska sitten hänen ei tarvitsisi tuntea huooa omaatuntoa siitä, että jätti häntä rakastavan miehen. Ero sopisi kummallekin hyvin.
En ole lukenut tätä kommenttia pitemmälle, mutta ihmettelen jo näitä tylyjä vastauksia. Lähes kaikissa tylytetään, että ap on se ongelma. Ei ole. Ongelma ovat he molemmat. Koska he eivät sovi toisilleen.
Miestä asia ei vaivaa, koska miehet hyvin usein eivät näe omassa käytöksessään mitään vikaa ja tunne-elämää he eivät viitsi edes ajatella, koska arki hänen itsensä kohdalla toimii hyvin. Sitä kuvasi mainiosti tuo ruokailujätteiden jättäminen yöksi pöydälle vaimon siivottavaksi. Se on vaimoa kohtaan epäkunnioittavaa, ja kertoo siis siitä, että miehellä on tällainen toimintatapa muissakin asioissa. Toki on hänessä hyviäkin puolia, kuten ap mainitsi, mutta kaikissahan niitä on. Jos huonot puolet vaivaannuttavat, ne ovat selvästi yliedustettuina.
Tällaisten "sinä olet ongelma" tokaisijoiden kanssa ei rakentavaa keskustelua todella saakaan aikaan. Pahaa mieltä täällä jaetaan niin mielellään. Ehkä kannattaisi koittaa sitten etsiä sellainen ystävä, jonka kanssa asiasta voisi jutella oikeasti ja ilman syyllistämisiä. Ja joka tuntee molemmat osapuolet, siis miehenkin siinä määrin, että ymmärtää kirjoittajaa.
Ap, tein omasta tilanteessani aloituksen juuri tänään ja on kyllä paljon samanlaisia tuntemuksia.
Moni on täällä kommentoinut että mitäs sitten aloitit suhteen ja perheen sen junttimiehen kanssa. Omasta kokemuksesta voin sanoa että nuorena en vaan tajunnut merkkejä ja olla ylipäätään tarkempi. Ja kun ihmiset muuttuu iän myötä ja ainakin me puolison kanssa eri tavoin. Halutaan eri asioita, pidetään eri asioista. Mies tykkää juoda, itse en. Keski-ikä tehnyt omansa ja vaikea sanoa onko joku kriisi meneillään että sen toisen naama ärsyttää vai onko oikeasti syytä eroon.
Ajatukset vaihtelee ja ajattelin katsoa siihen asti kun lapset asuu kotona eli pari vuotta. Tällä hetkellä ajatus kaksin jäämisestä ahdistaa, katsotaan muuttuuko tilanne. Kokeilen keskittyä omiin juttuihin, kokeilla uusia asioita ym.
Se pitää kuitenkin vielä sanoa että ihmettelen miten osa näkee kultakimpaleena ap:n miehen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sama tarina.
Erosin, heti hirvittävän kipeää molemmille.
Toivuimme, olemme nykyään ystävät.
Kunnioitukseni entistä puolisoani ja nykyistä ystävääni kohtaan on palannut, samoin lämmin välittäminen, rakkaus ja kivat yhteiset muistotkin lämmittävät.
Parisuhteeseen emme ala, emme osaa antaa toisillemme sitä, mitä molemmat tahoillamme kaipaamme. Tulevaisuudeltakin haluamme erilaisia asioita.
Näin on hyvin. Oikein hyvin.
Älä välttele tuskaa, se helpottaa parhaiten kohtaamalla kipeät asiat - joskus valitettavasti sen, että teistä ei ollutkaan parisuhteeseen.
Tai kirkastuu prosessissa - me olemme me.
Molemmin päin - helppoa tietä ei ole, vaan elämä kantaa. Aina, tavalla tai toisella.
Voimia.
Viehättääkö mies ulkoisesti sinua, entä seksi?
Käytöstavat ovat sillä tavalla olennainen juttu ihmisessä, että niiden puute saa väistämättä ihmisen näyttämään tyhmältä. Oletko keskustellut miehesi kanssa miten paljon nämä ovat alkaneet painaa arvostustasi alas. Toisaalta se on turhaa, jos rakkaus on kadonnut.
Itse en voisi elää liitosssa, missä en kunnioita toista osapuolta. Mieluummin sitten yksin. Sen varaan ei ainakaan kannata rakentaa, että parempi löytyisi, koska se ei vanhalla iällä välttämättä ole niin. Jotkut löytävät paremman, toiset eivät.