Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Saiskohan tästä oikeasti rakentavaa keskustelua aikaiseksi (pitkäaikainen parisuhdekriisi)
17.10.2025 |
Onko todellakin täysin normaalia, että yli parinkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen ei kertakaikkiaan tunne enää minkäänlaista vetovoimaa omaa puolisoaan kohtaan. Ja siihen pitäisi tyytyä? Kunnioituskin on kuollut, ja siis tarkoitan tällä sitä, että näen miehessäni niin paljon tyhmyyttä, että en pysty kunnioittamaan häntä. Toki siis kohtelen häntä kunnioittavasti parhaani mukaan, koska niin kuuluu toimia, mutta oikeasti pidän hänen käytöstään ja juttujaan usein todella typerinä. Hän on yksinkertaisesti kuvailtuna sivistymätön juntti.
Väittää asioista joista ei tiedä mitään (väitti esim että "ihminen ei tarvitse vitamiineja mihinkään", kun yritin taas saada häntä syömään d-vitamiinia) kiroilee, tupakoi, ei välitä terveydestään yhtään, käyttäytyy huonosti (vieraisilla ollessamme ei välttämättä edes tajua tervehtiä eikä kiittää tai edes ONNITELLA kun menemme syntymäpäiville) joudun monesti ohjeistamaan häntä tällaisissa asioissa, ja ehkä se on osasyy siihen miksi en enää tunne vetovoimaakaan häneen, tuntuu välillä kuin olisin hänen äitinsä ja hän vastaankapinoiva keskenkasvuinen.
On miehessäni toki hyviäkin puolia. Tai siis parisuhteessa pysymisessä. On turvallista, mieheni tykkää minusta ja osoittaa sen sanoin ja teoin (halailee, tuo kukkia, keittää kahvit aamuisin), voin luottaa häneen ja toki ehjä koti lapsille on iso juttu, mutta lapsistakin jo 2/3 muuttanut omilleen ja viimeinenkin lähtee varmaan parin vuoden sisään.
Vietän välillä omaa aikaa mökillä tai ystävien kanssa reissuissa, ja mulla ei ole ikinä miestäni ikävä. Mies puolestaan aina reissuista palatessani sanoo, kuinka on ikävöinyt minua. Tunnen oloni p*skaksi, osaksi siksi etten voi vilpittömästi sanoa samoin, ja osaksi siksi että olen kateellinen, kyllähän minäkin haluaisin ikävöidä kumppaniani, olisihan se mukava tunne, jota kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, että tuntisin rakkautta, vetovoimaa ja ikävää puolisoani kohtaan! Nyt en tunne oikein mitään.
Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok, mies joka yrittää parhaansa, enkä voi kauhalla vaatia jos lusikalla on annettu". Kuulostaa kauhealta myöntää ajattelevani noin alhaisesti miehestäni, mutta tuokin paljastaa, että kunnioitukseni häntä kohtaan on todellakin pohjalukemissa.
Olisi silti varmasti "oikein tehty" pysyä tässä avioliitossa, mutta olen viimeiset kolme vuotta pohtinut eroa liki joka päivä, ja sitä ennenkin satunnaisesti jo hyvin pitkään, ja vaikka olen välillä "päättänyt" että okei, en eroa, enkä enää pohdi sitä, niin kuitenkin kohta taas asia pyörii lähes pakonomaisesti päässäni.
Olen myös yrittänyt motivoida itseäni jäämään niillä syillä, että taloudellisestihan elo on paljon helpompaa kahdestaan asumiskulut jakaen kuin yksin, ja mulla on varaa kaikkeen kivaan, matkusteluun jne, mitä yksinasuessa ei varmastikaan tässä mittakaavassa olisi. Harmi ettei tämäkään motivoi minua suuresti. En kai ole tarpeeksi materialisti?
Yritän myös puhua järkeä itselleni sitä kautta, että enhän välttämättä löytäisi enää ketään. Jotenkin tämäkään ei silti motivoi. Viihdyn yksin kotona. Nytkin mies on työreissulla viikonlopun yli ja nuorin lapsi kaverillaan, ja minä rakastan tätä hiljaista kotia. Saan mennä nukkumaan kun haluan, kukaan ei häiritse yöunianikaan kuorsaamalla vieressä, ja televisiostakin saan katsoa ihan mitä itse haluan. Kukaan ei huudata televisiota olohuoneessa, syöden samalla grilliltä hakemaansa roskaruokaa kaljan kanssa, ja jätä niitä sitten aamuksi sohvapöydälle minun siivottavakseni.
Sanokaa nyt jotain viisasta...
