Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.
Kommentit (1935)
Voikohan oikeasti kuolla sisältä vaikka fyysisesti olisikin edelleen elävä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voikohan oikeasti kuolla sisältä vaikka fyysisesti olisikin edelleen elävä?
Voi!
Totaaliyksinäisellä ei ole ketään eikä kukaan odota missään saati että joku ilahtuisi olemassaolosta tai paikalle saapumisesta. Ei ole ketään kenelle voisi koskaan kertoa minne menee, kauanko on pois ja milloin palaa. Kukaan ei huolestu vaikka ei palaisi ikinä. Toisaalta eipä ole edes niitä vihamiehiä eikä ketään myöskään säälimässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voikohan oikeasti kuolla sisältä vaikka fyysisesti olisikin edelleen elävä?
Voi!
Käviköhän mulle nyt noin? Kivettänyt ja kovettanut olen itseni jo varmaan osin lapsena ja lopullisesti nuorena aikuisena eikä mikään ole tuntunut eikä saanut tuntua miltään. Ihan siis omasta päätöksestäni. Olen ollut lähinnä kuin automodella toimiva robotti eli sulkenut itseni ulkopuoliseksi omasta elämästäni koska se oli ainoa tapa selviytyä romahtamatta ja osin myös ainoa keino pysyä hengissä. Jos olisin antanut itselleni luvan ajatella elämääni ja toisaalta sen täydellistä elämättömyyttä / sisällöttömyyttä samaan aikaan kun vääränlaista sisältöä oli ollut liiankin kanssa niin hyvinkin olisin voinut kadota selkoseen tai mennä junan alle. Nyt tuo kaikki taisi saada mut kiinni enkä enää pääse pakoon itseäni eli sisin tai sielu tai jokin meni rekan keulaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syntymäpäivät. Tänä vuonna äiti muisti päivän ja soitti.
Ei ventovieraiden onnitteluilla ole oikein väliä, mutta onneksi olkoon! Tuo on oikeasti hassua ja varmaan tosi lapsellistakin ilahtua, että joku läheinen muistaa merkkipäivän mutta muistan itsekin tuon ajan kun vanhemmat ei enää oikein aina kaikkea muistaneet. Siihen tottui ja sitten kun yllärinä jompikumpi muisti ja muistutti toistakin niin sai oikein kaksi muistamista ;-)
No, enää heistä ei kumpikaan muista yhtään mitään ja lienee hautajaiset seuraavat mitä tässä perheessä vietetään. Tuskin tarvitsee isänpäiväksi tai jouluksi enää korttia saati lahjaa miettiä.
Upea elävä sielu. Vahva ja tunteva ihminen. Olisi ihanaa, jos jokin tuollainen ystävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään aamulla yksinäisyys ja elämän tyhjyys ahdisti niin paljon etten meinannut saada henkeä. Pakotin, siis todellakin pakotin, itseni ulos kävelylenkille. Ei yhtään huvittanut, oli niin paha olo, teki mieli vaan maata sikiöasennossa lattialla. Mutta se auttoi! Kävelin noin tunnin, katselin rakennuksia, suuntasin metsään, ihailin siellä syksyn värejä auringonpaisteessa. Pikkuhiljaa alkoi helpottaa, ja kun palasin kotiin, oli jo aivan eri fiilis. Aloin sitten leipoa.
Tämän kun muistais aina.
Vierailija kirjoitti:
Tänään aamulla yksinäisyys ja elämän tyhjyys ahdisti niin paljon etten meinannut saada henkeä. Pakotin, siis todellakin pakotin, itseni ulos kävelylenkille. Ei yhtään huvittanut, oli niin paha olo, teki mieli vaan maata sikiöasennossa lattialla. Mutta se auttoi! Kävelin noin tunnin, katselin rakennuksia, suuntasin metsään, ihailin siellä syksyn värejä auringonpaisteessa. Pikkuhiljaa alkoi helpottaa, ja kun palasin kotiin, oli jo aivan eri fiilis. Aloin sitten leipoa.
Tämän kun muistais aina.
