Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi
17.09.2025 |
Että "Et sinä voi loputtomiin sen taakse piiloutua". Traumana siis sisaruksen kuolema. Tuntui aika kylmäkiskoiselta tokaisulta ja ymmärtämättömyydeltä siitä miten paljon lapsuuden traumat voi vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Oli varmaan myöskin haluttomuutta auttaa siinä asiassa. Pahoitin mieleni.
Kommentit (749)
Vierailija kirjoitti:
Onko tää nyt sitä tunteissa vellomista? Josta se joku lääkäri hiljakkoin ylellä sanoi, että ei normaalit elämän vastoinkäymiset kuulu lääkärin vastaanotoille medikalisoida.
No ei ole. Moni on lukenut tuon ylen jutun otsikon ja nyt tämän aloituksen, ja keksinyt päästään, että ihmiset sankoin joukoin velloo tunteissaan ihan turhan päiten.
Normaalit elämänvastoinkäymiset ei kuulu tietenkään lääkärille, tyyliin bussi roiski kurat naamalle tai maito kaatui. Sellaisesta ei ole kyse nyt, vaikka se on jollekin ilmeisesti mielekästä ajatella, että muut oikeasti traumatisoituneet ihmiset ovat vain tuollaisia tyhjästä itkijöitä.
Puurot ja vellit on menneet äkkinäisillä ja lukutaidottomilla ihmisillä sekaisin, kun ei ole elämänkokemusta, ei näkemystä, eikä ymmärrystä tai edes empatiaa ja kiinnostusta ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mikäs se tässä elämässä ei olisi normaalia vastoinkäymistä, joka pitää vaan sietää menemättä rikki tai sekoamatta?
Jokaiselta kuolee läheisiä, jokainen nyt on alkoholisteja joutunut sietämään, jokaisella nyt on kiusaamista taustallaan joko tekijänä tai kohteena, jokainehan nyt joskus johonkin sairastuu, ja jokaisellahan nyt on onnettumuuksia ja takapakkeja uralla, konkursseja, potkut, eroja, lapsen sairastumisia, ja ihan yleistä on oman lapsen menettäminen. Jokainenhan joskus tulee ohitetuksi, mitätöidyksi, väärinymmärretyksi tai vaiennetuksi. Jokainenhan nyt joskus on jotain pelännyt tai kipua kokenut. Ihan normaalia on väkivaltakin, sitäkin tapahtuu niin paljon. Sotia on koko ajan. Seksuaalista väkivaltaa tapahtuu koko ajan, ja ihan lapsillekin.
Ihan normaalia elämää kaikki.
Eteen päin vaan koko ajan, ja pulinat pois? Ei mikään voi kehenkään vaikuttaa mitenkään niin paljon että joku traumatisoituminen olisi oikeutettua, tai keskustelu avun pyytäminen psykologilta.
Ihminen voi julistaa itsensä "aikuiseksi" kun on fyysisesti ikääntynyt, hankkinut omaisuutta, titteleitä, pätäkkää ja lapsenlapsiakin on siunaantunut, mutta minun on vähän mahdotonta pitää sellaista ihmisistä aikuisena, jos hänen puheet paljastaa keskenkasvuisuuden ja epäkypsyyden. Näen siinä silloin vain pikkulapsen, jolla on aikuisen ihmisen kulisseja ympärillään, kuin pikkulapsella joka pukeutuu isin isoihin kenkiin ja takkiin ja esittää nyt olevansa aikuinen isi.
Aikuisuus on minusta sellaista kypsyyttä ja viisastumista ja arvokkaampaa käytöstä. Ei lasten koulutuksilla itsensä kehumista. Ei toisten vähättelyä märehtijöiksi. Ei pyytämättä huonojen neuvojen jakamista täysin tilannetajuttomasti ja ilkeästi toista potkien.
Vierailija kirjoitti:
Ihminen voi julistaa itsensä "aikuiseksi" kun on fyysisesti ikääntynyt, hankkinut omaisuutta, titteleitä, pätäkkää ja lapsenlapsiakin on siunaantunut, mutta minun on vähän mahdotonta pitää sellaista ihmisistä aikuisena, jos hänen puheet paljastaa keskenkasvuisuuden ja epäkypsyyden. Näen siinä silloin vain pikkulapsen, jolla on aikuisen ihmisen kulisseja ympärillään, kuin pikkulapsella joka pukeutuu isin isoihin kenkiin ja takkiin ja esittää nyt olevansa aikuinen isi.