Kommentit (88)
No enpä tiedä onko miehesi kuitenkaan paljon sinua tyhmempi kun tuon sinun tekstisi luki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kyllä erossa aina menettää jotakin. Niin se vain menee. Mutta tavallaan nytkin sinä menetät jotakin joka päivä. Tiedät jo, ettet halua olla tuossa. "
Tässä on paljon viisautta lyhyessä viestissä. Tuon kysymyksen parissa olen minäkin pohtinut monet yöt ennen eroa. Suhteen onnenhetkistä ja kaikesta yhdessä rakennetusta on vaikeaa luopua. Samalla kuitenkin avaa oven uusille mahdollisuuksille, uudelle onnelle ja rakkaudelle.
Elämässä ei ole vain yhtä oikeaa polkua kulkea tai yhtä oikeaa kumppania, se on lohdullista muistaa. Onnen hetkiä voi löytyä monenlaisten valintojen takaa.
Eikä ero kuitenkaan kadota yhdessä elettyjä kokemuksia. Ne hyvät muistot vaikutuksineen on sinun ja miehesi mukana, joskus parempikin etteivät hautaudu nääntyneen suhteen negatiivisuuteen. Ehkä jonakin päivänä olette ystäviä, vaikka eroaisitte.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä voisitte sopia, että jatkatte ystävinä.
Tämä ei onnistu, luulen. Mieheni sanoi joskus erosta puhuessamme jotain sinnepäin, että jos joskus erotaan, tulen olemaan hänelle kuin kuollut eikä hän halua pitää minuun mitään yhteyttä ikinä.
Toki luulen, että oli vaan mieheni tyylinen vastaus, eli ei oikeasti miettinyt asiaa loppuun vaan sanoi vaan mitä ensireaktio ja sylki suuhun toi. Luulen, että kun mahdollisesta erosta olisi kulunut tarpeeksi aikaa, ja hän löytänyt uuden kumppanin, tuskin enää jaksaisi minulle vihoitella ja välit saattaisivat olla ihan ok:t, jos nyt ei ihan ystäviksi tultaisikaan.
Ap
Olen mieheni kanssa vastaavassa tilanteessa nyt. Tai siis minä puntaroin jatkuvasti eroa/yhdessä oloa; mies ei ehkä sitä tajua. Hän on ilkeä ja narsistinen. Sellainen ihminen ei näe itsessään mitään vikaa. Hänen ympärillään olevat ihmiset ovat ne "sekopäät"
Lähtisin jos pystyisin mutta minulla ei ole mahdollisuutta.
Haluaisin jäädä, koska meillä on täällä kotona periaatteessa kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Se on normaali osa naisen elinkaarta että hankitaan mahdollistajamies joka jätetään kun lapset lentää pesästä. Otetaan tilalle joku jännempi joka sytyttää. Jos olet rehellinen itsellesi tulet huomaamaan ettet ole miehestä koskaan edes välittänyt kaverillista tasoa syvemmältä, toiset eivät ole välttämättä välittäneet edes sen vertaa.
Jep. Opittuani millaisia naiset ovat, toivoisin, että en olisi koskaan heidän kanssaan missään tekemisissä ollutkaan.
Naisen vastaus rakkauteen ja vuosikymmenien tukeen on pelkkä halveksunta. Mitään todellista välittämistä ei koskaan ole ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään olevani pian samassa jamassa. Nimittäin minun mieheni on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana hirvittävästi, siis tullut jotenkin toopeksi. Ei hän koskaan ole varsinaisesti välkky ollut, mutta hyvä sydän ja kultaiset aikeet peittäneet moisen puutteen. Ja hän itse on ollut joko hiljaa tai kysellyt lisätietoa selvitäkseen asiasta, josta ei ole ollut tietoa. Ei ole ns. kuuluttanut tietämättömyyttään. Vaan eipä enää! Voi heittää mitä tahansa tyhmyyden paljastavaa. Sitten se on aina muka vitsi, kun minä vähän hiilestyn kun 59-vuotias ei tiedä jotain ihan perusjuttua. Tai kiroilu ja rasistiset sävyt. Todella juntin kuulosta ja kun pyydän ettei puhuisi niin, hän on vain että kyllä hän oikeasti saa ilmaista ajatuksiaan näin kun se on totta.
Olen vähän hämilläni, koska aikaisemmin jos kerroin jonkun asian antavan huonon kuvan hänestä, hän lopetti sellaisen toiminnan. Nyt ei, vaan oikein korostaa kuinka hän voi kyllä näin sanoa. Saan sellaisen hetkellisen sisäisen kuvotuksen tunteen. En ymmärrä mihin se minun tuntemani mies on kadonnut. Hän tuntuu yhtäkkiä melkein vieraalta. Ja nykyään kestää aina vaan kauemmin toipua. Joskus olen jopa jäänyt sohvalle nukkumaan ja mennyt vasta myöhemmin sänkyyn, kun niin on ällöttänyt jutut.
