Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi
Että "Et sinä voi loputtomiin sen taakse piiloutua". Traumana siis sisaruksen kuolema. Tuntui aika kylmäkiskoiselta tokaisulta ja ymmärtämättömyydeltä siitä miten paljon lapsuuden traumat voi vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Oli varmaan myöskin haluttomuutta auttaa siinä asiassa. Pahoitin mieleni.
Kommentit (613)
Vierailija kirjoitti:
Oikeassahan hän oli.
Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut
Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntui jotenkin aika tyrmäävältä tuo kommentti. Ja siltä että apua en hoitajalta saa traumoihini.
Ap
Tuttu tunne. Minä olen kuullut seuraavaa: Nyt olet saanut olla äänessä (kun kerroin lapsuudenperheen taloushuijauksista), sinä se tykkäät puhua ja itsestäsi (kaltoinkohtelusta), muistatko että vanhempi olisi tehnyt jotain kivaa (useita kertoja, vanhempi henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, jopa rikokseen asti), sulle ei sitten mikään kelpaa (kun en halunnut kokeilla hypnoosia kouluttamattoman ihmisen kanssa). Olen ajatellut niin että kiireen takia hoitajat töksäyttelevät ja myöskin se että liian monen potilaan kanssa ei voi mennä liian syvälle koska hoitajakin tarvitsee palautumisaikaa potilaan traumoista. Mutta tämä pitäisi tehdä selväksi heti potilassuhteen alussa koska moni ei tunne psyk sh toimenkuvaa. Enkä edes tiedä onko asia näin mutta kahden poliklinikan
Noille psyk sh:lle ei kannata puhua mistään mitään. Eikä osalle terapeuteistakaan. Alalle hakeutuu häiriintyneitä.
Löysin vasta 48-vuotiaana terapeutin, joka otti todesta ja osasi auttaa. Ekan kerran puhuin terapeutille 20-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?
Antaa perspektiiviä
Ei perspektiivi toimi tuolla tavalla, että trauman kokeneelle sanotaan, että kyllä ennen vaan ihmisillä oli vaikeampaa eikä silti traumatisoiduttu.
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tottakai voi, mutta mitä odotat? Että he saa sen jotenkin poistumaan? Ja totta on, että ei ole mitään järkeä eikä syytä aina vaan velloa siinä traumassa. Tietenkin saa niin tehdä, mutta miksi sitten hakea apuakaan, jos ei halua sitä traumaansa helpottaa tai jopa poistaa?
Joskus ne suorat sanat on enemmän hoitavia, kuin ainaiset surkuttelut ja lässyttelyt. Kenties voisi avata ne silmänsä ja todeta, että en halua palata tähän jatkuvasti, haluan elää elämääni ilman ainaista kipuilemista. Totuus on, että meillä kaikilla on kipupisteemme, mutta pitääkö meidän aina välittää siitä? Hyvin monilla on ollut vaikeita asioita lapsuudessa, ei ne kaikkien kotiolot ole olleet autuaallisia eikä kaikkien vanhemmat täydellisiä ja kaiken osaavia. Menetyksiä on paljon ja niitähän tulee koko ajan lisää. Mutta elääkin pitää, ellei halua rypeä mielenterveysongelmien kanssa ian kaiken.
Kamalistakin kokemuksista ihminen voi toipua, ainakin riittämiin. Yksi sairaanhoitajan tokaisu ei ole koko elämä.
Täällä nyt jotkut tietämättömät ylenkatsojat kuvittelee, että traumatisoituminen olisi valinta. Ei ole. Mutta sen hoidattaminen tietyssä määrin on ja hoitotahon kanssa keskustelu yleensä indikoi halua työstää traumaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tottakai voi, mutta mitä odotat? Että he saa sen jotenkin poistumaan? Ja totta on, että ei ole mitään järkeä eikä syytä aina vaan velloa siinä traumassa. Tietenkin saa niin tehdä, mutta miksi sitten hakea apuakaan, jos ei halua sitä traumaansa helpottaa tai jopa poistaa?
Joskus ne suorat sanat on enemmän hoitavia, kuin ainaiset surkuttelut ja lässyttelyt. Kenties voisi avata ne silmänsä ja todeta, että en halua palata tähän jatkuvasti, haluan elää elämääni ilman ainaista kipuilemista. Totuus on, että meillä kaikilla on kipupisteemme, mutta pitääkö meidän aina välittää siitä? Hyvin monilla on ollut vaikeita asioita lapsuude
Voi ymmärtää, että sinä traumatisoutuneena puhut noin, koska se on yleinen trauman seuraus. Mutta koulutetun hoitohenkilökunnan ammattitaidon pitää olla eri tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä pahin hyökkäys oli se että minun arveltiin olevan narsisti. Mitä en todellakaan ole, aina olen auttamassa jos vaikka joku ystävistä kaipaa tukea. Olen hieman kiireinen nyt mutta ehdin vastata lyhyesti. Kyllä yksi tapa miten trauma oireilee on ylireagointi. Minäkin taisin ylireagoida silloin korona-aikaan kun oli taustalla läheisen menetys lapsuudessa. Sen takia olisin tahtonut hoitajan kanssa aiheesta puhua kun trauma nousi pintaan siitä muistuttavien olosuhteiden takia. En siis ole jatkuvasti vatvonut asiaa.
