Miksi niin monet suomalaiset (varsinkin naiset) ovat masentuneita, ahdistuneita tai uupuneita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a.. sairastan psykoottista masennusta ja olen kuntoutustuella ollut monta vuotta jo. Ei luonaa sairaanhoitajan hommat enää. Itseään niskasta kiinni ottaminen ja lenkille lähtö ei muuten juuri ole vaivaan auttanut, sitä kun aina tuputetaan :D 

 

Tämän ymmärrän, että kaikenlainen psykoottinen oireilu on ahdistavaa, masentavaa ja juuri sulkee pois työelämästä. Surullista. Ei kuitenkaan kaikki ole psykoottisesti masentuneita. Ihmettelen, miksei hoidot tehoa ja ihmisillä ole enemmän sisäistä motivaatiota parantua ja muuttaa ajatteluaan.

Et ymmärrä, että masentunut ei jaksa ja ole motivoitunut? Tiedätkö sä edes, mitä masennus on?

Ymmärrän, olen itsekin ollut

Unohdin kysyä, että mistä ajattelet johtuvan, ettei sinulla mitkään terapiat auta? Miksi koet elämän niin masentavana?

Ja kuten olen sanonut, ymmärrän kyllä jos on esim lapsen menettänyt tai muuta peruuttamattoman surullista on tapahtunut...

Liikaa multitaskausta.

Vierailija kirjoitti:

Ei naisilla ole sen enempää masennusta tai muitakaan mt-ongelmia, naiset vaan hakee niihin enempi apua.

Miehet juo, narkkaa, hakkaa vaimonsa ja naapurinsa ja puukottavat/kuristavat ohikulkevan/pyöräilevän, koripalloa heittelevän tytön ja mitä näitä on.

Miehet on kyllä enemmän sekaisin, kuin naiset, mutta antaa ap:n  öyhöttää  ;D

 

Olkoon öyhöttämistä tai mitä vain, mutta hyvin vähän on tullut syvällisiä vastauksia siihen, miksi monet ovat masentuneita. Eikö ihmiset mieti masennuksensa syitä? 

Olen sitä mieltä, ettei kaikki saakaan apua psykiatrian puolelta, vaan jotkut tarvitsisivat syvällisempää filosofista lähestymistä masennukseensa. 

Näen että miehet on niitä heikompia, masentuneita ja työkyvyttömiä... tuntemani naiset vain puskevat eteenpäin!

Kaikki henkinen väkivalta pitää saada kitkettyä tästä maasta, riippumatta siitä, kuka on tekijä. Se on ainoa keino lopettaa Suomen alamäki.

Voin kertoa mistä masennukseni, ahdistukseni ja yleinen toivottomuuteni johtuvat. Ensisijainen syyni niille on pitkään jatkunut yksinäisyys, mutta asian selittäminen vaatii hieman enemmän sanoja.

Minun vanhempani uskottelivat minulle koko nuoruuteni, että kun kasvan aikuiseksi, minun tulee olemaan helppo perustaa perhe, koska kiinnostuneita naisia tulee olemaan jonoksi asti. Uskoin tähän, sillä olinhan tasapainoinen, kiva ja raitis, suorittamassa korkeakoulutukintoa, sekä harrastin maratonjuoksua, osallistuin yhdistystoimintaan ja niin edespäin.

Kun olin 28-vuotias, yksikään nainen ei ollut vielä koskaan kiinnostunut minusta. En ollut koskaan yrittänyt erityisen kovasti, koska luulin, että asiat vain tapahtuvat kuten minulle oltiin uskoteltu, mutta tutustuin kuitenkin aina tilaisuuden tullen uusiin ihmisiin. Aloin tässä vaiheessa epäilemään minulle opetettuja asioita ja ryhdyin etsimään aktiivisemmin seuraa netistä ja kaikenlaisista tapahtumista. Pyysin kavereilta apua ja yritin jopa iskeä kadulla satunnaisia vastaantulijoita, kun keinoni alkoivat loppua.