Mulla tuo toimi loistavasti vuosia, mutta enää ei onnistu itsensä huijaaminen näennäisellä tekemisellä joka ei kokonaiskuvaa muuta miksikään. Edelleen kyllä käyn lenkillä päivittäin, joskus kahteenkin kertaan ja saatan leipoa tai tehdä jotain vastaavaa, sinällään kivaakin mutta kaiken yllä on nykyisin sama joutavuuden ja merkityksettömyyden tunne. Kaikki on aivan sama kun mikään määrä tekemistä ja aikaansaavuutta ei korjaa eikä muuta sitä mikä elämässäni on eniten pielessä. Tuntuu vaan niin turhalta ja typerältä puskea menemään vaikka mikään ei korjaannu eikä muutu hyväksi. Jo tässä on vuosikymmeniä tahkottu enkä oikeasti enää edes tiedä voisiko elämäni olla tätä huonompaa vaikka olisin antanut olla jo aikoja sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pistin tarjouspaistin uuniin miedolle lämmölle monta tuntia sitten ja söin sitä illalliseksi. Nyt telkkua katson ja teen samalla kanavatyötä (eräänlaista kirjontaa, jos joku ei tiedä). Sen valmistuminen kestää viikkoja, ehkä kuukausiakin, mutta mulla on kärsivällisyyttä.
Pitäisi tiskata, mutta taidan jättää aamuksi. Yksin elelen, kissakin piti kesällä lopettaa, kun sairastui pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ruokasuosituksista puheenollen. Se marry me- chicken oli minusta ihan tosi hyvää! Ei siis niin haitannut että sitä riitti viikonlopun + alkuviikon lisäksi vielä keskiviikollekin yksi ihan ronski annos. Jouduin vähän säätämäänkin, koska eihän mulla sitten ollutkaan timjamia vaikka toisin luulin joten korvasin sen yrttisekoituksella jossa sitäkin on. Se saattoi tietty olla hyväkin muutos, koska tuo provencen sekoitus on minusta aivan ihanaa eli mikään ruoka ei ole ikinä pahaa mihin sitä laittaa.
Googlasin marry me-chicken reseptin ja purskahdin nauruun tuon ruoan suomennoksesta. Se on naimakana.
Muuten päivä on ollut taas jotenkin ahdistava. Olen työelämän ulkopuolella ja silti tuntuu ettei aika riitä. Ajan kulku on nopeutunut entisestään ja sen on huomanneet ihmiset ympäri maailman.
Ahdistaa myös äitini todella nopeasti pahentunut muistisairaus. En ole käynyt katsomassa häntä muutamaan viikkoon.
Mulla on liikaa pahoja muistoja, traumoja sekä yksi fobia joka haittaa ihan arkista elämää. En koe itseäni masentuneeksi mutta elämänhalu on täysin kadonnut.
Minustakin aika kuluu hirvittävää vauhtia ja etenkin kun mitään ei tapahdu. Elämäni on tällä hetkellä kuin jotain päiväni murmelina- elokuvaa jonkinlaisena umpisurkeana kauhu-tragedia versiona eli se vähä mitä tapahtuu / muuttuu on aina jotain huonoa tai jokin uusi, ylimääräinen velvollisuus entisten päälle. Mikään asia ei siis korjaannu eikä muutu paremmaksi tai kokonaisuus helpommaksi vaikka kuinka parhaani yritän.
Huomenna on taas maanantai vaikka tuntuu että edellinen maanantai oli tyyliin toissapäivänä. Loppukevät-alkukesä hävisi mulla ihan tyystin ja nyt ihmettelen mihin ihmeeseen tämä syksykin on mennyt kun on jo pakkasöitä ja aikaisin tulee pimeä. Mä en enää kerkeä mukaan mihinkään vaikka herätyskello soi joka ikinen aamu ennen sianpieremää ja iltakymppiin asti sykkii menemään. Sinänsä on ihan sama onko sunnuntai vaiko keskiviikko, tasan samat velvollisuudet ja arkiaskareet odottaa joka ikinen päivä. Itselläkin on muistisairas läheinen jonka avuntarve tuntuu kiihtyvän hirveää kyytiä ja koko ajan tulee lisää asioita joissa pitää auttaa eli viikossa ei ole yhden ainutta vapaapäivää vaan aamulla pitää olla auttamassa, samoin illalla ja siinä välissä pitäisi hoitaa omat työt ja muut velvollisuudet. Haaveilen niin siitä, että saisin nukkua yhden yön ja vaikka perään yhden päivänkin eikä kello herättäisi eikä kukaan olisi vailla mitään. Jatkuvasti on tunne, että olen unohtanut jotain ja mietin jo, että noinko tässä on muistisairaus itselläkin puhjennut kun pitää varmistaa ihan erikseen että on sammuttanut hellan (tai uunin) ja ovi on varmasti lukossa ja lompakko tallessa jne..
Äsken hampaita pestessä vilkaisin ohimennen peiliin ja oikein hätkähdin omia kasvojani jotka on kuin vieraan ihmisen. On kuin olisi joku halvaus kun ilme on niin kireä ja jotenkin vääntynyt, iho aivan samea ja vähän kuin muumio mustine silmänympäryksineen.
