Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita, jotka ei koskaan ole kuuluneet mihinkään?
28.09.2025 |
Olen nyt keski-iässä ja surullinen, koska en koskaan elämässäni ole oikein kuulunut mihinkään. Olen ollut ulkopuolinen omassa lapsuuden perheessä, koulussa, opiskeluissa, kaveripiireissä, kaikilla työpaikoilla. Minua yleensä siedetään ja jotkut varmasti pitävätkin, mutta en koskaan oikein kuulu kuitenkaan joukkoon. Onhan minulla toki myös ystäviä, mutta en ole kenellekään mikään paras ystävä, vaan enemmän semmoinen tuttavan ja ystävän välissä oleva henkilö. Onko muita kaltaisiani. Miten olette tämän tunteen kanssa pärjänneet ja mistä se voi johtua.
Kommentit (25)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ööööööööh ihmisjoukot 👴🏻👵🏻💜 Konalan jauhepetomies, näinhän se menee 👴🏻👍🏻👹👺🦴🥩🧠🧟
Tämä tyyppi jankuttaa ihmisjoukoista varmaan siks kun ei kuulu mihinkään joukkoihin.
Minulla sama juttu. Lapsena en saanut mennä kun kouluun, mutta mihinkään missä oli muita lapsia. Ei harrastuksiin, ei synttäreille, ei koulun diskoihin, ei "kylille" hengaamaan..
Olin kiltti oppilas ja kiusattu jo alaluokilla, erittäin kiusattu kolme viimeistä vuotta.
Täysi-ikäisenä kotoa pois muuttaneena kävin töissä, ei työkavereista tullut ystäviä, ei edes tuttuja. En varmaan osannut enää edes yrittää, tai sitten eristäytyneisyys näkyi jotenkin ulospäin, vaikka halusin olla porukassa.
Nyt jo kohta 6-kymppiä lähestyy, eikä ole mitään asiaa minnekään kenenkään kanssa. Harrastaa olisi kiva, mutta ei ole ketään, jota pyytää ja yksin en uskalla tai halua mennä, koska olen outo yksinäinen, joukkoon kuulumaton.
Kaikki harrastukset, menemiset ja kivat jutut koen olevan vain muille, ei minulle. Jotain kansalaisopiston juttuja esitteestä katselen, mutta aina tulee mieleen, "se on muille, ei minulle, mitäpä minä siellä tekisin"
Raskasta on välillä ja alakulo valtaa mielen, mutta sitten taas löydän jostain sen elämänlangan. Olen aina kyllä viihtynyt yksikseni ja pärjään hyvin itseni kanssa, mutta minulla ei ole esim. puhelimessa yhtään yhteystietoa, jota voisi pyytää yhtään minnekään.
Epäilen tämän kaiken johtuvan siitä, että lapsena en saanut kasvaa sosiaalisissa ympyröissä, muutenkin kotiolot olivat sitä luokkaa, että piti olla hiljaa ja täysin näkymätön.
No mä. Mulla on estynyt persoona. Olen onnellinen, että löysin silti kumppanin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä huoli kaikki me kuulutaan maan alle lopulta. Rikas,köyhä,sairas ja terve.Meillä sama pääte piste riippumatta sinne kuljetusta tiestä.
Minä. Välillä se viiltää kuin mikäkin kuolettava kipu mutta kai olen lapsesta asti jotenkin tottunut/turtunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä. Aina ulkopuolinen, luokassa, kaveripiirissä. Näkymätön. Luulin sen kuuluvan nuoruuteen. Sama jatkuu kuitenkin aikuisena.
Liityin erääseen yhdistykseen missä tehdään vapaaehtoistyötä. Ajattelin että vihdoinkin kuulun johonkin, yhteinen hyvän tekeminen yhdistää. Jokainen otetaan vastaan sellaisena kun on.
Mutta ei, kukaan ei juttele, ei kysy mukaan tapahtumiin, Anna vastuuta tai roolia, ulkopuolinen. Edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutulta kuulostaa. Aina ollut "kavereita" , mutta kaikki tuntui teennäiseltä, aloin vihaamaan itseäni koska en oikeasti pitänyt "kavereistani", todellisuudessa pelkäsin olla yksin. Esitin aivan erilaista kuin oikeasti olen. Nykyään ei ole kavereita mutta olen onnellisempi, koska suurin osa ihmisistä ei ansaitse aikaani tai energiaani. Kohtasin yksinäisyyteni ja löysin itsestäni ystävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama juttu. Lapsena en saanut mennä kun kouluun, mutta mihinkään missä oli muita lapsia. Ei harrastuksiin, ei synttäreille, ei koulun diskoihin, ei "kylille" hengaamaan..
Olin kiltti oppilas ja kiusattu jo alaluokilla, erittäin kiusattu kolme viimeistä vuotta.
Täysi-ikäisenä kotoa pois muuttaneena kävin töissä, ei työkavereista tullut ystäviä, ei edes tuttuja. En varmaan osannut enää edes yrittää, tai sitten eristäytyneisyys näkyi jotenkin ulospäin, vaikka halusin olla porukassa.
Nyt jo kohta 6-kymppiä lähestyy, eikä ole mitään asiaa minnekään kenenkään kanssa. Harrastaa olisi kiva, mutta ei ole ketään, jota pyytää ja yksin en uskalla tai halua mennä, koska olen outo yksinäinen, joukkoon kuulumaton.
Kaikki harrastukset, menemiset ja kivat jutut koen olevan vain muille, ei minulle. Jotain kansalaisopiston juttuja esitteestä katselen, mutta aina tulee mieleen, "se on muille, ei minulle, mitäpä min
Halaus sinulle <3. Toivon, että löydät samanhenkisen ystävän ja löydät itsellesi kivan harrastuksen, johon tunnet kuuluvasi.
Juu. Olen keskittynyt siihen, että opettelen olemaan itselleni läsnä ja kannattelemaan itseäni. Olenhan ainoa, joka ei koskaan voi minua jättää. Ei tarvitse enää olla muiden ihmisten varassa, kun kenellekään en koskaan se tärkein ollut.
Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta kuulua joukkoon. En ole joukkosielu.
Se on myös säästänyt minut monelta harmilta.
Minua ei kiinnosta sukujuhlat, sukujoulut, työpaikan pikkujoulut, hyvinvointi päivät jne... En pidä ryhmä harrastuksista. En käy baareissa, festareilla ym...
Tunnen suurta vapautta.
N49
Vierailija kirjoitti:
En halua kuulua mihinkään. Ovat rasitteita.
Ihmisen perustarpeita:
- Kuulua johonkin.
- Kuulua jollekin.
- Tehdä jotakin.
Kuului kerran Mustanaamio-kerhoon. Enää en mutta pääkallosormus on talella.
Alue: Aihe vapaa
Ööööööööh ihmisjoukot 👴🏻👵🏻💜 Konalan jauhepetomies, näinhän se menee 👴🏻👍🏻👹👺🦴🥩🧠🧟