Etsimisen aikana hankin oman talon, joka olisi sopiva tulevalle perheelleni, etenin urallani ja aloin harrastaa tavoitteellisemmin sellaisia urheilulajeja, joiden vaikutukset pystyi huomaamaan kehossani. Jatkoin tätä 5 vuotta, mutta en edes päässyt kertaakaan treffeille. Nyt minusta alkaa pahasti tuntumaan siltä, että en tule ikinä löytämään puolisoa tai saamaan lapsia. Tilanne on masentava, ja olen vihainen vanhemmilleni ja muille minua neuvoneille läheisille ihmisille siitä, että he valehtelivat minulle koko ikäni.

Eniten kaipaan kumppanuutta ja kosketusta, joita elämässäni ei ole lainkaan. Haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa voisin jakaa kehoni ja mieleni, ja joka haluaisi tehdä kanssani samoin. Perimmäinen ongelmani on se, että en pysty löytämään ketään, joka haluaisi tutustua minuun. Niin kauan, kun ketään ei kiinnosta eikä kukaan suostu auttamaan minua, olen ilmeisen voimaton muuttamaan tilannettani.

Yksinäisyys alkaa painaa jo niin paljon, että en pysty kunnolla keskittymään muihin asioihin. Harrastukseni eivät enää kiinnosta minua ja motivaationi töidenkin tekemiseen on laskenut niin alas, että saan luultavasti kohta potkut. Sen jälkeen varmaan romahdan täysin.

Ehkä suomalaisilla korostuu tavallista enemmän suorituskeskeinen tunnekylmä kulttuuri, jolle on ominaista ylisukupolviset välttelevät kiintymyssuhteet ja niihin liittyvät tunnetasolla tyhjät ihmissuhteet sekä hauraat sosiaaliset verkostot. Suomalaiset ovat etenkin sotien jälkeen oppineet toimimaan selviytymismoodissa ja hankkimaan arvostusta ja kunnioitusta ensisijaisesti suorittamisella ja työn teolla. Meritokraattinen materialistinen kulttuuri voi olla aika ankara yksinäisille ihmisille, joilta puuttuu kannattelevat tunnesuhteet läheisiin ihmisiin.

Oman haavoittuvuuden näyttäminen nähdään häpeällisenä ja empatiaa siksi haetaan ehkä tavallista hanakammin medikalisoimalla omia ongelmia, koska mielen ongelmien medikalisaatio nähdään ainoana legitiiminä tapana käsitellä pohjimmiltaan elämän merkityksettömyyteen ja rakkaudettomuuteen kytkeytyviä elämän ongelmia. Ihmiset ovat varmasti ennenkin olleet uupuneita ja masentuneita, mutta nykyinen individualistinen medikalisoitunut kulttuuri korostaa omiin tunteisiin samaistumista ja niiden pohjalta identiteetin ja minäkuvan rakentamista sen sijaan, että ihminen suuntautuisi yhteisöön ja pyrkisi löytämään elämäänsä sisältöä ja toivoa esimerkiksi uskonnoista.  Siksi niistä on vaikeampi päästä yli ja irrottautua, ei ole välineitä käsitellä rakentavasti näitä kokemuksia, vaan omista tunteista ja traumoista on tullut monille identiteetti ja elämän keskipiste. Puuttuvat kannatteleva yhteisö ja toivoa luovat merkitysrakenteet. 

Vierailija kirjoitti:

Voin kertoa mistä masennukseni, ahdistukseni ja yleinen toivottomuuteni johtuvat. Ensisijainen syyni niille on pitkään jatkunut yksinäisyys, mutta asian selittäminen vaatii hieman enemmän sanoja.

Minun vanhempani uskottelivat minulle koko nuoruuteni, että kun kasvan aikuiseksi, minun tulee olemaan helppo perustaa perhe, koska kiinnostuneita naisia tulee olemaan jonoksi asti. Uskoin tähän, sillä olinhan tasapainoinen, kiva ja raitis, suorittamassa korkeakoulutukintoa, sekä harrastin maratonjuoksua, osallistuin yhdistystoimintaan ja niin edespäin.