Nyt menen maate, öitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtuneeko pimeydestä (tuskin koska aurinkohan on paistanut useampanakin päivänä) vai mistä, mutta joku ihme itkuisuus on iskenyt muhun. Mieli on alamaissa eikä juurikaan kohene ulkoillessa vaan sielläkin tulee surku olo ihan tuosta noin vaan. Tuntuu kuin surisi aivan kummallisia asioita ja ihan kuin vuosikymmenien ajalta eikä mikään tuo lohtua vaan tuntuu kuin tähän suruun musertuisi. Ehkä vaan joku raja on tullut vastaan tai ehkä tämä onkin sitä kuuluisaa filminauhaa jonka näkee vilistävän ennen kuin tulee lähtö rajan taa. Oikeastaan aivan sama.
Minulla samoja ajatuksia ja tuntemuksia. Minkä ikäinen olet? Itse olen 60v. nainen ja työelämässä vielä vuosia. Nukun huonosti ja olen huomannut, että sekin vaikuttaa mielialaan.
Olen 15 vuotta nuorempi ja jonkinlainen krooninen väsymys on v
Vierailija kirjoitti:
Syntymäpäivät. Tänä vuonna äiti muisti päivän ja soitti.
Hyvää syntymäpäivää sulle!
Huomenna töihin. Nyt nukkumaan. Voiko kuivempaa kommenttia olla... Zzz...
Vierailija kirjoitti:
Minustakin aika kuluu hirvittävää vauhtia ja etenkin kun mitään ei tapahdu. Elämäni on tällä hetkellä kuin jotain päiväni murmelina- elokuvaa jonkinlaisena umpisurkeana kauhu-tragedia versiona eli se vähä mitä tapahtuu / muuttuu on aina jotain huonoa tai jokin uusi, ylimääräinen velvollisuus entisten päälle. Mikään asia ei siis korjaannu eikä muutu paremmaksi tai kokonaisuus helpommaksi vaikka kuinka parhaani yritän.
Huomenna on taas maanantai vaikka tuntuu että edellinen maanantai oli tyyliin toissapäivänä. Loppukevät-alkukesä hävisi mulla ihan tyystin ja nyt ihmettelen mihin ihmeeseen tämä syksykin on mennyt kun on jo pakkasöitä ja aikaisin tulee pimeä. Mä en enää kerkeä mukaan mihinkään vaikka herätyskello soi joka ikinen aamu ennen sianpieremää ja iltakymppiin asti sykkii menemään. Sinänsä on ihan sama onko sunnuntai vaiko keskiviikko, tasan samat velvollisuudet ja arkiaskareet odottaa joka ikinen päivä. Itsellä
Kirjoitat sujuvasti, kuvaavasti. Ymmärsin hyvin tuntemuksesi, vaikken muistisairaudesta lähellä olekaan kokenut. Äiti sai pieniä halvauskohtauksia viime vuosinaan, joku lapsista oli aina lähellään. Kerran minun vuorollani sai kohtauksen, sain raahattua hänet sängylle. Olo alkoi kohentua, kielsi ehdottomasti soittamasta ambulanssia yms. Soitin siskolle satojen kilometrien päähän, on sairaanhoitaja. Sisko sanoi rauhallisesti: muistatko, mitä on puhuttu? Ambulanssin soitto heti, ei muita puheluita. Vaikka äiti kieltäis. No, ymmärsin kyllä, mutta hätääntyneenä en osannut toimia oikein. Sen jälkeen en suostunut olemaan siellä yksin. En jakamaan lääkkeitä. En uusimaan reseptejä. Silmätippuja laitoin, kun oli selkeät ohjeet.
Hengästyttää nytkin, kun kirjoitan. Kiireinen, stressaava päivätyö. Viikonloput tuota hoitoa ja huolta. Onneksi äiti sai kuolla kotonaan, lapsien ollessa lähellä. Tuo saattohoitoviikko oli kuin sumua. En edelleenkään muista kaikkea.
Joskus kaikki on liikaa.
Vierailija kirjoitti:
"eikä mikään tuo lohtua vaan tuntuu kuin tähän suruun musertuisi."
Kirjoituksessasi oli täysin samoja sanoja, joilla olen kuvannut omaa tilannettani. Lohduttaneeko yhtään, jos joku tuntematon jossain kokee samoin, mutta lähetän sinulle myötätuntoisia ajauksia.
