Miksi yleisesti pelätään lastensuojelua ja "merkintöjä rekistereihin"?

Vierailija kirjoitti:

Käsittelyaika 2 vuotta. Ja sillä aikaa lapsi pysyy huostassa. Kun lapsi vapautuu niin hän ei välttämättä edes muista vanhempiaan enää jos on kovin pieni.

 

Ennen huostaanottoa perheen kanssa yritetään pitkään ja hartaasti saada korjattua niitä asioita, jotka ovat vialla. Tarjotaan perhetyötä, kuntoutusta, tukiperheitä, tukihenkilöitä, kotipalvelua jne jne jne. Mutta tyypillisesti lasun asiakasperheet eivät näitä halua ottaa. Ei haluta vaivautua. Sitten mennään huostaan ja itketään, kun hallinto-oikeuden käsittely kestää. 

Pitkaan ja hartaasti yritetaan keksia herjauksia ja valheita vanhemmista. Vankilaan kuuluisitte, sossut. Havetkaa!

Meillä oli aivan mahtava sossu, ja todellakin oli ikävää, että hän putosi pois lapsen asioista huolehtivasta renkaasta, kun tyttö täytti 18v, kun nykyään ei ole jälkihuoltoonkaan mahdollisuutta. Ainakin meillä lähdettiin 18-vuotispäivän jälkeen lähes puhtaalta pöydältä. 

Lähes=lääkitys- ja hoitotahoasiat oli kuten ennenkin. 

Mitenkään ei sossu kytännyt kotiasioita ennen tai jälkeen 18v päivää, ihan saatiin olla vanhempia ennen ja jälkeen, ei todellakaan ollut mitään kyttäämistä ja saatiin sossusta kaikki tuki vanhempina. Mutta meillä oli päihteetön ja väkivallaton koti, jossa molemmat vanhemmat töissä. Ehkä siksi? 

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Mieheni lohkaisi kerran sossuille että "pitäiskö tässä sitten vetää pää täyteen, hakata akka ja lapset ja heittää ne alasti lumihankeen, että saisi apua?"

Kuulema avun saanti on tarveharkintaperusteista ja meidän tapauksessa kotikäynnit ja keskustelut ovat riittäviä...

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Mieheni lohkaisi kerran sossuille että "pitäi

Täysin sama kokemus. Asutaan ns. hyvällä alueella ja kulissit kunnossa. Sossujen mielestä ei ongelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siksi ettei ammattilaiset nykyään ole tarpeeksi ammattitaitoisia tekemään itsenäisiä, kollegoista riippumattomia, päätöksiä vaan kaikessa tukeudutaan niihin toisen ammattilaisen päätöksiin/diagnosointiin/kirjauksiin, koska ei uskalleta ajatella itse ja tehdä asioista omia päätelmiä eli nykyään ei luoteta omaan ammattitaitoon. Ja jolloin hoito/avuntarve saattaa mennä täysin vikaan. 

 

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Vastuu sosiaalityöntekijä tekee päätökset aina ellei päätöstä ole määritetty johtavan tai jopa päällikkötason päätökseksi. 

Tarkoittaa sitä, että aina viitataan vain jonkun toisen aiemmin jo valmiiksi kirjoittamaan tekstiin ja valmiiksi antamaan leimaan, ja sitä samaa tekstiä ja leimaa sitten jatkossakin pyöritellään. Tätä samaa tekstiä ja leimaa toistetaan ja toistetaan tarkistamatta asian todellista laitaa. Seurauksena virheellisiä päätöksiä ja toimenpiteitä ja valtava pino paperia, jonka perusteella asia näyttäytyy asiaa tuntemattomalle (kuten hallinto-oikeus) vakuuttavana ja selvänä, vaikka paperipino perustuu sen jo alun perin ammattitaidottomuuttaan väärän tai vallankäyttöön perustuvan tahallaan vääristellyn arvion tehneen sosiaalityöntekijän ensimmäiseen lausuntoon, ja jota kaikki muut paperit vain toistavat. 