Tämä siis ap ja vastasin viestiin 117. Lainaustoiminto ei toiminut.
Ok, voidaan jatkaa toiste lisää. Muistan hämärästi, että jotain tuon suuntaista joku sanoi, että narsistisesti märehditään vanhoja vuosien päästä. Ei kai hänkään sentään narsistiksi sanonut, vaikkei se nätisti ollutkaan sanottu. Varmaan aika turhautuneesti, ja luultavasti kommentoijalla oli joku oma triggeri siinä kohtaa, aika monellahan meillä on.
Ja tietysti luultavasti valtaosa täällä ymmärtää tuon, että ylireagoit silloin vuosia sitten. Ja mikset olisi ottanut sitä pahalla, koska tilanne on itsessään jo potku hampaisiin ilman mitään traumaakin. Lähestyt toista haaveillen hyvästä kohtaamisesta, mutta saatkin tylytystä. Jos joku syyttää sinua senhetkisestä pettymyksestä, niin on tosi kohtuuton. Ja sekin on kohtuutonta, jos ei hyväksy, että tuollainen voi vaivata vielä vuosien päästä. Mutta luulen, että useimmat eivät ole kohtuuttomia todetessaan, että reagoit edelleen yli siihen vanhaan loukkaukseen. Koet, että sinun olisi pitänyt saada oikeaa apua sillä hetkellä. Sehän ei taida olla ihan realistinen haave. Ainakaan ei ole realismia kiukutella edelleen uskoen, että pelastus oli sen hoitajan taskussa, ja ihan vain veemäisyyttään ei antanut sitä sinulle. Ja oletan, että moni tiukka palaute tuli juuri tämän asian takia.
Hyvää päivänjatkoa sulle ja toivon, että traumasi alkaa kevetä ja sinusta tulee vapaa ja onnellinen. Minäkin olen jo ainakin puolivälissä siihen suuntaan. Hätääntyneisyys voi vielä nostaa päätään kovassa stressissä, mutta siitä on nykyisin jo helppo irtautua.
Kuolema on osa elämää, eikä se katso ikää, asiat pitää oppia hyväksymään.
Ihmisillä on joskus todella vääriä kuvitelmia liittyen traumoihin, että millaisia ne ovat tai mistä syntyneet. Kaikki eivät käsitä, että trauma ei ole mikään samanlainen yksittäinen vastoinkäyminen tai vaikea kokemus.
Minullekin on sanottu, että eihän nyt tuosta voi traumaa tulla, kun jouduin aikoinaan töissä uhkaavaan tilanteeseen. Niinpä vain tuli trauma, kun jäin tilanteessa ja asian kanssa yksin, enkä voinut edes puhua tapahtuneesta oikeastaan kenellekään.
Ihmiset jää joskus pyörittämään vanhoja juttuja ja niitä ei jaiksa kuunnella
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on osa elämää, eikä se katso ikää, asiat pitää oppia hyväksymään.
Eihän tässä nyt siitä ole kyse, vaan traumasta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.
Juuri niin. Kaikki lähtee kuitenkin asenteesta. Taidosta osata suhtautua ja ajatella asiat niin, että osaa olla positiivinen ja jatkaa elämää.
Jos psykiatrinen sairaanhoitaja ei halua puhua eikä hänellä ole antaa työkaluja traumojen purkuun niin mikä psykiatrisen sairaanhoitajan työnkuva sitten on? Ihan mielenkiinnosta kysyn.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset jää joskus pyörittämään vanhoja juttuja ja niitä ei jaiksa kuunnella
Älä hyvä ihminen silloin hakeudu työksesi kuuntelemaan ihmisten vanhojen juttujen pyöritystä!
Vähän perspektiiviä: minut nähdään psyk hoidossa pahemmin sairaana, kun en jauha niitä vanhoja juttuja eikä ole niihin tunneyhteyttä kuin ne sairaat, joilla ne pyörivät pinnalla. Että enpä suosittelisi mitään pakkohautauksia kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on osa elämää, eikä se katso ikää, asiat pitää oppia hyväksymään.
