Lue keskustelun säännöt.
Mitä tekisit, jos seurustelukumppani halvaantuisi ja joutuisi pyörätuoliin?
17.10.2025 |
Otsikossa kysymys, tätä siis joudun valitettavasti itse pohtimaan. 2v suhde takana, ei ehditty muuttaa yhteen, eikä ole yhteisiä lapsia. Rakkaus välillämme on aitoa ja ajattelin kyseessä olevan loppuelämän suhde. Nyt kuitenkin mietin, voiko tällaisessa tilanteessa olla yhteistä tulevaisuutta, kun arki hankaloituisi huomattavasti ja halvaantuminen vaikuttaa lähestulkoon kaikkeen tekemiseen. Kyseessä alaraajahalvaus, ei neliraaja.
Kommentit (119)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaisin ja tukisin kykyjeni ja voimieni mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Näin naisena arvelisin ettei tuo haittaisi mikäli tärkein seurusteluväline, kullinsa pysyisi naintikunnossa. Ikää jo tullut sen verran etten jaksaisi joka ilta baariin tms. munametsälle.
Toivott. tämä toinen ei jatkaisi sinun kanssa vaan etsisi itselleen vähän kehittyneempää seuraa.
Jos oikeasti rakastaisit kumppania tätä ei tarvitsisi edes pohtia vaan olisi päivänselvää, että jäät. Parempi varmaan erota kuin tuollaista edes pohdit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoisin miten homma lähtee etenemään. Ongelma olisi, että kumppani ei pääsisi enää luokseni kylään vaan minä joutuisin käymään aina hänen luonaan. Yhteen en halua enää muuttaa tässä iässä vaan haluan pitää oman asuntoni.
Miten se pyörätuoli estää miestä tulemasta luoksesi?
Portaat on esteenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet lähtee tuossa tilanteessa kaikki lätkimään, oli ikä tai yhteinen taival pituudeltaan mikä tahansa. Vain naiset joustaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelukumppanin kanssa en jatkaisi. Avo/aviopuolison kanssa todennäköisesti jatkaisin.
Tää, tosin avioliitto.
Menkää ihmiset naimisiin, jos haluatte oikeasti sitoutua ja että teihin sitoudutaan.
Ei naimisiinmeno tarkoita välttämättä loppuiän yhdessäoloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis hä? Miettiikö joku oikeasti niin että jis toinen halvaantuu, sairastuu syöpään tms et sitten ollaan heti jättämässä kun oma elämä ei olekkaan niin kivaa ja helppoa. Miltähän siitä halvaantuneesta mahtaa tuntua jo pelkästään se halvaantuminen, saati että sen takia vielä jätetään. Huh huh ihmiset nyt!
Kuten jo totesin aiemmin. En halua, että kumppanini ei saa nauttia elämästään kun minä en pysty. En todellakaan haluaisi jäädä taakaksi toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelukumppanin kanssa en jatkaisi. Avo/aviopuolison kanssa todennäköisesti jatkaisin.
Tää, tosin avioliitto.
Menkää ihmiset naimisiin, jos haluatte oikeasti sitoutua ja että teihin sitoudutaan.
Ei naimisiinmeno tarkoita välttämättä loppuiän yhdessäoloa.
Ei tietenkään välttämättä. Minulle se on kuitenkin sakramentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miehet lähtee tuossa tilanteessa kaikki lätkimään, oli ikä tai yhteinen taival pituudeltaan mikä tahansa. Vain naiset joustaa.
#miesviha
Vierailija kirjoitti:
Jos oikeasti rakastaisit kumppania tätä ei tarvitsisi edes pohtia vaan olisi päivänselvää, että jäät. Parempi varmaan erota kuin tuollaista edes pohdit.
Kuinka niin päivänselvää? Eikö halvaantuneella kumppanilla ole mitään sananvaltaa vai pidetäänkö häntä jälkeenjääneenä joka ei saa tehdä itse omia päätöksiään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jättäisin sen heti. Miehen pitää olla mies eikä mikään vammainen.
Sanoisin jotta "Tämä nyt ei vaan toimi" ja hipsisin baariin seuraa etsimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miehet lähtee tuossa tilanteessa kaikki lätkimään, oli ikä tai yhteinen taival pituudeltaan mikä tahansa. Vain naiset joustaa.
#miesviha
EI, vaan todellisuuteen perustuva väite.
Siis niin ikävää kuin se onkin, alkuhuuman jälkeen suhteeseen tulee arki. Ja molempien pitäisi olla tyytyväisiä siinä arjessa, jotta suhde kestää.
Mutta en mä nyt mene sanomaan, ettei pyörätuolia käyttävää kannata ottaa kumppaniksi. On toimivia suhteita, joissa toinen osapuoli on liikuntarajoitteinen.
Muutos on suuri ennen kaikkea hänelle. Sekin on mahdollista, että hän katkeroituu ja uhriutuu, tai että sinä, suhteeseen jäädessäsi heittäydyt marttyyriksi, kun rakkauden vuoksi hankaloitat elämääsi.
Teet itse päätöksesi, sillä loppujen lopuksi olet vastuussa vain omasta elämästäsi. Jos sulla on epäilyksiä, niin älä jatka suhdetta. Mutta kerro rehellisesti, että muutos on sinulle liian suuri, etkä kestä sitä.
Jos jäät suhteeseen velvollisuudentunnosta, estät toista löytämästä sellaista kumppania, joka oikeasti rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin naisena arvelisin ettei tuo haittaisi mikäli tärkein seurusteluväline, kullinsa pysyisi naintikunnossa. Ikää jo tullut sen verran etten jaksaisi joka ilta baariin tms. munametsälle.
Voi hyvänen aika!
Siis ymmärsinkö oikein että jos sinun puolisosi halvaantuisi niin sinun suurin murheesi olisi että se on pääasia että kikkeli toimii?
Mitä tästäkin pitäisi ajatella....
Minä uskallan väittää että jos puoliso halvaantuisi ei hänellä varmasti olisi ensimmäisenä makuuhuonehommat mielessä.
Miehenä vastaan viimeiseen lauseeseen. Kyllä olisi lähes ensimmäisenä makuuhuonehommat mielessä jos halvaantuisin. Kävelyn pystyy korvaamana pyörätuolilla, mutta millä korvaat seksin?
Seksiä voi harrastaa
Mies ei edes tajua tuota juttua. Sille seksi on yhtä kuin yrvän tunkemista johonkin reikään. Hyi helvetti, kommentoijamiehelle tiedoksi, etten ikin ottaisi tuollaista aivotonta turilasta, en ennen sinun halvaantumistakaan.
Varmaan istuisin sen halvaantuneen miehen naamalle ja käskisin nuolla. Varsinkin jos se ei ole aiemmin viitsinyt sitä tehdä.
Kurja juttu mutta erottava siinä on. Molemmille parempi ratkaisu.
Siis hä? Miettiikö joku oikeasti niin että jis toinen halvaantuu, sairastuu syöpään tms et sitten ollaan heti jättämässä kun oma elämä ei olekkaan niin kivaa ja helppoa. Miltähän siitä halvaantuneesta mahtaa tuntua jo pelkästään se halvaantuminen, saati että sen takia vielä jätetään. Huh huh ihmiset nyt!