Aikuisuus on minusta sellaista kypsyyttä ja viisastumista ja arvokkaampaa käytöstä. Ei lasten koulutuksilla itsensä kehumista. Ei toisten vähättelyä märehtijöiksi. Ei pyytämättä huonojen neuvojen jakamista täysin tilannetajuttomasti ja ilkeästi toista potkien.
Hyvä kun terapioissa oppii arvostelemaan muita. Sitä kautta ehkä itseäänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa ap:n kommentit. Hoitaja oli sanonut niin KORONA-AIKANA. Vuosia sitten! Aloitus on kirjoitettu tänään. Ap pyörittelee mielessään vanhoja epäoikeudenmukaisuudenkokemuksia ja uhriutuu niistä kuten perusnarsisti.
Miksi alapeukut?
Ap on itse kirjoittanut, että keskustelu hoitajan kanssa oli korona-aikana. Vuosia sitten. Hän hautoo nyt mielessään tuota kuvittelemaansa vääryyttä ja uhriutuu palstalla. Kuulostaa jopa pelottavalta, miettikää, jos tuollainen päähänpinttymä kohdistuisi esim ex-tyttöystävään.
"Ex-työttöystävä sanoi vuonna x asian, josta pahoitin mieltäni ja vatvon sitä tapahtumaa ja ex-tyttöystävän julmuutta nyt vuosienkin jälkeen palstalla, koska se pilasi elämöni". Jos olisin se exä, hankkisin lähestymiskiellon.
Emme tosin edes tiedä, miksi ap onkin jo ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta ei siitä selvåsti ainakaan parant
Ai on ollut psykiatrisessa hoidossa? En tiedä, onko olennaista tässä kohtaa. Itse tapasin psyk. hoitajan terveyskeskuksessa. Kärsin unettomuudesta ja olin lääkärin vastaanotolla. Lääkäri kysyi tyttäreni vointia ja purskahdin itkuun. Tyttäreni oli siis sairastunut vuosia aiemmin, edellisen omalääkärin aikana, ja siitä ilmeisesti joku merkintä minun tiedoissani. No tilanne oli itselle vielä tulehtunut ja siitä itku (lisäksi unettomuuden aiheuttama alipaine mielessä, jolla siis kaikkiaan vahva yhteys lapsen sairauteen). Lääkäri hätääntyi itkustani ja ehdotti tämän psyk. hoitajan tapaamista.
Tällä hoitajalla oli myös terapeutin koulutus ja kävin häntä tapaamassa yli kaksi vuotta. Silloin vihdoin se kymmenen vuoden järkyttävä unettomuus taittui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain. Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää.
Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia, hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja, ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille lapsillekin parhaansa, sen minkä niillä eväi
No kokemuksesi on jättänyt sen jäljen, ettet ymmärrä muita, joilla vastaavia kokemuksia. Empatian puute. Se on tyypillistä sodan aikaisille/jälkeisille sukupolville. Kun on kaikkea koettu ja kaikesta selvitty, asenteella: Ei tartte auttaa!! Ja sitä samaa traumaa siirretään sit omille jälkipolville. Tämä asenne tulee hyvin palstalla esille. Onneksi myös empatia täällä näkyy.
Minä olen tavannut ihmisen, jolle vanhempi oli ainoa omainen. Tämä vanhempi kuoli. Aikuinen lapsi jäi ilman yhtäkään läheistä. Hän järjesti yksin hautajaiset äidillenja oli yksin hautajaisten ainoa osallistuja. Hänen oli vaikea päästä yli tapahtuneista.
Minuakin sattui fyysisesti hänen puolestaan. Ja sitten on näitä, joiden mielestä menetykset on kaikille yhtä vaikeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itsekin jo melko vanha eli eläkeiässä. En oikein itsekään ymmärrä miten näitä "traumatisoituneita " on nykyään joka oksalle. Esim kuolema kuuluu kaikkien elämään, olen itse menettänyt vanhempani , puolisoni, 2 sisarusta, läheisiä ystäviä syöpään yms. Osa menetyksistä on tapahtunut jo lapsena/nuorena, osa nuorena aikuisena , osa nyt hiljattain. Ei kukaan voi välttää läheisten menettämistä jos ja kun elämää riittää.
