Lue keskustelun säännöt.
Peilikuva vs. valokuva - hurja ero
05.10.2025 |
Usein, kun laittaudun eli siistin hiukseni ja laitan hillityn meikin ja katselen itseäni peilistä, hymyilen peilikuvalle hyväksyvästi ja totean, että en ole hullumman näköinen sittenkään.
Mutta sitten, kun näen minusta otetun valokuvan, meinaan oksentaa. Tuon näköisenäkö muut minut näkevät? Omalle peilikuvalle osaa kääntää sen paremman puolen ja ottaa kasvoille parhaan ilmeen, mutta valokuva on armoton. Valokuvan nähtyäni en ihmettele, ettei minusta kukaan mies kiinnostu (ei sillä, että erityisesti kaipaisin miesten kiinnostuksia). Toivon, etten ole ihan kauheaa saastetta, kun joudun kuitenkin julkisissa paikoissa liikkumaan.
Ylipainoa ei ole, olen painoindeksinkin mukaan hyvin normaalipainon rajoissa, että mahdolliset painoon liittyvät kommentit saa jättää kirjoittamatta. Urheilen ja liikun ja pidän itsestäni huolta.
Mutta valokuvat ovat pysäyttäviä.
Muilla samoja kokemuksia? N56
Kommentit (99)
Vierailija kirjoitti:
Olis kyllä mielenkiintoista nähdä joskus itsensä. Siis miten muuta näkee. Onko video kaikista totuuden mukaisin?
Muistan kun itselleni tuli ihan oivalluksena sellainen ajatus, että me ihmiset emme mitenkään voi nähdä itseämme juuri sellainen kuin olemme, vaan ainoastaan peilikuvana tai kameran linssin kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peilissä näet itsesi kokonaisvaltaisesti ja elävänä, kun taas salokuva nappaa sinusta yhden hetken ja ilmeen, joka sinulla sattui kuvaushetkellä olemaan. Tottakai se voi olla silloin millainen tahansa.
Minustakaan ei saa hyvää kuvaa, vaikka luonnossa olen saanut jopa kehuja ulkonäöstäni. Mutta en ole kuitenkaan mikään missi, joka mistä tahansa kulmasta ja mikä tahansa ime naamallaan näyttäisi hyvältä. Nykyään en piittaa esim. lainkaan siitä, millainen esim. jostain passikuvasta tulee. Pääasia, että kuva kelpaa passiin. Eihän sitä katso kuin virkailija tai kasvojentunnistuslaite lentokentällä.
Aiemmin näytin peilistä ihan nätiltä, mutta valokuvissa rumalta ja aika hirveältäkin.
Nykyisin näytän peilissä hirveältä ja valokuvissa aivan karsealta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olis kyllä mielenkiintoista nähdä joskus itsensä. Siis miten muuta näkee. Onko video kaikista totuuden mukaisin?
Muistan kun itselleni tuli ihan oivalluksena sellainen ajatus, että me ihmiset emme mitenkään voi nähdä itseämme juuri sellainen kuin olemme, vaan ainoastaan peilikuvana tai kameran linssin kautta.
Videokuvan kautta voi nähdä. Mutta joo, ymmärrän mitä tarkoitat. Suorastaan filosofinen oivallus. Kuka minä olen?
Todellakin. Omaa naamaa ei pysty näkemään muuten kuin peilistä tai johonkin tallennettuna. Kuinka paljon ihminen on yhtä kuin ulkonäkönsä? Persoonallisuus on aivoissa, mutta olisinko sama ihminen, jos aivoni olisivat erinäköisen pään sisällä? Kuinka paljon ulkonäkö muokkaa persoonallisuutta? Vai muokkaako persoonallisuus ulkonäköä? Itse ainakin taidan olla vähän syrjään vetäytyvä ihan pelkästään siksi, koska koen olevani ei-kaunis. - Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kynsien ihailija kirjoitti:
Varsinkin kännykkäkameroiden laajakulmalinssit vääristävät paljonkin mittasuhteita. Nykyään ei enää oikeita kameroita juuri kenelläkään ole, joten normaalilla ja pitkällä polttovälillä otetut kuvat ovat jääneet kokonaan pois. Valitettavaa.