Kun olin 28-vuotias, yksikään nainen ei ollut vielä koskaan kiinnostunut minusta. En ollut koskaan yrittänyt erityisen kovasti, koska luulin, että asiat vain tapahtuvat kuten minulle oltiin uskoteltu, mutta tutustuin kuitenkin aina tilaisuuden tullen uusiin ihmisiin. Aloin tässä vaiheessa epäilemään minulle opetettuja asioita ja ryhdyin etsimään aktiivisemmin seuraa netistä ja kaikenlaisista tapah

Kiitos kun jaoit tämän. On lannistava tilanne! Minäkin (aloittaja) olin pitkään yksinäinen. On jotenkin vaikeaa uskoa, että sinunlainen mies ei saa treffiseuraa. Millaisia naisia etsit? Miten puhut naisille? Etkö opiskellessa tutustunut keneenkään? Jos olet nyt jotain kolmekymppinen, niin onhan sinulla oikein hyvät mahdollisuudet vielä saada perhe. 

Vierailija kirjoitti:

Ehkä suomalaisilla korostuu tavallista enemmän suorituskeskeinen tunnekylmä kulttuuri, jolle on ominaista ylisukupolviset välttelevät kiintymyssuhteet ja niihin liittyvät tunnetasolla tyhjät ihmissuhteet sekä hauraat sosiaaliset verkostot. Suomalaiset ovat etenkin sotien jälkeen oppineet toimimaan selviytymismoodissa ja hankkimaan arvostusta ja kunnioitusta ensisijaisesti suorittamisella ja työn teolla. Meritokraattinen materialistinen kulttuuri voi olla aika ankara yksinäisille ihmisille, joilta puuttuu kannattelevat tunnesuhteet läheisiin ihmisiin.

Oman haavoittuvuuden näyttäminen nähdään häpeällisenä ja empatiaa siksi haetaan ehkä tavallista hanakammin medikalisoimalla omia ongelmia, koska mielen ongelmien medikalisaatio nähdään ainoana legitiiminä tapana käsitellä pohjimmiltaan elämän merkityksettömyyteen ja rakkaudettomuuteen kytkeytyviä elämän ongelmia. Ihmiset ovat varmasti ennenkin olleet uupuneita ja masentuneita, mutta nykyinen in

Vau, upea vastaus!! Kiitos tästä. Omakin masennukseni johtui nuorempana tuollaisesta tunnekylmästä kasvuympäristöstä, en oppinut itsekään avoimuuteen, tunteista puhumiseen, enkä osannut rakentaa ystävyyssuhteita. Välttelevä kiintymyssuhde on yleistä molemmin puolin omaa sukua.

Hienosti sanoitit aihetta. Tätä juuri ajoin tässä aloituksessa myös takaa, että moni voi kokea elämän niin merkityksettömänä, mutta hakevat apua juuri psykiatriasta ja lääkkeistä, eikä esim. psykoterapiassa välttämättä käsitellä asioita kovin filosofisesti isommasta näkökulmasta. Mikä tekee sinun elämästä mielekästä? Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mitä on onnellisuus sinulle? 

Tuntuu myös, että masentuneet ja ahdistuneet odottavat loputtomasti apua ja ratkaisuja lääkäreiltä tai hoitomuodoista, eivätkä itse aktiivisesti pohdi näitä elämän isoimpia kysymyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Ilmasto, pimeys, yksinäisyys, vanhempien kasvatustyyli, yksilökeskeinen kulttuuri, muiden ihmisten kateus ja negatiivisuus, perimä?

Sittenhän me kaikki oltaisiin masentuneita😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä suomalaisilla korostuu tavallista enemmän suorituskeskeinen tunnekylmä kulttuuri, jolle on ominaista ylisukupolviset välttelevät kiintymyssuhteet ja niihin liittyvät tunnetasolla tyhjät ihmissuhteet sekä hauraat sosiaaliset verkostot. Suomalaiset ovat etenkin sotien jälkeen oppineet toimimaan selviytymismoodissa ja hankkimaan arvostusta ja kunnioitusta ensisijaisesti suorittamisella ja työn teolla. Meritokraattinen materialistinen kulttuuri voi olla aika ankara yksinäisille ihmisille, joilta puuttuu kannattelevat tunnesuhteet läheisiin ihmisiin.