Lisäksi tulee pettymyksiä työelämässä, irtisanomisia, työttömyyttä, epäonnistumisia, hankalia työkavereita, ilkeitä pomoja, ystävyyksien ja rakkaussuhteiden päättymistä, avioeroja, lasten menetyksiä ja mitä nyt kaikkea elämään kuuluu. Omat vanhempani kokivat menetyksiä ja järkyttäviä tilanteita 2. maailman sodan tiimoilta. Hyviä , työtätekeviä ja elämässä pärjääviä vanhempia heistäkin tuli. Antoivat meille l
No kokemuksesi on jättänyt sen jäljen, ettet ymmärrä muita, joilla vastaavia kokemuksia. Empatian puute. Se on tyypillistä sodan aikaisille/jälkeisille sukupolville. Kun on kaikkea koettu ja kaikesta selvitty, asenteella: Ei tartte auttaa!! Ja sitä samaa traumaa siirretään sit omille jälkipolville. Tämä asenne tulee hyvin palstalla esille. Onneksi myös empatia täällä näkyy.
Tuon sukupolven edustaja puhuu omista traumoistaan jatkuvasti ja pitää niitä pahimpina. Usein vielä sanoo, että sinun ei tarvinnut kokea x. Välillä totean, että enpä juu ja on kamala kokemus. Mutta kuitenkin olen itse sairauslomalla tapahtuman y vuoksi, joten kyllä sitä kaikenlaista on tapahtunut myös itselle.
Hän myös ihmettelee terapiaani ja on sitä mieltä, ettei traumoista pääse koskaan vaan niiden kanssa pitää vaan oppia elämään.
Vierailija kirjoitti:
Miksi oletaan yhden keskustelunaloituksen perusteella että minä jatkuvasti velloisin ja vatvoisin minun traumaa tai sitä mitä hoitaja sanoi?
Ap
Koska palsta tietää aina paremmin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihminen voi julistaa itsensä "aikuiseksi" kun on fyysisesti ikääntynyt, hankkinut omaisuutta, titteleitä, pätäkkää ja lapsenlapsiakin on siunaantunut, mutta minun on vähän mahdotonta pitää sellaista ihmisistä aikuisena, jos hänen puheet paljastaa keskenkasvuisuuden ja epäkypsyyden. Näen siinä silloin vain pikkulapsen, jolla on aikuisen ihmisen kulisseja ympärillään, kuin pikkulapsella joka pukeutuu isin isoihin kenkiin ja takkiin ja esittää nyt olevansa aikuinen isi.
Aikuisuus on minusta sellaista kypsyyttä ja viisastumista ja arvokkaampaa käytöstä. Ei lasten koulutuksilla itsensä kehumista. Ei toisten vähättelyä märehtijöiksi. Ei pyytämättä huonojen neuvojen jakamista täysin tilannetajuttomasti ja ilkeästi toista potkien.
Tämän voisi palstan aikuiset miehet lukea muutamaan kertaan päivässä, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Se se on kun ihmiset eivät kuuntele hyviä neuvoja viisailta neuvojilta.
Trauma hoituu kun antaa sen olla.
Unettomuus ja nukahtamisvaikeudet hoituu, kun laittaa pään tyynyyn.
Kaikki ylipainoiset laihtuisivat jos vaan söisivät vähemmän.
Masennustako on? No ota itseäsi niskasta kiinni.
Ai töitä ei löydy? No mene töihin, ota joku työ!
Se on niin yksinkertaista aina. Miten noi tyhmät ei vaan tajuu.