Sitä luurin kameraa pitää osata käyttää, kyllä niissä paremmissa luureissa on ollut jo pidempään muutakin kun se laajakuvalinssi ja jos ei valokuvauksen perusteita ymmärrä niin tuurilla on aika vaikea onnistua.
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todellakin. Omaa naamaa ei pysty näkemään muuten kuin peilistä tai johonkin tallennettuna. Kuinka paljon ihminen on yhtä kuin ulkonäkönsä? Persoonallisuus on aivoissa, mutta olisinko sama ihminen, jos aivoni olisivat erinäköisen pään sisällä? Kuinka paljon ulkonäkö muokkaa persoonallisuutta? Vai muokkaako persoonallisuus ulkonäköä? Itse ainakin taidan olla vähän syrjään vetäytyvä ihan pelkästään siksi, koska koen olevani ei-kaunis. - Ap
Ilmeen ja olemuksen merkitys vaan taitaa iän myötä kasvaa. Nuori ihminen voi vihaisena tai surullisenakin näyttää hyvältä
Kosmetiikkateollisuus kiittää kun naiset morkkaavat ulkonäköään. Voisiko olla, että nämä ajatukset omasta ulkonäöstä eivät ole omiamme, vaan aivopesun tulos. Lapsesta asti katselemme prinsessakuvastoa, millä määritellään kaunis ulkonäkö, meille ja puolestamme. Hyvä hetken pysähtyä tähän.
Raha pyörittää maailmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valokuvaajalla on suuri merkitys. Moni ei yksinkertaisesti vain osaa valokuvata. Se ei ole räpsimistä umpimähkään vaan siihen pitää keskittyä. Nähdä sen toisen ihmisen kauneus ja hyvät puolet kameran linssin läpi. Joten ette näytä kuvissa koskaan hyvin, jos ette itse osaa tai teistä kuvan ottava osaa valokuvauksen tekniikkaa. Kulma, etäisyys, valaistus, kuvattavan asento jne. Jokaisen saa näyttämään parhaimmaltaan, kun osaa kuvata.
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Tää on huono selitys. Ei se mistään peilikuvan symmetrisyyksistä johdu, vaan siitä että peilin edessä on harjoiteltu ilme, valokuvassa pitäs ns sokkona saada oikea ilme jos yrittää poseerata tai sitten näyttää siltä miltä nyt muutenkin näyttää
Nykynuorethan on tottuneet kameroiden edessä poseeraamaan pienestä pitäen, niin osaavat niiden edessä luonnollisemmin olla kun sitä on niin paljon harjoiteltu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Miksi? Miten tällainen näkökulma palvelee minua ja hyvinvointiani? Minua ei kiinnosta muiden mielipiteet ulkonäöstäni. En tee sillä tiedolla mitään. En ole omasta mielestäni ruma enkä superkaunis. Kauniin ulkonäön määritelmä on sitäpaitsi vaihdellut vuosituhansien varrella.
Kuka on laatinut nämä määritelmät? Miehet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Tää on huono selitys. Ei se mistään peilikuvan symmetrisyyksistä johdu, vaan siitä että peilin edessä on harjoiteltu ilme, valokuvassa pitäs ns sokkona saada oikea ilme jos yrittää poseerata tai sitten näyttää siltä miltä nyt muutenkin näyttää
Nykynuorethan on tottuneet kameroiden edessä poseeraamaan pienestä pitäen, niin osaavat niiden edessä luonnollisemmin olla kun sitä on niin paljon harjoiteltu
Itse koin aina erityisen vaikeaks olla juuri kameroiden edessä. Jotkut kuvat mitä minusta vahingossa nuorena otettiin, niin niissä näytin oikeasti jopa ihan hyvälä. Jos tiesin että minusta otetaan kuvaa, menin aina vaivautuneeks ja se näkyi kuvassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Miksi? Miten tällainen näkökulma palvelee minua ja hyvinvointiani? Minua ei kiinnosta muiden mielipiteet ulkonäöstäni. En tee sillä tiedolla mitään. En ole omasta mielestäni ruma enkä superkaunis. Kauniin ulkonäön määritelmä on sitäpaitsi vaihdellut vuosituhansien varrella.
