Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Saiskohan tästä oikeasti rakentavaa keskustelua aikaiseksi (pitkäaikainen parisuhdekriisi)
17.10.2025 |
Onko todellakin täysin normaalia, että yli parinkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen ei kertakaikkiaan tunne enää minkäänlaista vetovoimaa omaa puolisoaan kohtaan. Ja siihen pitäisi tyytyä? Kunnioituskin on kuollut, ja siis tarkoitan tällä sitä, että näen miehessäni niin paljon tyhmyyttä, että en pysty kunnioittamaan häntä. Toki siis kohtelen häntä kunnioittavasti parhaani mukaan, koska niin kuuluu toimia, mutta oikeasti pidän hänen käytöstään ja juttujaan usein todella typerinä. Hän on yksinkertaisesti kuvailtuna sivistymätön juntti.
Väittää asioista joista ei tiedä mitään (väitti esim että "ihminen ei tarvitse vitamiineja mihinkään", kun yritin taas saada häntä syömään d-vitamiinia) kiroilee, tupakoi, ei välitä terveydestään yhtään, käyttäytyy huonosti (vieraisilla ollessamme ei välttämättä edes tajua tervehtiä eikä kiittää tai edes ONNITELLA kun menemme syntymäpäiville) joudun monesti ohjeistamaan häntä tällaisissa asioissa, ja ehkä se on osasyy siihen miksi en enää tunne vetovoimaakaan häneen, tuntuu välillä kuin olisin hänen äitinsä ja hän vastaankapinoiva keskenkasvuinen.
On miehessäni toki hyviäkin puolia. Tai siis parisuhteessa pysymisessä. On turvallista, mieheni tykkää minusta ja osoittaa sen sanoin ja teoin (halailee, tuo kukkia, keittää kahvit aamuisin), voin luottaa häneen ja toki ehjä koti lapsille on iso juttu, mutta lapsistakin jo 2/3 muuttanut omilleen ja viimeinenkin lähtee varmaan parin vuoden sisään.
Vietän välillä omaa aikaa mökillä tai ystävien kanssa reissuissa, ja mulla ei ole ikinä miestäni ikävä. Mies puolestaan aina reissuista palatessani sanoo, kuinka on ikävöinyt minua. Tunnen oloni p*skaksi, osaksi siksi etten voi vilpittömästi sanoa samoin, ja osaksi siksi että olen kateellinen, kyllähän minäkin haluaisin ikävöidä kumppaniani, olisihan se mukava tunne, jota kaipaan. Kaipaan sitä tunnetta, että tuntisin rakkautta, vetovoimaa ja ikävää puolisoani kohtaan! Nyt en tunne oikein mitään.
Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok, mies joka yrittää parhaansa, enkä voi kauhalla vaatia jos lusikalla on annettu". Kuulostaa kauhealta myöntää ajattelevani noin alhaisesti miehestäni, mutta tuokin paljastaa, että kunnioitukseni häntä kohtaan on todellakin pohjalukemissa.
Olisi silti varmasti "oikein tehty" pysyä tässä avioliitossa, mutta olen viimeiset kolme vuotta pohtinut eroa liki joka päivä, ja sitä ennenkin satunnaisesti jo hyvin pitkään, ja vaikka olen välillä "päättänyt" että okei, en eroa, enkä enää pohdi sitä, niin kuitenkin kohta taas asia pyörii lähes pakonomaisesti päässäni.
Olen myös yrittänyt motivoida itseäni jäämään niillä syillä, että taloudellisestihan elo on paljon helpompaa kahdestaan asumiskulut jakaen kuin yksin, ja mulla on varaa kaikkeen kivaan, matkusteluun jne, mitä yksinasuessa ei varmastikaan tässä mittakaavassa olisi. Harmi ettei tämäkään motivoi minua suuresti. En kai ole tarpeeksi materialisti?