Tätä ei siis tapahdu päivittäinkään, mutta tihenevässä tahdissa kuitenkin. Ja ennen ei tosiaan ollut näitä ongelmia. Kyllä vaikuttaa arvostukseen, haluttavuuteen ja rakkauteen. Joskus olen miettinyt että kehtaanko olla vielä hänen kanssaan, kun on niin nolo välillä. Meillä onnistuu silti työnjako ja arjen toiminta hyvin yhdessä eli ainoa ongelma on ne puheet. Jotka lässäyttää minun fiilikset totaalisesti. Ja hän on siis muuttunut tältä osin.
Jos tulevaisuudessa mietin eroa vuoden jokaisena päivänä, sitten haen sen. Näin nyt päätin. Nyt näitä eroideoita on vain kun hän on selittänyt juntteja juttujaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen mieheni kanssa vastaavassa tilanteessa nyt. Tai siis minä puntaroin jatkuvasti eroa/yhdessä oloa; mies ei ehkä sitä tajua. Hän on ilkeä ja narsistinen. Sellainen ihminen ei näe itsessään mitään vikaa. Hänen ympärillään olevat ihmiset ovat ne "sekopäät"
Lähtisin jos pystyisin mutta minulla ei ole mahdollisuutta.
Haluaisin jäädä, koska meillä on täällä kotona periaatteessa kaikki hyvin.
Kaikki hyvin, vaikka mies on ilkeä ja narsistinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin yksi, jonka miehellä vaikea lapsuun ja paljon käsittelemättömiä asioita, joka tekee hänestä epävakaan.
Siihen tuo tilanteesi kuulostaa paljon helpommalta. Herättää jopa vähän kateutta.
Harvassa on ne perfect matchit. Yrittäisin tuohon suhteeseen uusi keinoja ja vähintäänkin pysyvää satunnaista terapiaa ja avioliittoleirejä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tärkein kysymys on että rakastatko miestäsi enää? Tähän sinun on löydettävä vastaus.
Jos et rakasta, niin asia on selvä, eroa. Ei ole mitään syytä olla rakkaudettomassa liitossa.
Mutta jos rakkautta on vielä jäljellä, on myös toivoa ja silloin suosittelen ettet eroa, koska todennäköisesti tulet katumaan.
Vastaus löytyy itsestäsi, niin hassua kuin se onkin, sieltä löytyy vastaus kaikkiin elämäsi kysymyksiin, ne vastaukset pitää vain osata etsiä. Samalla opit tuntemaan itsesikin.
En rakasta, ainakaan siis sillä tavoin kuin kuvittelen että aviopuolisoa tulisi rakastaa?
Eli tulisi kunnioittaa, tulisi pystyä katsomaan puolisoaan ylpeänä, ihailla, pitää häntä viisaana, kokea voivansa turvautua häneen, tuntea edes jonkinlaista vetovoimaa, haluta olla tämän kanssa ja viettää aikaa, haluta keskustella ja kokea saavansa keskusteluista jotain?
Minä kyllä välitän miehestäni, en tiedä voiko tätä sanoa rakkaudeksi, mutta tokihan hän on tärkeä, arvokas ihminen, hänhän on lasteni isä. Pitänyt kanssani perhettä yllä yli 20 vuotta. Meillä on paljon hyviä hetkiä ja paöjon on koettu yhdessä. Hän on ollut varmasti parhaan kykynsä mukaan minulle hyvä mies, niinkuin vaan on osannut. On sitoutunut minuun.
Tunnenkin itseasiassa tästä tosi huonoa omaatuntoa, etten itse pysty sitoutumaan häneen niin vakaasti kuin hän minuun. Siinä hän on minua paljon parempi ja kunnioitettavampi. Sen myönnän ja annan arvostuksen. Todella harmi, ettei se minulle riitä, mutta se ei vaan todellakaan taida riittää. Tunnen itseni kiittämättömäksi ja minua repii ajatus, että satutan miestäni jos eroan hänestä, mutta en siltikään saa itseäni haluamaan pysyä tässä suhteessa. Luulen.
Voiko olla onnellinen suhteessa, jos pysyy siinä vain siksi, ettei halua satuttaa toista...?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tärkein kysymys on että rakastatko miestäsi enää? Tähän sinun on löydettävä vastaus.
Jos et rakasta, niin asia on selvä, eroa. Ei ole mitään syytä olla rakkaudettomassa liitossa.
Mutta jos rakkautta on vielä jäljellä, on myös toivoa ja silloin suosittelen ettet eroa, koska todennäköisesti tulet katumaan.