Oman haavoittuvuuden näyttäminen nähdään häpeällisenä ja empatiaa siksi haetaan ehkä tavallista hanakammin medikalisoimalla omia ongelmia, koska mielen ongelmien medikalisaatio nähdään ainoana legitiiminä tapana käsitellä pohjimmiltaan elämän merkityksettömyyteen ja rakkaudettomuuteen kytkeytyviä elämän ongelmia. Ihmiset ovat varmasti ennenkin

Minusta tuntuu, että syystä tai toisesta haluat esitellä paremmuuttasi palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä suomalaisilla korostuu tavallista enemmän suorituskeskeinen tunnekylmä kulttuuri, jolle on ominaista ylisukupolviset välttelevät kiintymyssuhteet ja niihin liittyvät tunnetasolla tyhjät ihmissuhteet sekä hauraat sosiaaliset verkostot. Suomalaiset ovat etenkin sotien jälkeen oppineet toimimaan selviytymismoodissa ja hankkimaan arvostusta ja kunnioitusta ensisijaisesti suorittamisella ja työn teolla. Meritokraattinen materialistinen kulttuuri voi olla aika ankara yksinäisille ihmisille, joilta puuttuu kannattelevat tunnesuhteet läheisiin ihmisiin.

Oman haavoittuvuuden näyttäminen nähdään häpeällisenä ja empatiaa siksi haetaan ehkä tavallista hanakammin medikalisoimalla omia ongelmia, koska mielen ongelmien medikalisaatio nähdään ainoana legitiiminä tapana käsitellä pohjimmiltaan elämän merkityksettömyyteen ja rakkaudettomuuteen kytkeytyviä elämän ongelmia. Ihmiset ovat varmasti ennenkin

Minusta tuntuu, että syystä tai toisesta haluat esitellä paremmuuttasi palstalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmasto, pimeys, yksinäisyys, vanhempien kasvatustyyli, yksilökeskeinen kulttuuri, muiden ihmisten kateus ja negatiivisuus, perimä?

Sittenhän me kaikki oltaisiin masentuneita😂

Niin, kuka enemmän kuka vähemmän. Ainoa, joka ei ole, on ohjeita ja "empatiaa" jakeleva ap.

En voi kertoa kuin omasta tilanteestani, miksi sairastan keskivaikeaa masennusta.

Olen ollut vuosia työttömänä, syystä, että työhakemuksiini ei vastata, joko yhtään mitään tai pelkkä automaattivastaus, joka on kuulemma käytännössä sama kuin ei vastausta ollenkaan.

Olen käynyt useamman työnhakuvalmennuksen. Minulla on ollut henkilökohtaista työnhakuvalmennusta. CV ja hakemus ovat erinomaiset. Minulla on koulutus, jolla pääsee "mihin vain". Paitsi näköjään työhaastatteluun en pääse. Lyhyen määräaikaisen työsuhteen sain saatesanoilla: "Kun ei tähän ketään muuta saada, niin voitko tulla?"

Hakeuduin uudelleenkoulutukseen, alalle, jossa oli työvoimapula. Jo hyvissä ajoin ennen valmistumista aloin töitä kyselemään. Sain kuulla, että joka paikassa on lomautukset päällä, koska tilauskirjat huutavat tyhjyyttä.

Valmistumisen jälkeen, pari avointa alan työpaikkaa löysin. Niihin hain. "Hakemuksenne on vastaanotettu." oli ainut vastaus.

Ihan kamala olo. Ajattelin, että eiköhän tämä olo kesän aikana helpota. Mutta nyt en saa edes hakemusta tehtyä. Harrastuksetkin ovat jääneet, kun en vaan jaksa. Ihmisiä en jaksa nähdä enkä pitää yhteyksiä. Joka paikkaan sattuu (fyysinen kipu) kun vähänkin jotain yrittää. Verikokeissa olen käynyt ja niissä ei mitään vikaa. Tein masennustestin ja tuloksena oli keskivaikea masennus.

Minulla on ollut masennusdiagnooseja ennenkin, mutta silloin kyseessä on ollut joko uupumus tai vuodenaikoihin liittyvä mielialan vaihtelu. Nyt tuntuu, että tämä on oikea sairaus. Samat konstit eivät toimi, mitkä ovat ennen toimineet. Ei auta lepo eikä liike.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmasto, pimeys, yksinäisyys, vanhempien kasvatustyyli, yksilökeskeinen kulttuuri, muiden ihmisten kateus ja negatiivisuus, perimä?