Toki. Kuolemaa vaan on hyvin monenlaista. On ihan eri asia menettää esimerkiksi isovanhempi tai vanhempi vanhalla iällä sairauteen kuin esimerkiksi lapsena mu#halle tai itsemur#alle. On eri asia, jos vanha vanhempi kuolee sairaalassa tai hoitolaitoksessa kuin se, että vanhempi mur#ataan tai tekee itsemu#rhan lapsen silmien alla. Kärjistetyt esimerkit, tiedän. Ja lapsena koko elämä muuttuu, jos huolehtija kuolee. Tai voi olla, että elämä on ollut traumaattista jo ennen kuolemaa. Ja muun muassa näistä traumat syntyy tai on syntymättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.
Juuri niin. Kaikki lähtee kuitenkin asenteesta. Taidosta osata suhtautua ja ajatella asiat niin, että osaa olla positiivinen ja jatkaa elämää.
Ei mene noin.
Taidosta päästää trauma pinnalle ja ulos. Mielestä ja hermostosta. Kohtaamalla ja kärsimällä se.
Kaikki asennejutut on vain maton alle lakaisemista. Ehkä ne pysyvät siellä loppuelämän, ehkä eivät. Mutta poissa ne eivät ole ja ovat aikapommi.
-t. Tuollaisen vuoksi nyt työkyvyttömyyseläkkeellä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on osa elämää, eikä se katso ikää, asiat pitää oppia hyväksymään.
Toki. Kuolemaa vaan on hyvin monenlaista. On ihan eri asia menettää esimerkiksi isovanhempi tai vanhempi vanhalla iällä sairauteen kuin esimerkiksi lapsena mu#halle tai itsemur#alle. On eri asia, jos vanha vanhempi kuolee sairaalassa tai hoitolaitoksessa kuin se, että vanhempi mur#ataan tai tekee itsemu#rhan lapsen silmien alla. Kärjistetyt esimerkit, tiedän. Ja lapsena koko elämä muuttuu, jos huolehtija kuolee. Tai voi olla, että elämä on ollut traumaattista jo ennen kuolemaa. Ja muun muassa näistä traumat syntyy tai on syntymättä.
Kaikkihan riippuu ihan olosuhteista. Joskus voi olla niinkin, että vanhemman käytös elossaollessaan on ollut traumaattisia ja kuolema jopa helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.
Juuri niin. Kaikki lähtee kuitenkin asenteesta. Taidosta osata suhtautua ja ajatella asiat niin, että osaa olla positiivinen ja jatkaa elämää.
Joo, mutta positiivista asennetta ei voi kaataa toiseen väkisin kurkusta. Silloin ei kaatajankaan asenne taida todellisuudessa olla ihan niin positiivinen kuin hän haluaa uskotella. Taitojen perusongelma on siinä, että niitä on vaikea lähteä opettelemaan, jos ei voi luottaa siihen, että homma muuttuu jossain kohtaa palkitsevaksi. Ensin alkuun kun yksinomaan tuntuu pahalta ja typerältä. Siinä ei muiden hyväätarkoittava vihtominen auta yhtään, saa vain vakuuttumaan, että luotsi on huumeissa tai muuten luokaton. Antakaa hyväksyntää ja aikaa ja hillitkää patistelunhalua. Voimme kaikki yrittää olla hiukan turvallisempia aikuisia toisillemme.
Vierailija kirjoitti:
Se että loukkaannuit ei tarkoita, ettei hoitaja voisi olla oikeassa.
Se oli kertakaikkisen typerä ja epäempaattinen lohkaisu. Ja vielä "ammattilaisen" suusta. - sivusta
Tuttu tunne. Minä olen kuullut seuraavaa: Nyt olet saanut olla äänessä (kun kerroin lapsuudenperheen taloushuijauksista), sinä se tykkäät puhua ja itsestäsi (kaltoinkohtelusta), muistatko että vanhempi olisi tehnyt jotain kivaa (useita kertoja, vanhempi henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, jopa rikokseen asti), sulle ei sitten mikään kelpaa (kun en halunnut kokeilla hypnoosia kouluttamattoman ihmisen kanssa). Olen ajatellut niin että kiireen takia hoitajat töksäyttelevät ja myöskin se että liian monen potilaan kanssa ei voi mennä liian syvälle koska hoitajakin tarvitsee palautumisaikaa potilaan traumoista. Mutta tämä pitäisi tehdä selväksi heti potilassuhteen alussa koska moni ei tunne psyk sh toimenkuvaa. Enkä edes tiedä onko asia näin mutta kahden poliklinikan kokemuksella arvaan. Toisella muuttui meno melkein heti kun tuli hyvinvointialue :(