Sellaista olen miettinyt viimeaikoina usein, että miksiköhän niin moni _tai siis omassa tapauksessani jokainen läheinen_ tulkitsee ikääntyessään kaiken negatiivisen kautta. Kun ei kuule (eikä ole mikään kuuro!) niin miksi sen kaiken kuulee väärin ja tulkitsee niin, että siitä saa syyn suuttua? Miksi se lähtökohta ja asenne on tuollainen, että toinen sanoo jotain pahaa tai väärää kun ei kuule kunnolla? Ymmärrän tietenkin, että se ärsyttää ettei kuule mutta ei kuulolaitetta voi toiselle pakollakaan hommata mutta sitä en ymmärrä miksi kaikki sanomani pitää tulkita väärin tai sitten olla kuulematta kokonaan.
Toinen läheinen on muistisairas ja oikeastaan ihan sama juttu vaikka hän kuuleekin moitteettomasti, mutta kun hän ei sitten oikein enää ymmärrä eikä muista niin aivan kaikki kääntyy negatiiviseksi. Esim ei muista, että on käynyt vessassa varttia aiemmin ja sitten väittää, että ei häntä ole kukaan auttanut aamun jälkeen vessaan ja joutuu siksi pidättelemään koko päivän (tai laskemaan alleen). Siis mistä tulee tuo kuvitelma, ettei omat läheiset auta? Ymmärrän senkin että kun ei muista niin ei muista, mutta mikä sen tekee että asiat pitää kääntää aivan nurinniskoin ja negatiiviseksi.
Välillä olen miettinyt sellaistakin, että ehkä mä vaan itse olen sekoamassa. Juttuseuraa ei ole heidän lisäkseen lainkaan ja toisen kanssa ei voi puhua, koska se ei kuule ja raivoaa eikä nyt ikinä muutenkaan ole ollut mitenkään juttelija tai seurallinen oman perheen parissa. Toisen kanssa sitten ei voi jutella, koska ihan sama mistä itse puhuu niin joko alkaa tuo vänkääminen kuinka kukaan ei auta tai sitten vastaus on jotain niin omituista, ettei enää ole aidan sijaan edes aidanseipäät vaan enemmänkin naapurin navetta jota koskaan ei rakennettu. Pari viikkoa sitten oli vastaus aivan kaikkeen se, että tuppuraisen helmoista löytyy. Ei mitään käsitystä kenen mutta siellä oli ruokapöydästä, ttk:n tanssijoista ja vallitsevasta säätilasta lähtien kaikki.
Alue: Aihe vapaa
Olen 15 vuotta nuorempi ja jonkinlainen krooninen väsymys on vaivannut varmaan kohta 20 vuotta vaikka sinällään kyllä nukun ihan ok ja riittävästi. Nyt tuntuu tuon väsymyksen kaveriksi tulleen jokin totaalinen väsymys elämään tai siis siihen ettei ole elämää vaan on vain elossa. Tosi moni suru liittyy sellaiseen elämänkokemukseen mikä jäi kokematta ja tosi moni sellaiseen jonka kokeminen ei olisi ollut väliksi ikinä eikä kenellekään. Tuohon päälle sitten kaikki normaalit läheisistä luopumiseen liittyvät surut.
Varmaan olisi pitänyt käsitellä moni asia paremmin tai ylipäätään käsitellä edes jotenkin näitä eikä vaan olla kuin ei olisikaan eikä tunnu miltään. Mietin kyllä että voi nämä varmaan jotain hormonaalistakin olla vaikka tuntuu aivan mielipuoliselta olla jo "siinä iässä" kun kaikki itselle tärkeä on vielä kokematta. Tosin kokematta ne jääkin enkä oikein sitäkään osaa hyväksyä enkä sisäistää vaikka aikaa sitten kai nämäkin olisi pitänyt ymmärtää ja käsitellä. Sitä vaan työnsi ne taka-alalle ja ns sormet korviin, koska ei ollut silloin eikä taida olla sen paremmin nytkään keinoja tai voimia sitä hyväksyä että en ikinä tule olemaan kenenkään äiti enkä puoliso. En tule olemaan edes täti saati sitten kummi enkä saa ikinä lapsenlapsia. Ihan hirveä ajatus, ettei kukaan kutsu minua ikinä äidiksi eikä mummiksi eikä vaimoksi. Eikä ystäväksi eikä kaveriksi. Ei tutuksikaan.
Tämä on ihan hirveä tilanne ja tuntuu kuin olisi mennyt sisältäpäin johonkin umpijäähän. En osaa selittää mutta palelee koko ajan ja ihan sama kuinka paljon pistää vaatetta päälle ja ottaa sänkyyn toisen peitonkin niin aina vaan on kylmä vaikka siis on jo ihan lämmin. Lenkilläkin paleli vaikka tuli normaali hiki ja sen jälkeen suihkussakin vilusti eli tämä kylmä tulee jostain sisältäpäin ihan samalla tapaa kuin tämä itkuisuuskin.