Näinhän se on. Oon jo pitkään toivonut, et nää palstan "tietäjät" ottais itseään niskasta kiinni ja menis yhdessä sellaiseen työhön, jossa voisivat ratkaista kaikki suomen ongelmat. He kun osaavat tän ongelmanratkaisun noin suvereenisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ompa ollut hoitaja.Epäammatillinen.Melkein tekisin ilmon.Tälle kävi niin että äiti kuoli,neljäkk.anoppi odotettiin lähtöä, ei mun työnteosta tullu mitää.Kävin terkalla sanoin et kestä .Terv.hoitaja sano, vaan kestettävä.Tylysti.Olin töissä illan mutta oli se vaikeaa..Anoppihan selvisi siitä eli oliko pari vk..Olin huojentunut.Olin shokissa,itkuinen..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ei tosiaan ollut 40-luvun pientilalla mikään auvoinen lapsuus mutten ikinä ole ongelmiani lapsuuden syyksi laittanut. Kasvoin aikuiseksi."
Empatiakyvyttömäksi aikuiseksi. Teitä on paljon. Eikä siinä mitään, se on teidän selviytymiskeinonne, ette muuhun kykene. Me, jotka kaipaamme aitoa kohtaamista ja läsnäoloa, haemme tarvitsemamme muualta. Saatte olla ihan omassa rauhassanne.
Pelkillä tunteilla pärjää työelämässä? Itkun tyrskettä?
Pelottavaa, jos on ihmisiä, joille tunteet ovat sama asia, kuin itkun tyrske. Ovatko nämä ihmiset tunteettomia? En halua tällaisia ihmisiä työkavereiksini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh mitä kommentteja täällä. Onneksi omassa lähipiirissäni ei ole niin ankeita ihmisiä, jotka eivät kykenisi tuntemaan empatiaa toista ihmistä kohtaan tai alkaisivat vähätellä näiden asioita.
Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.
Vierailija kirjoitti:
No mikäs se tässä elämässä ei olisi normaalia vastoinkäymistä, joka pitää vaan sietää menemättä rikki tai sekoamatta?
Jokaiselta kuolee läheisiä, jokainen nyt on alkoholisteja joutunut sietämään, jokaisella nyt on kiusaamista taustallaan joko tekijänä tai kohteena, jokainehan nyt joskus johonkin sairastuu, ja jokaisellahan nyt on onnettumuuksia ja takapakkeja uralla, konkursseja, potkut, eroja, lapsen sairastumisia, ja ihan yleistä on oman lapsen menettäminen. Jokainenhan joskus tulee ohitetuksi, mitätöidyksi, väärinymmärretyksi tai vaiennetuksi. Jokainenhan nyt joskus on jotain pelännyt tai kipua kokenut. Ihan normaalia on väkivaltakin, sitäkin tapahtuu niin paljon. Sotia on koko ajan. Seksuaalista väkivaltaa tapahtuu koko ajan, ja ihan lapsillekin.
Ihan normaalia elämää kaikki.
Eteen päin vaan koko ajan, ja pulinat pois? Ei mikään voi kehenkään vaikuttaa mitenkään niin paljon että joku traumatisoituminen olis
Minust on nykyajassa (en muista vastaavaa menneinä aikoina, tosin silloin en lukenut myöskään keskustelupalstoja) ikävää se, että haukutaan uhriutujaksi kaikkia, jotka kertoo ikävistä kokemuksista. Ei eroteta sitä, että kertoo tai mainitsee tapahtuneesta, todellisesta uhriutumisesta. Tilanteet täysin erit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ei tosiaan ollut 40-luvun pientilalla mikään auvoinen lapsuus mutten ikinä ole ongelmiani lapsuuden syyksi laittanut. Kasvoin aikuiseksi."
Empatiakyvyttömäksi aikuiseksi. Teitä on paljon. Eikä siinä mitään, se on teidän selviytymiskeinonne, ette muuhun kykene. Me, jotka kaipaamme aitoa kohtaamista ja läsnäoloa, haemme tarvitsemamme muualta. Saatte olla ihan omassa rauhassanne.
Pelkillä tunteilla pärjää työelämässä? Itkun tyrskettä?
Pelottavaa, jos on ihmisiä, joille tunteet ovat sama asia, kuin itkun tyrske. Ovatko nämä ihmiset tunteettomia? En halua tällaisia ihmisiä työkavereiksini.
Eikös ne tunteet täällä ole itkua, tuskaa, ahdistusta? Ei kenenkään elämässä mitään hyvää kun on trauma. Ja työssä pitäisi työkavereiden muistaa silkkihansikkaat.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen tavannut ihmisen, jolle vanhempi oli ainoa omainen. Tämä vanhempi kuoli. Aikuinen lapsi jäi ilman yhtäkään läheistä. Hän järjesti yksin hautajaiset äidillenja oli yksin hautajaisten ainoa osallistuja. Hänen oli vaikea päästä yli tapahtuneista.