Sittenhän me kaikki oltaisiin masentuneita😂

Niin, kuka enemmän kuka vähemmän. Ainoa, joka ei ole, on ohjeita ja "empatiaa" jakeleva ap.

 

Harvalta on tullut mitään hyvää pohdintaa omasta masennuksestaan. En mä ohjeita jakele, olen vain esittänyt kysymyksiä. Tuntuu olevan ihmisille liikaa.

Vierailija kirjoitti:

En voi kertoa kuin omasta tilanteestani, miksi sairastan keskivaikeaa masennusta.

Olen ollut vuosia työttömänä, syystä, että työhakemuksiini ei vastata, joko yhtään mitään tai pelkkä automaattivastaus, joka on kuulemma käytännössä sama kuin ei vastausta ollenkaan.

Olen käynyt useamman työnhakuvalmennuksen. Minulla on ollut henkilökohtaista työnhakuvalmennusta. CV ja hakemus ovat erinomaiset. Minulla on koulutus, jolla pääsee "mihin vain". Paitsi näköjään työhaastatteluun en pääse. Lyhyen määräaikaisen työsuhteen sain saatesanoilla: "Kun ei tähän ketään muuta saada, niin voitko tulla?"

Hakeuduin uudelleenkoulutukseen, alalle, jossa oli työvoimapula. Jo hyvissä ajoin ennen valmistumista aloin töitä kyselemään. Sain kuulla, että joka paikassa on lomautukset päällä, koska tilauskirjat huutavat tyhjyyttä.

Valmistumisen jälkeen, pari avointa alan työpaikkaa löysin. Niihin hain. "Hakemuksenne on vast

On hankala tilanne. Eikö sulle kelpaisi mitkä tahansa työt sillä aikaa kun etsit koulutusta vastaavaa työtä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a.. sairastan psykoottista masennusta ja olen kuntoutustuella ollut monta vuotta jo. Ei luonaa sairaanhoitajan hommat enää. Itseään niskasta kiinni ottaminen ja lenkille lähtö ei muuten juuri ole vaivaan auttanut, sitä kun aina tuputetaan :D 

 

Tämän ymmärrän, että kaikenlainen psykoottinen oireilu on ahdistavaa, masentavaa ja juuri sulkee pois työelämästä. Surullista. Ei kuitenkaan kaikki ole psykoottisesti masentuneita. Ihmettelen, miksei hoidot tehoa ja ihmisillä ole enemmän sisäistä motivaatiota parantua ja muuttaa ajatteluaan.

Et ymmärrä, että masentunut ei jaksa ja ole motivoitunut? Tiedätkö sä edes, mitä masennus on?

Mä en varsinaisesti ole pyytänyt saada psykoottisia oireita, ja ne ovat kestäneet tosi pitkään. Tässähän ei ole kyse mun motivaatiosta ollenkaan? Kuvitteleeko joku oikeasti, että haluan kituuttaa tuolla pienellä kuntoutustuella koko elämäni ja jäädä paitsi käytännössä kaikesta? En pysty koskaan ostamaan asuntoa, autoa, matkailemaan jne. Sairauden laadusta johtuen en pysty tekemään myöskään sitä osa-aika työtä joka olisi sallittua kuntoutustuen päälle, koska olen harhainen. 

Lapsuus oli mitä oli. Musta kasvoi rajaton ja miellyttämisenhaluinen teini joka teki aika typeriä päätöksiä. Käytin liikaa päihteitä, tuli syömishäiriö, vahingoittavia poikaystäviä. Vuorotellen lihoin ja laihduin. Olin kuitenkin muuten fiksu, opiskelin yliopistossa tutkinnon ja pääsin suoraan töihin. Raha-asiat kunnossa, erittäin hyvä puoliso, kivat lapset. Aikaa olla ja kehittää itseään.

Jatkuva miellyttämisentarve ja työnarkomania uuvutti kahteen kertaan. Olin varmaan 8 vuotta sellaisessa pimeydessä, että ilman perhettä olisi tehnyt jonkun lopullisen ratkaisun. Kävin silti töissä, mulla on korkean toimintakyvyn masennus.