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Mieheni lohkaisi kerran sossuille että "pitäi

Millaista apua olitte vailla? Lastensuojelussa hoidetaan heikkoa vanhemmuutta. Ei tuo minusta kuullosta siltä, että teillä oli edes asiakkuuden tarvetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsittelyaika 2 vuotta. Ja sillä aikaa lapsi pysyy huostassa. Kun lapsi vapautuu niin hän ei välttämättä edes muista vanhempiaan enää jos on kovin pieni.

 

Ennen huostaanottoa perheen kanssa yritetään pitkään ja hartaasti saada korjattua niitä asioita, jotka ovat vialla. Tarjotaan perhetyötä, kuntoutusta, tukiperheitä, tukihenkilöitä, kotipalvelua jne jne jne. Mutta tyypillisesti lasun asiakasperheet eivät näitä halua ottaa. Ei haluta vaivautua. Sitten mennään huostaan ja itketään, kun hallinto-oikeuden käsittely kestää. 

 

Pitkaan ja hartaasti yritetaan keksia herjauksia ja valheita vanhemmista. Vankilaan kuuluisitte, sossut. Havetkaa!

Meistä tehtiin lastensuojeluilmoitus, kun lapsi oli hölmöillyt. Siellä ei keksitty mitään herjauksia tai valheita kenestäkään, päinvastoin saatiin tukea ja sossu auttoi minua näkemään lapsessani hyvää ja pääsemään lapsen hölmöilyn aiheuttaman pettymyksen ja kiukun yli.

Minun nuoruudessani nuoret naiset kehittelivät aiheita ilmoittaakseen "kavereistaan" viranomaisille, että nämä ovat muka huonoja äitejä. Etenkin ne, jotka halusivat itse lapsia, mutta ei ollut vielä natsannut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Minun korvaani taas kuullostaa erittäin huolestuttavalta, jos molemmat vanhemmat ovat sekä henkisesti että fyysisesti ihan loppu ja toinen itsarin kynnyksellä. Moni tämänkaltainen vanhempi elää ihan zombina, eikä se että pystyy käymään töissä, ole mikään merkki siitä ettei elämässä olisi mitään hätää.

Vierailija kirjoitti:

Minun nuoruudessani nuoret naiset kehittelivät aiheita ilmoittaakseen "kavereistaan" viranomaisille, että nämä ovat muka huonoja äitejä. Etenkin ne, jotka halusivat itse lapsia, mutta ei ollut vielä natsannut.

Minun nuoruudessani minä ja kaverini menimme yliopistoon, teimme tutkinnot ja siirryimme työelämään. Mutta kukin tavallaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Lastensuojelussa turvataan lapsen oikeus elämään ja hyvinvointiin, ei se ole mikään "näin opit olemaan hyvä isä tai äiti"-kurssi.

Vierailija kirjoitti:

En pelkää. Olemme ihan normaali, tasapainoinen perhe.

Niinpä vain silti lapsistamme on tehty yhteensä kolme lastensuojeluilmoitusta, jotka kaikki sentään turhiksi katsottuja, mutta ääretön stressi ja paha mieli niistä jäi.

Olet syyllinen kunnes toisin todistetaan. Jos olet syytön jää merkintä historiaan. Sieltä se voidaan kaivaa esiin mikäli tarvetta on.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Mieheni lohkaisi kerran sossuille että "pitäiskö tässä sitten vetää pää täyteen, hakata akka ja lapset ja heittää ne alasti lumihankeen, että saisi apua?"

Kuulema avun saanti on tarveharkintaperusteista ja meidän tapauksessa kotikäynnit ja keskustelut ovat riittäviä...

Mitä apua oikein olisitte halunneet ja odottaneet lasulta, jos kotikäynti ja keskustelut eivät riittäneet? 

Miksi teitte kolme lasta noin pienellä ikäerolla, jos toisella vanhemmalla on ollut jo vuosia uniongelmia ja masennusta, ja vielä fyysisiä sairauksia? Ja ilmeisesti myös rahaongelmia vakitöistä asiantuntijatöissä huolimatta, jos kerran "vakuutusrahat ratkaisisivat monta ongelmaa"? Ja mies jo vuosia hautonut itsemurhaa ja lapset siis 2,3 ja 5v? Miksi olette tehneet aina uuden lapsen tämän kaiken keskelle? 