Yritän myös puhua järkeä itselleni sitä kautta, että enhän välttämättä löytäisi enää ketään. Jotenkin tämäkään ei silti motivoi. Viihdyn yksin kotona. Nytkin mies on työreissulla viikonlopun yli ja nuorin lapsi kaverillaan, ja minä rakastan tätä hiljaista kotia. Saan mennä nukkumaan kun haluan, kukaan ei häiritse yöunianikaan kuorsaamalla vieressä, ja televisiostakin saan katsoa ihan mitä itse haluan. Kukaan ei huudata televisiota olohuoneessa, syöden samalla grilliltä hakemaansa roskaruokaa kaljan kanssa, ja jätä niitä sitten aamuksi sohvapöydälle minun siivottavakseni.
Sanokaa nyt jotain viisasta...
Kommentit (88)
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko joskus rakastanut miestäsi? Mitä näit hänessä alun perin kun suhteeseen lähdit? Missä vaiheessa tunteet ovat hävinneet, jos niitä joskus oli?
On kai se yleistä, että hyvin pitkän ajan jälkeen toinen ei vain enää viehätä ja lähinnä ärsyttää. Mutta isoin kysymys on, että oletko valmis sietämään tuota vaikka seuraavat 10 vuotta vielä? Oletko yrittänyt kaikkesi muuttaaksesi tilannetta? Jos olet, niin miksi tyydyt elämään, jossa et ole onnellinen?
Nyt sitten huomasit 20 vuoden yhdessäolon jälkeen?
"Kukaan ei huudata televisiota olohuoneessa, syöden samalla grilliltä hakemaansa roskaruokaa kaljan kanssa"
Quottaan sua ja huokaan. Talo on hiljainen ja se kuulostaa hyvältä. Hiljaisuus ei kuulosta yksinäisyydeltä, niin kuin meitä pelotellaan. Sänkykään ei ole kylmä, siinä on edelleen peitto ja patja. Ilma tuoksuu puhtaalta ja sellaiselta omalta kodilta. Ei ole meteliä eikä kiirettä, ketään ei pieretä eikä ole pikkunälkä.
Kun tästä väsyy, saa käydä nukkumaan ja herätä silloin kun haluaa ja soittaa vaikka torvea, koska kellään ei ole krapulaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20 vuotta tuollasta katellut ja nyt yhtäkkiä ruvennut ärsyttämään miehen käytös. Keski-iän kriisiä pukkaa
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Olisin helpottunut, koska olettaisin että sitten mieskin haluaisi erota, ja voisimme erota yhteistuumin, ilman hirveää draamaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi alunperin menit hänen kanssaan naimisiin, jos hän on sellainen juntti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Yleensä hänen läsnäolonsa vaan ärsyttää minua, tai hyvinä päivinä siedän häntä, ja parhaimmillaankin hän on mielestäni vain "ihan ok"
Tämä kertoi kaiken oleellisen. Ap, mitä mieltä olisit jos hän sanoisi sinusta samalla lailla?
Olisin helpottunut, koska olettaisin että sitten mieskin haluaisi erota, ja voisimme erota yhteistuumin, ilman hirveää draamaa.
Ap
Haluat siis erota, mutta et vain tiedä miten? Niinkö se on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä oot selkeästi chekannut itsesi ulos tuosta parisuhteestasi ja haet itsellesi syitä erota. Jos oikeasti arvostat miestäsi, hakekaa apua ja katsokaa korjaantuuko homma. Jos et, nosta kytkintä. Mutta ole reilu sille miehellesi ja sano suoraan, että sä kyllästyit.
Vierailija kirjoitti:
Oletko joskus rakastanut miestäsi? Mitä näit hänessä alun perin kun suhteeseen lähdit? Missä vaiheessa tunteet ovat hävinneet, jos niitä joskus oli?
Rakastuin hänessä siihen, että oli helpostilähestyttävä, halasi ja pussasi. Edellinen poikaystäväni ennen häntä oli hyvin kylmä, häneen ei saanut koskea paitsi sek siä harrastettaessa. Siksi nykyinen vetosi, olin niin läheisyydenkipeä ja hellyydenjanoinen. Ja nuori.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo kyllä tuossa auttaa vaan se että luovut itsellesi tekemästäsi roolista toisen huoltajana ja annat hänen tehdä itse päätökset haluaako onnitella syntymäpäiväsankaria ja milloin korjaa omat roskansa pois. Toki lopputulos voi olla ettet halua elää sotkuissansa mutta jätä nyt ainakin paapominen pois.