Vastaus löytyy itsestäsi, niin hassua kuin se onkin, sieltä löytyy vastaus kaikkiin elämäsi kysymyksiin, ne vastaukset pitää vain osata etsiä. Samalla opit tuntemaan itsesikin.
Tämä oli erittäin hyvä neuvo. Ulkopuolisena tässä pohdin vähän samoja kuin aapee, niin otan tämän korvan taakse tutkiskeluun.
Joskus sen tajuaa kunnolla vasta eron jälkeen, miten huono suhde onkaan ollut ja että olisi kannattanut erota aikoja sitten. Niin kauan kuin on suhteessa ja aikoo jatkaa sitä, ajattelee asioita parhain päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ja puolisolla isoin kriisi on että hän haluaisi se***ä joka päivä ja minä en ollenkaan. En hänen kanssaan, enkä muidenkaan.
Ahdistuin tarpeeksi kun puoliso "kiristää" ns. kanssakäymisellä; jos hän ei saa, niin en saa mennä aamulla töihin (hänen autolla).
Miltä sinusta tuntuisi, jos mies kuolisi yhtäkkiä? Olisiko se todella tuskallinen menetys vai enemmänkin sellainen surullinen tapaus, jonka jälkeen olisi kuitenkin melko helppo jatkaa elämää?
Ei sinänsä liity asiaan, mutta tämän kysymyksen pohtiminen on usein hyvä työkalu sen ymmärtämiseen, mitä oikeastaan tuntee jotain ihmistä kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nukkukaa eri huoneissa. Hankkikaa toinen telkkari. Lopeta miehen passaaminen. Hän osaa itse siivota jälkensä. Tee muutoksia, jotka saavat elämäsi paremmaksi.
Juuri näin. Miksi ihmeessä nukkua samassa huoneessa kun toinen kuorsaa?! Ja mitä hyötyä saarnata miehelle terveysasioista, aikuinen tekee kuten tahtoo.
Odottele pari vuotta että nuorin aikuistuu. Sitten ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä voisitte sopia, että jatkatte ystävinä.
Tämä ei onnistu, luulen. Mieheni sanoi joskus erosta puhuessamme jotain sinnepäin, että jos joskus erotaan, tulen olemaan hänelle kuin kuollut eikä hän halua pitää minuun mitään yhteyttä ikinä.
Toki luulen, että oli vaan mieheni tyylinen vastaus, eli ei oikeasti miettinyt asiaa loppuun vaan sanoi vaan mitä ensireaktio ja sylki suuhun toi. Luulen, että kun mahdollisesta erosta olisi kulunut tarpeeksi aikaa, ja hän löytänyt uuden kumppanin, tuskin enää jaksaisi minulle vihoitella ja välit saattaisivat olla ihan ok:t, jos nyt ei ihan ystäviksi tultaisikaan.
Ap
Lasten kannalta voi olla ikävää, jos isä ei kykene olemaan missään tekemisissä äidin kanssa.
Ehkä mies itse haluaisi eron, jos tietäisi kuinka typeränä ja junttina häntä pidät?
Vierailija kirjoitti:
Minulla ja puolisolla isoin kriisi on että hän haluaisi se***ä joka päivä ja minä en ollenkaan. En hänen kanssaan, enkä muidenkaan.
Ahdistuin tarpeeksi kun puoliso "kiristää" ns. kanssakäymisellä; jos hän ei saa, niin en saa mennä aamulla töihin (hänen autolla).
Mitä ihmettä.. Hanki oma auto tai kulje julkisilla, pyörällä yms. Ja eroa ennen kaikkea. Kiristämistä kehollisesta itsemääräämisoikeudesta ei pidä kenenkään sietää.
ei siihen mitään erityisiä syitä tarvita. kaikki naiset kyllästyvät mieheensä ja eroavat viimeistään keski-iässä.
jätä vaan se miehesi, kun tulet sen joka tapauksessa jättämään ennemmin tai myöhemmin. nyt vaan koitat keksiä jotain syitä jättämiselle. se on turhaa. et tarvitse syytä. katso tilastoja. kaikki naiset eroavat.
Alue: Aihe vapaa
Minusta tärkein kysymys on että rakastatko miestäsi enää? Tähän sinun on löydettävä vastaus.
Jos et rakasta, niin asia on selvä, eroa. Ei ole mitään syytä olla rakkaudettomassa liitossa.
Mutta jos rakkautta on vielä jäljellä, on myös toivoa ja silloin suosittelen ettet eroa, koska todennäköisesti tulet katumaan.
Vastaus löytyy itsestäsi, niin hassua kuin se onkin, sieltä löytyy vastaus kaikkiin elämäsi kysymyksiin, ne vastaukset pitää vain osata etsiä. Samalla opit tuntemaan itsesikin.