Kuka on laatinut nämä määritelmät? Miehet.
:D miehistä kai löytyy hyvä syntipukki aina kaikkeen
Aivan sairas ajatus tuo, että pitäisi katsoa enemmän laajakuvalinssin vääristämiä kuvia itsestään, vähemmän peilikuvaansa. Jotta näkisi itsensä kuten "oletetut muut". Todella pimeää. Ideana empatisoida muita itsensä edelle ja vieläpä vääristynyttä kuvaansa katsellen.
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Entä jos niitä kuvia ei ole paljon, koska ei niitä halua? Yleensä minusta ei saa ottaa kuvia, enkä itse ota itsestäni kuvia. Mutta silti olen muun muassa yrittänyt ottaa ja otattaa kuvia, jotta saisin vaihdettua yli viisi vuotta vanhan fb-profiilikuvan, mutta kun koko tänä aikana en ole nähnyt itsestäni yhtään sellaista kuvaa, joka olisi parempi tai edes yhtä siedettävä kuin se vanha kuva. Silloin viisi vuotta sitten, kun kuvan vaihdoin, taisi ihan tuurilla onnistua yksi kuva, jossa en ole ihan niin kamalan näköinen kuin yleensä.
En edes halua tottua näkemään itseäni sen näköisenä kuin olen kuvissa. -Ap
Vierailija kirjoitti:
Aivan sairas ajatus tuo, että pitäisi katsoa enemmän laajakuvalinssin vääristämiä kuvia itsestään, vähemmän peilikuvaansa. Jotta näkisi itsensä kuten "oletetut muut". Todella pimeää. Ideana empatisoida muita itsensä edelle ja vieläpä vääristynyttä kuvaansa katsellen.
Ootko lihava vai miks just "laajakuvalinssi" sua noin paljon ahdistaa. En oo tollasesta itse kuullutkaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ilmiö on moneen kertaan avattu. Kellään ihmisellä ei ole symmetrisiä kasvoja ja siksi itsensä katsominen valokuvasta on ihan toisennäköinen kuin peilistä.
Ilmiötä on tutkittu jo seitsemänkymmentä luvulla. Kannattaa katsoa itseään niistä kuvista enemmän, niin siihen näkymään tottuu pikkuhiljaa ja vähemmän peilistä, koska peilin kuva ei ole se mitä muut näkevät
Miksi? Miten tällainen näkökulma palvelee minua ja hyvinvointiani? Minua ei kiinnosta muiden mielipiteet ulkonäöstäni. En tee sillä tiedolla mitään. En ole omasta mielestäni ruma enkä superkaunis. Kauniin ulkonäön määritelmä on sitäpaitsi vaihdellut vuosituhansien varrella.
Kuka on laatinut nämä määritelmät? Miehet.
:D miehistä kai löytyy hyvä syntipukki ai
Luen ihmiskunnan historiaan. Nainen on ollut toimija, määrittelijä, vapaa, oikeus omistaa mitään vasta n. 120 vuotta. Versus kauan olemme eläneet ja muodostaneet yhteiskuntia maapallolla. Nainen on ollut käytännössä miehen orja vuosituhansia. Tämä on 100 % fakta.
Vierailija kirjoitti:
Luen ihmiskunnan historiaan. Nainen on ollut toimija, määrittelijä, vapaa, oikeus omistaa mitään vasta n. 120 vuotta. Versus kauan olemme eläneet ja muodostaneet yhteiskuntia maapallolla. Nainen on ollut käytännössä miehen orja vuosituhansia. Tämä on 100 % fakta.
Kenenhän kirjoittama on tämä "ihmiskunnan historia"
Joo sama. Tai jos näkee oman heijastuksen vaikka jostain peilistä tai ikkunasta vahingossa. Näytän ryppyiseltä, kurttuotsaiselta ja vihaiselta siis kaiken aikaa, vaikka peilin eteen vien itseni aina hymyilevänä ja korkeintaan pientä ryppyä näkyy silmissä joka johtuu runsaasta hymyilystä