Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Saiskohan tästä oikeasti rakentavaa keskustelua aikaiseksi (pitkäaikainen parisuhdekriisi)
17.10.2025 |
Onko todellakin täysin normaalia, että yli parinkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen ei kertakaikkiaan tunne enää minkäänlaista vetovoimaa omaa puolisoaan kohtaan. Ja siihen pitäisi tyytyä? Kunnioituskin on kuollut, ja siis tarkoitan tällä sitä, että näen miehessäni niin paljon tyhmyyttä, että en pysty kunnioittamaan häntä. Toki siis kohtelen häntä kunnioittavasti parhaani mukaan, koska niin kuuluu toimia, mutta oikeasti pidän hänen käytöstään ja juttujaan usein todella typerinä. Hän on yksinkertaisesti kuvailtuna sivistymätön juntti.
Väittää asioista joista ei tiedä mitään (väitti esim että "ihminen ei tarvitse vitamiineja mihinkään", kun yritin taas saada häntä syömään d-vitamiinia) kiroilee, tupakoi, ei välitä terveydestään yhtään, käyttäytyy huonosti (vieraisilla ollessamme ei välttämättä edes tajua tervehtiä eikä kiittää tai edes ONNITELLA kun menemme syntymäpäiville) joudun monesti ohjeistamaan häntä tällaisissa asioissa, ja ehkä se on osasyy siihen miksi en enää tunne vetovoimaakaan häneen, tuntuu välillä kuin olisin hänen äitinsä ja hän vastaankapinoiva keskenkasvuinen.
On miehessäni toki hyviäkin puolia. Tai siis parisuhteessa pysymisessä. On turvallista, mieheni tykkää minusta ja osoittaa sen sanoin ja teoin (halailee, tuo kukkia, keittää kahvit aamuisin), voin luottaa häneen ja toki ehjä koti lapsille on iso juttu, mutta lapsistakin jo 2/3 muuttanut omilleen ja viimeinenkin lähtee varmaan parin vuoden sisään.
Vietän välillä omaa aikaa mökillä tai ystävien kanssa reissuissa, ja mulla ei ole ikinä miestäni ikävä. Mies puolestaan aina reissuista palatessani sanoo, kuinka on ikävöinyt minua. Tunnen oloni p*skaksi, osaksi siksi etten voi vilpittömästi sanoa samoin, ja osaksi siksi että olen kateellinen, kyllähän minäkin haluaisin ikävöidä kumppaniani, olisihan se mukava tunne, jota kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, että tuntisin rakkautta, vetovoimaa ja ikävää puolisoani kohtaan! Nyt en tunne oikein mitään.
Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok, mies joka yrittää parhaansa, enkä voi kauhalla vaatia jos lusikalla on annettu". Kuulostaa kauhealta myöntää ajattelevani noin alhaisesti miehestäni, mutta tuokin paljastaa, että kunnioitukseni häntä kohtaan on todellakin pohjalukemissa.
Olisi silti varmasti "oikein tehty" pysyä tässä avioliitossa, mutta olen viimeiset kolme vuotta pohtinut eroa liki joka päivä, ja sitä ennenkin satunnaisesti jo hyvin pitkään, ja vaikka olen välillä "päättänyt" että okei, en eroa, enkä enää pohdi sitä, niin kuitenkin kohta taas asia pyörii lähes pakonomaisesti päässäni.
Olen myös yrittänyt motivoida itseäni jäämään niillä syillä, että taloudellisestihan elo on paljon helpompaa kahdestaan asumiskulut jakaen kuin yksin, ja mulla on varaa kaikkeen kivaan, matkusteluun jne, mitä yksinasuessa ei varmastikaan tässä mittakaavassa olisi. Harmi ettei tämäkään motivoi minua suuresti. En kai ole tarpeeksi materialisti?
Yritän myös puhua järkeä itselleni sitä kautta, että enhän välttämättä löytäisi enää ketään. Jotenkin tämäkään ei silti motivoi. Viihdyn yksin kotona. Nytkin mies on työreissulla viikonlopun yli ja nuorin lapsi kaverillaan, ja minä rakastan tätä hiljaista kotia. Saan mennä nukkumaan kun haluan, kukaan ei häiritse yöunianikaan kuorsaamalla vieressä, ja televisiostakin saan katsoa ihan mitä itse haluan. Kukaan ei huudata televisiota olohuoneessa, syöden samalla grilliltä hakemaansa roskaruokaa kaljan kanssa, ja jätä niitä sitten aamuksi sohvapöydälle minun siivottavakseni.