Kai ymmärrätte, ettei lasu voi antaa oikein mitään konkreettista apua tilanteeseenne? Sairauksien ja masennuksen hoitoon tarvitaan terveydenhuollon apua. Rahaongelmiinkaan lasun sossu ei ole oikea osoite, jos niin luulitte. Jos on velkoja, niin velkajärjestelyyn, muutatte halvempaan asuntoon, ette tee ainakaan enempää lapsia jne. 

Mitä olen meidän kunnassa lastensuojelun hommia työni puolesta seurannut hyvin läheltä, niin hyvin pitkälti se on tukea, apua ja ennaltaehkäisyä. Yritetään saada vanhemmat itse selviytymään arjesta. Joku lasten huostaanotto on niin jumalattoman kallista hyvinvointialueelle (esim laitoksessa yli 100 tonnia vuodessa), ettei niitä todellakaan tehdä tosta noin vaan, ellei lapset ole välittömässä hengenvaarassa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä olen meidän kunnassa lastensuojelun hommia työni puolesta seurannut hyvin läheltä, niin hyvin pitkälti se on tukea, apua ja ennaltaehkäisyä. Yritetään saada vanhemmat itse selviytymään arjesta. Joku lasten huostaanotto on niin jumalattoman kallista hyvinvointialueelle (esim laitoksessa yli 100 tonnia vuodessa), ettei niitä todellakaan tehdä tosta noin vaan, ellei lapset ole välittömässä hengenvaarassa.

Merkinnät jäävät kummittelemaan. Sama kuin mielenterveysasiat. Eihän ne haittaa juuri silloin, mutta tulevaisuudessa niihin vedotaan. Kun sinulla on ollut tällaista ongelmaa 5-15v sitten niin jatkamme asian selvittelyä tältä pohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

miksi kukaan muukaan lastensuojelun asiakas on tehnyt lapsia yhtään, jos ei kerta pärjää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemus lastensuojelusta on ollut se, ettei sieltä kovin helpolla apua saa. Olemme ns. tavallinen kolmilapsinen ydinperhe, lapset 2,3,5v, joista yksi erityislapsi, vanhemmat molemmat korkeakoulutettuja, vakitöissä asiantuntijahommissa. Toisella vanhemmista vaikea masennus, uniongelmia ollut vuosikausia, pari fyysistä sairautta, molemmilla burnout, kaikki virallisesti diagnosoituja. Mies hautonut itsensä päiviltä päästämistä monta vuotta, kuulema perhe saisi hyvät vakuutus rahat ja se ratkaisisi monta ongelmaa.

Tehtiin lasuja itsestämme, lasuja teki päiväkoti ja lapsen toimintaterapeuttikin. Pari kertaa joku sossun nainen kävi harkkaritytön kanssa istumassa sohvalla voivottelemassa ja toivottamassa jaksamista.

Tuli sellainen olo, että "ei teillä voi olla ongelmia kun käytte molemmat töissä, asutte uudessa omakotitalossa eikä kummallakaan ole päihdeongelmaa tai väkivaltaisuutta".

Meidän perheessä lasu ja siitä seuranneet toimenpiteet olivat sellaiset että saatiin lasten/kodinhoitaja 2 kertaa viikossa kolmeksi tunniksi, puolen vuoden ajaksi. Rahaahan sieltä ei saa, mutta meidät ohjattiin hyvinvointialueen sosiaalisen luototuksen piiriin, jolla saimme yhdistettyä korona-aikana kertyneet isokorkoiset kulutusluotot yhdeksi kohtuukorkoiseksi luotoksi. Se on nyt jo puoliksi maksettu, koska olemme molemmat työssäkäyviä. Mielestäni nämä ovat varsin konkreettisia toimenpiteitä mitä lasusta seurasi ja auttoivat enemmän perhe-elämää kuin pelkät kahvipöytäkeskustelut.

Suomessa esimerkiksi otetaan nepsylapsia helposti huostaan, koska huostaanotto on tuottavaa liiketoimintaa, mutta tukipalvelujen järjestäminen kuluerä.

Vierailija kirjoitti:

Suomessa esimerkiksi otetaan nepsylapsia helposti huostaan, koska huostaanotto on tuottavaa liiketoimintaa, mutta tukipalvelujen järjestäminen kuluerä.

Eiköhän ne huostaanoton ja tukipalveluiden kulut tasan samasta pussista mene.