Ja saattaisi olla hyvä idea mennä parisuhdeterapeutille. Jos mies ei suostu mukaan niin itseksesi. Tsemppiä.
Jos et ole kiinnostunut kenestäkään muustakaan, niin voithan mennä vaikka pariterapiaan (sinne voi mennä yksinkin) tai yrittää muuten kohentaa suhteenne tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on normaali osa naisen elinkaarta että hankitaan mahdollistajamies joka jätetään kun lapset lentää pesästä. Otetaan tilalle joku jännempi joka sytyttää. Jos olet rehellinen itsellesi tulet huomaamaan ettet ole miehestä koskaan edes välittänyt kaverillista tasoa syvemmältä, toiset eivät ole välttämättä välittäneet edes sen vertaa.
Pitkässä suhteessa tietää liian hyvin toisen puutteet ja huonot puolet. Se kyllä vähentää puolin ja toisin sitä arvostusta ja kunnioitusta. Ja toista pitää usein itsestäänselvyytenä. Mutta elämä on valintoja ja minä olen päättänyt valita yhä mieheni ja rakkauttakin on...joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ap on nyt valinnan edessä. Mitä haluat?
Vierailija kirjoitti:
Nyt sitten huomasit 20 vuoden yhdessäolon jälkeen?
Ei, kirjoitin aloitukseen että olen jo pitkään, vuosia, pohtinut eroa, mutta viimeiset 3 vuotta jatkuvasti.
Ekat eroajatukset tuli jo parin vuoden yhdessäolon jälkeen, mutta silloin ajattelin että ne menevät ohi ja kuuluu vaan sitkeästi yrittää ja tahtoa, eikä luovuttaa heti "ekan vastoinkäymisen edessä".
Ap
Mies ei tule muuttumaan. Sen varmaan tiesitkin. Olet miettinyt eroa monta vuotta. Viihdyt yksinkin. Lapset ovat aikuisia. Mikä sinua pidättelee? Velvollisuus? Sinulla on vain yksi elämä, etkä ole sitä velkaa kenellekään. Olet vielä nuori ja sinulla on elämää jäljellä. Jos odotat vanhuuden kynnykselle, siellä ei ole kuin katkeruutta edessä.
Samoilla linjoilla: ero "hyvästä" ei kannata useinkaan.
Tee itse ne muutokset jotka voit jotta et olisi äiti. Älä pese hänen pyykkejään, silitä hänen paitojaan, korjaa jälkiään. Varmista ensin ettet itse kohtele häntä poikanasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko joskus rakastanut miestäsi? Mitä näit hänessä alun perin kun suhteeseen lähdit? Missä vaiheessa tunteet ovat hävinneet, jos niitä joskus oli?
Rakastuin hänessä siihen, että oli helpostilähestyttävä, halasi ja pussasi. Edellinen poikaystäväni ennen häntä oli hyvin kylmä, häneen ei saanut koskea paitsi sek siä harrastettaessa. Siksi nykyinen vetosi, olin niin läheisyydenkipeä ja hellyydenjanoinen. Ja nuori.
Ap
Ehkä et rakastanut itseäsi riittävästi tuolloin. Riitti, kun joku osoitti hellyyttä. Tilanteet ja ihmiset muuttuvat. Elämä on kuitenkin rajallinen. Miltä sinusta tuntuu ajatus, että jäätte kahdestaan, kun nuorinkin lapsista muuttaa pois?
Alue: Aihe vapaa
Ei ole mitään täydellisiä olosuhteita tai täydellisiä ihmisiä. Tuollaista elämä on. En osaa neuvoa mitä kannattaisi tehdä. Yleensä naiset sen eron haluavat.