Sanokaa nyt jotain viisasta...
Kommentit (88)
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Anna hänen mennä ja löytää arvostus jostain muualta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Olisin helpottunut, koska olettaisin että sitten mieskin haluaisi erota, ja voisimme erota yhteistuumin, ilman hirveää draamaa.
Ap
Haluat siis erota, mutta et vain tiedä miten? Niinkö se on?
Kyllä. Haluan erota, mutta pelkään että kadun sitä. Että jotenkin huomaisinkin sitten yksinollessa kaipaavani joitain parisuhteen hyviä asioita enemmän kuin nyt niitä osaan arvostaa.
Tai että tuntisinkin sitten itseni yksinäiseksi ja turvattomaksi.
Ja että mies masentuisi ja alkaisi ryyppäämään tms ja aiheuttaisi huolta lapsillemme mahdollisella alamäellään.
Pelkään siis kaikkia kauhuskenaarioita.
Parhaimmassa tapauksessa taas mies löytäisi pian jonkun uuden kivan naisystävän joka rakastaisi miestäni ja mies olisi onnellinen tämän kanssa, ja minä olisin onnellinen joko yksin tai jonkun muun kanssa, jos vastaan tulisi. Ja lapset suhtautuisivat eroon hyvin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mies ei tule muuttumaan. Sen varmaan tiesitkin. Olet miettinyt eroa monta vuotta. Viihdyt yksinkin. Lapset ovat aikuisia. Mikä sinua pidättelee? Velvollisuus? Sinulla on vain yksi elämä, etkä ole sitä velkaa kenellekään. Olet vielä nuori ja sinulla on elämää jäljellä. Jos odotat vanhuuden kynnykselle, siellä ei ole kuin katkeruutta edessä.
Kannattaa huomioida sekin seikka, että kaikille meille ei ole edes sitä vanhuutta tarjolla. Kaikenlaiset sairaudet lisääntyvät keski-iän kynnyksellä. Huomista ei ole luvattu. Itse erosin pitkästä suhteesta. Vaikeaa se oli, mutta revin itseni irti siitä väkisin, koska tiesin, että se oli pakko tehdä. Elämä on ollut haastavaa eronkin jälkeen, mutta eri tavalla. Kotona on parempi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Olisin helpottunut, koska olettaisin että sitten mieskin haluaisi erota, ja voisimme erota yhteistuumin, ilman hirveää draamaa.
Ap
Haluat siis erota, mutta et vain tiedä miten? Niinkö se on?
Kyllä. Haluan erota, mutta pelkään että kadun sitä. Että jotenkin huomaisinkin sitten yksinollessa kaipaavani joitain parisuhteen hyviä asioita enemmän kuin nyt niitä osaan arvostaa.
Tai että tuntisinkin sitten itseni yksinäiseksi ja turvattomaksi.
Ja että
Kyllä erossa aina menettää jotakin. Niin se vain menee. Mutta tavallaan nytkin sinä menetät jotakin joka päivä. Tiedät jo, ettet halua olla tuossa.
Voisit päättää että ensin kokeilet kaiken mahdollisen että saisit suhteen paremmaksi. Jos se ei toimi, mitä häviät? Ehkä se vahvistaisi asian suuntaan tai toiseen. Olisi reilua miehellesikin tietää vähän missä mennään. Kun vellot yksin noiden ajatusten kanssa, se jo yksin syventää kuilua teidän välillänne ja saa tuntemaan että ei voi jatkaa.
Pariterapia voisi olla hyvä vaihtoehto. Jospa sen kortin kokeilisi.
Jos koet vastenmielisyyttä ajatusta kohtaan että suhde saattaisi jopa parantua, peli on varmaan menetetty. Sinullakin pitäisi olla aito motivaatio yrittää korjata jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et kuulosta sille et löytäisit uutta
"Kyllä erossa aina menettää jotakin. Niin se vain menee. Mutta tavallaan nytkin sinä menetät jotakin joka päivä. Tiedät jo, ettet halua olla tuossa. "
Totta. Tässä olikin ajattelemisen aihetta ja uusi näkökulma asiaan. Iso kiitos.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin että hän oli älykäs, sivistynyt ja hyväkäytöksinen silloin kun menitte yhteen?
Kaikkea hyvää sinulle AP!