Nyt vihdoin terapia on alkanut purra, olen löytänyt omat rajani ja olo on ollut viimeiset pari vuotta jo oikeasti aika hyvä. Lapsuudenperheeni kanssa olen aika vähän tekemisissä. Olen karsinut pois elämästä kaiken sellaisen ylimääräisen jota tein velvollisuudentunteesta. En ole mukana vanhempaintoimikunnissa, en leivo mokkapaloja urheilukisoihin. Teen työni, olen perheeni kanssa ja harrastukset vie pari iltaa viikossa. En käytä mitään päihteitä enkä myöskään ole somessa. Siten jaksan näillä voimilla ihan hyvin, mutta tiedostan, että menneet vaikuttaa vieläkin ihan kehossa.

Minä ainakin olen se joka ensimmäisenä yrittää tehdä meidän suvussa asialle jotain.

Mummollani oli selkeästi jonkinlainen ahdistuneisuushäiriö. Sai "kohtauksia" joissa luuli kuolevansa jos oli jotain stressaavaa. Eli pienen elämän maalla, tutussa ympäristössä ja pärjäsi siellä vaivoineen miten kuten. Isäni oli masentunut koko elämäni, mutta kävi kuitenkin aina töissä koska ei sekaantunut päihteisiin. Työ tehtaassa prosessivalvojana oli sellaista, että siellä pärjäsi vaikka välillä olisikin ollut uupunut ja huonossa hapessa. Koskaan ei ole saanut diagnoosia, mutta se oli aina sellainen murhateleva, väsynyt ihminen joka eli täysin innottoman elämän. Äitini oli joskus niin väsynyt, että jouduin tekemään päiväkausia 10-vuotiaana ruokaa pienemmille sisaruksille, jos isä oli iltavuorossa. Syötiin monta päivää pelkkiä mikrossa lämmitettyjä juustoleipiä tai jotain eineksiä joita osasin hakea lähikaupasa, koska en oikein osannut muuta. Äiti oli iloinen ja reipas kodin ulkopuolella joten kulissit kunnossa. Kun asia selvisi äidin siskolle, ratkaisu oli, että äidin äiti tuli meille asumaan ja hoiti lapsia ja äiti lähinnä kävi töissä. Mihinkään lääkäriin kukaan ei mennyt, tai käynyt terapiassa tai mitään muutakaan. Vanhemmat käytti kaikki energiat töihinsä ja meidät lapset hoiti osittain joku muu.

En mäkään tarvisi mitään diagnooseja, lääkityksiä tai terapiaa jos eläisin tuolla tavalla. Mutta en mä halua, että mun lapset käytännössä on heitteillä ilman vanhempiaan. Joten olen sitten välillä ollut saikulla ja yritän terapiassa purkaa noita kahden suvun vanhoja solmuja jotka jotenkin on minussa vahvasti läsnä. Ja tuollaisessa ympäristössä kasvaneena ei ole myöskään osannut tehdä kauhean järkeviä valintoja kaikessa, että on sekin tässä vielä.

Olen miettinyt paljonkin että miksi olen masentunut. Lapsuus oli väkivallan ja viinanhuuruinen. Olin koulukiusattu esikoulusta ammattikouluun asti. Sekin jäi kesken. Työpaikkakiusaamista oli ensimmäisessä pidempiaikaisessa työpaikassani. Niin pahaa kiusaamista, että menin psykoosiin. Olen luottanut vääriin ihmisiin ja ollut vahingollisissa parisuhteissa. Olen myös käynyt terapiassa, ja syönyt mitä lääkkeitä lääkäri on milloinkin määrännyt. Olen ollut sairaslomalla ja kuntoutustuella ja taas töissä. Yleensä jaksan muutaman vuoden työelämää ja sitten taas romahdan. Mulla on nyt hyvä parisuhde ja työpaikka jossa mut hyväksytään, ja olen jaksanut jo melkein neljä vuotta yhtäjaksoisesti tehdä töitä. Mun masennuksen juuret on todella syvässä mun lapsuudessa. Tunnen kateutta niitä kohtaan, joilla on ollut hyvä lapsuus ja rakastavat vanhemmat. Koen, että multa on varastettu koko lapsuus ja nuoruus. Mutta periksi en anna ikinä, se on varmaan mua nämä vuodet kannatellut.