Minuakin sattui fyysisesti hänen puolestaan. Ja sitten on näitä, joiden mielestä menetykset on kaikille yhtä vaikeita.
Tässä loistava esimerkki, miten kokemus voi olla erilainen eri ihmisille.
Meillä on kaveriporukka. Kolmella meistä on useampi sisarus. Olemme jo iässä, jossa meistä kahdella on lapsenlapsi. Osalla siis sisaruksia useampi ja vahva suku ympärillä koko ajan. Osa ainoita lapsia ja ei niin läheiset välit edes omiin lapsiin. Meillä keskenään ihan erilaiset kokemukset tilanteista, jotka me kaikki kohdataan.
Lämmöllä muistan äitini siunaustilaisuutta, kun itkien seurasin ruumisauton lähtöä. Ympärilläni oli lapseni ja mieheni minua tiukasti halaamassa. Ja jaoimme omat surut ja muistot sisarusten ja heidän lapsien kanssa.
Yksi meistä, lapsuuden ystäväni, hautasi molemmat vanhempansa yksin. Toki hänellä pari lasta. Mutta heidän kulttuuriin ei kuulu avoin tunteiden osoittaminen, eikä hän osaa ottaa vastaankaan tukea. Kuuluu tähän sarjaan; Ei tartte auttaa. Hänellä lisäksi todella hankalat suhteet vanhempiinsa.
Nämä siis esimerkkinä siitä, miten eri todellisuuksissa me kohdataan samoja asioita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen voi julistaa itsensä "aikuiseksi" kun on fyysisesti ikääntynyt, hankkinut omaisuutta, titteleitä, pätäkkää ja lapsenlapsiakin on siunaantunut, mutta minun on vähän mahdotonta pitää sellaista ihmisistä aikuisena, jos hänen puheet paljastaa keskenkasvuisuuden ja epäkypsyyden. Näen siinä silloin vain pikkulapsen, jolla on aikuisen ihmisen kulisseja ympärillään, kuin pikkulapsella joka pukeutuu isin isoihin kenkiin ja takkiin ja esittää nyt olevansa aikuinen isi.
Aikuisuus on minusta sellaista kypsyyttä ja viisastumista ja arvokkaampaa käytöstä. Ei lasten koulutuksilla itsensä kehumista. Ei toisten vähättelyä märehtijöiksi. Ei pyytämättä huonojen neuvojen jakamista täysin tilannetajuttomasti ja ilkeästi toista potkien.
Tämän voisi palstan aikuiset miehet lukea muutamaan kertaan päivässä, kiitos.
Tuo on hyvä kirjoitus, mutta käsittääkseni juuri käsittelemättömät traumat pitää meidät kiinni siinä lapsessa, joka ne traumat on lapsuudessa kokenut.
Alue: Aihe vapaa
Joo ne tapahtumapaikat voi olla ihan mitä vaan, vaikka 2000-luvun Westendistä, 70-luvun metsätölliin, tai 20-luvun omakotitaloon kummassa vaan vuosi tuhannessa.
Ja trauma voi olla kehityksellinen (jatkuva pitkäkestoinen toistuva sairas malli kotona/koulussa/yhteisössä) tai joku yksittäinen iso tragedia, joka muodostui mielelle sietämättömäksi sulatettavaksi siihen liittyvien monien seikkojen vuoksi.
Yhteistä kaikille mahdollisuuksille on se, että ne ovat ihmisen mielelle liian sietämättömiä ja rikkovia.
Ihmisestä on mennyt vähän rikki, tai paljonkin.
Sitä ei pitäisi ikinä vähätellä ja mitätöidä jos toinen menee rikki. Millainen ihminen halua rikottua ihmistä potkia ja mitätöidä halventaen?
Se pitää muistaa kaikkien, että ihan jokainen täällä ollaan ihmisiä ja jokainen voi mennä rikki. On ihan turha ylentää itseään ja esittää että on joku ihmistä ylempi jumalolento, joka ei mene rikki mistään kokemuksista, kun on niin viisas ja vahva.