Olisi voinut olla minun kirjoitus! Painin ihan samanlaisten ongelmien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei taas jaksa näitä iän ikuisia parisuhdekriisipohdintoja. Jos ei puolison kanssa ole hyvä olla ja toisen läsnäolo on herättynyt negatiivisia fiiliksiä jo useamman vuoden, niin miksi sitä pitää vaan vatvoa ja väännellä ja käännellä, kun se ei mitään auta. Jos niin ahdistaa ja ärsyttää, niin kannattaisiko vaan erota, eikä vatvoa samoja asioita hamaan tappiin asti!
Mutta te vatvojat ette kykene tekoihin, kun se valittaminen on mukavampaa.
Kokeilkaa asua erillään. Siinähän sen näkee, tuntuuko yksin olo mielekkäältä vai tuleeko ikävä parisuhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jäät vain odottamaan, saattaa olla että mies löytää lopulta toisen naisen ja jättää sinut. Sitten saat olla se vääryyttä kärsivä osapuoli, joka saa myötätuntoa osakseen ulkopuolisilta.
Kuulostaa siltä, että eron aika on koittanut. Jos olet epävarma lopullisesta erosta, keskustelkaa ensin vaikka asumuserosta? Oma koti ja tilaa kirkastaa ajatuksia. Jos kaipaus ja kunnioitus ei palaa, sinetöikää ero?
Ymmärrän, että on tuskallista tehdä päätös, keskustella siitä miehen kanssa ja nähdä hänen tuskansa. Itse erosin vuosikymmen sitten hyväsydämisestä ja viisaasta miehestä, se oli riipaisevaa. Mutta vuosien jahkailun jälkeen tiesin, että niin on tehtävä. Ei ollut oikein roikottaa miestä suhteessa, jossa rakkaus teki kuolemaa. Meillä oli aivan eri haaveet ja miehen huonot puolet, sellaiset mitättömät seikat, alkoivat ärsyttää sietämättömän paljon. Voi miten minäkin itkin ja mietin häntä, mietin usein edelleen. Silti päätös erosta oli oikea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et kuulosta sille et löytäisit uutta
Uutta mitä, miestä? Miten tekstistäni saat tällaisen pääteltyä :D luultavasti tarkoituksesi oli ilkeillä ja aiheuttaa epävarmuutta, syistä x, enkä oikeastaan ole kiinnostunut edes tietämään miksi.
Mutta toisaalta joo, en pidä tätä kovin varteenotettavana vaihtoehtona että löytäisin ketään uutta. Olen kyllä ikäisekseni ihan näpsäkän näköinen lukuisten liikuntaharrastusteni vuoksi (vielä) ja saan huomiota, joten satunnaisesta seurasta ei varmasti olisi pulaa, MUTTA en kaipaa mitään satunnaisia säätöjä. Ja olen tottapuhuakseni myös yrittänyt miettiä ympärillä olevia miehiä katsellessa, että olisiko edes sellaisia olemassa joista olisin oikeasti kiinnostunut. Eipä juuri sellaisia näy.
Luultavasti siis olisin yksikseni pitkään, ellen koko loppuelämää. Onneksi on kuitenkin muutama hyvä ystävä joiden kanssa olla ja mennä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos jäät vain odottamaan, saattaa olla että mies löytää lopulta toisen naisen ja jättää sinut. Sitten saat olla se vääryyttä kärsivä osapuoli, joka saa myötätuntoa osakseen ulkopuolisilta.
Ei kai elämää ulkopuolisia varten eletä?
Vierailija kirjoitti:
Jos jäät vain odottamaan, saattaa olla että mies löytää lopulta toisen naisen ja jättää sinut. Sitten saat olla se vääryyttä kärsivä osapuoli, joka saa myötätuntoa osakseen ulkopuolisilta.
Aikuisen ihmisen tulisi kyetä olemaan oman elämänsä ohjaksissa.
Kun kaksi on yhdistynyt yhdeksi avioliitossa, sattuu, jos ne revitään irti toisistaan. Älkää luovuttako, hakekaa apua. Kaikkea hyvää teille!
Vierailija kirjoitti:
Kaikkea hyvää sinulle AP!
Olisi voinut olla minun kirjoitus! Painin ihan samanlaisten ongelmien kanssa.
Kiitos, ja kaikkea hyvää sinullekin, kohtalotoveri. Toivottavasti osataan ja uskalletaan tehdä oikeita päätöksiä.
Ap
Ehkä voisitte sopia, että jatkatte ystävinä.
Alue: Aihe vapaa
Hieno kirjoitus!