Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Kirjeistä. Joskus mietin puolitosissani kirjeenvaihtoa vangin kanssa. Ulkomailla siis. Mietin, että joku vanki voi olla yksinäinen ja kaivata sitä, että voisi kirjoittaa jonkun kanssa. Sitten, kun luin monien viestejä niin lueteltiin läheisiä, perhettä, ystäviä jne ja minä mietin, että eikö se ole noloa, että vangilla on ihmisiä ympärillään ja minulla ei ole oikein ketään. Näin mietin mitä ihmettä edes kirjeisiin kirjoittaisin.

Samalla tajusin sitten, ettei koko touhu olisi edes järkevää ja osoite yms tulisi näkyviin. Näin en enää harkinnut kirjoittamista. 

Kävin aamulla aikaisin pienellä lenkillä. Ilmassa oli syksyn tuoksu. Syksy on ihana vuodenaika. Ei liian kuuma eikä liian kylmä. 

Vierailija kirjoitti:

Kirjeistä. Joskus mietin puolitosissani kirjeenvaihtoa vangin kanssa. Ulkomailla siis. Mietin, että joku vanki voi olla yksinäinen ja kaivata sitä, että voisi kirjoittaa jonkun kanssa. Sitten, kun luin monien viestejä niin lueteltiin läheisiä, perhettä, ystäviä jne ja minä mietin, että eikö se ole noloa, että vangilla on ihmisiä ympärillään ja minulla ei ole oikein ketään. Näin mietin mitä ihmettä edes kirjeisiin kirjoittaisin.

Samalla tajusin sitten, ettei koko touhu olisi edes järkevää ja osoite yms tulisi näkyviin. Näin en enää harkinnut kirjoittamista. 

Ei nyt noinkaan. Mullakin on

perhettä, mies, aikuinen lapsi, sisarus ja vanhemmat, mutta ei heistä ole yksinäisyyden poistajiksi. Lisäksi minulla on pari hyvää ystävää joista toiselle soitan n kerran kuussa ja toista näen 2, 3 kertaa vuodessa ja väliaikoina emme ole missään tekemisissä. Plus miehen sukulaisia joita näen välillä. 

 

Eli kerkeän olla paljon kyllä yksin, ja nauttiakin siitä, mutta yksinäisyyttäkin on kun ei ole kaveria jota kiinnostaisi nähdä tai jutella vaikka pari kertaa kuussa. Vanhemmat ovat riippakivi sisaruksen kanssa, mies on paljon pois kotoa, lapsi asuu 400km päässä ja soittaa lähinnä kun joku asia harmittaa. Ei se poista yksinäisyyttä vaan jopa luo sitä lisää.

Vierailija kirjoitti:

Kiva ketju tälläinen. Joku kirjoitti mistä hänen yksinäisyytensä alkoi. Itsellä kaikki alkoi jo nuorena. Olin kiusattu ja yksinäinen. Täysin ulkopuolinen kaikesta nuorten jutuista. Minulla jäi vähän kuin nuoruus väliin. En käynyt missään ja tavallaan elin vaan eteenpäin. Välillä voin huonommin. En saanut tukea tai apua mistään. 

Tämän kaiken jälleenkin on puhuttu tosi paljon pahaa ja levitetty valheita. Saan vieläkin välillä kuulla tästä kaikesta. En pysty enää luottamaan ihmisiin tai päästämään ketään lähelleni. Samalla ystäviä ei ole ollut ennenkään ja en ole tilannetta pystynyt muuttamaan.

Välillä suren tätä kaikkea ja en kuitenkaan ole mikään täysin introvertti ihminen ja kaipaan välillä muiden seuraa, vaikka tuo asia stressaa paljon. Koen ettei kukaan tahtoisi olla seurassani ja jännitän eri tilanteita. Itsetunto nolla monesti. Silti mietin, että minua ei ole tavallaan tarkoitettu elämään näin y

Kiva kuulla tarinasi! 

Omalla kohdalla kaikki alkoi siitä että olen vetänyt aina puoleeni kateellisia ihmisiä. Yhteydenpito on jäänyt tärkeimpien ihmisten kohdalla sen vuoksi että he olivat parantuneesta elämäntilanteestani johtuen kateellisia. Ja tämä ei ole minun keksintöni vaan ovat itse sanoneet etteivät voineet suvaita onnistumistani, joka oli ihan normaali asia, eli löysin puolison itselleni ja muutimme yhteen. 6v sitten en vielä ollut yksinäinen.

Voin samaistua melkein kaikkien mietteisiin yksinäisyydestä ja itsekin koen jääväni paljosta paitsi kun ei ole ystäviä eikä edes kavereita / tuttavia joiden kanssa voisi edes joskus sen muutaman sanan vaihtaa. Elämä menee ohi ikään kuin sivustakatsojana vaikka kuinka yrittää _tai ainakin aiemmin yritti_ olla sosiaalinen, aktiivinen ja reipas eikä vaan alistu kohtaloonsa ja mökkiydy neljän seinän sisälle. Nyt on niin tainnut päästä jo käymään enkä tiedä harmittaako sekään enää. Pidemmän aikaa on jo ollut vähän sellainen olo, että aivan sama kaikki vaikka välillä kyllä vieläkin innostuu ainakin hetkellisesti jostain. Kuten vaikka tämän ketjun lukemisesta. Tai sitten ostaa jonkun uuden mekon vaikka entisillekään ei ole käyttöä kun ei ikinä ole mitään sellaista menoa mihin tarvitsisi sitä "parempaa seppälää" mutta jotenkin sitä vaan ei halua hyväksyä tai ei ainakaan sisäistää.

Aika ankeita nämä omat arkiset asiat ja ajatukset tätä nykyä on. Ainainen yksinolo lienee tehnyt jo tehtävänsä ja varmasti olen livenäkin jo aivan yhtä ankeaa seuraa eli tähän yksinäisyyteen ei kannattane odottaa muutosta ainakaan henkeään pidätellen.

Kiitos ap kivasta ketjusta ja anteeksi kaikille sen pilaamisesta. 

Ihan tyhmä juttu kerrottavaksi, mutta näin tänään kaupassa aivan ihanat pussilakanat ja melkein otin ne jo ostoskoriinkin kunnes tajusin etten mä tarvitse yksiäkään uusia varmaan koko loppuelämäni aikana, koska ihania on jo vaikka kuinka monet. Silti harmittaa koska nuo oli vaan niin kivat ja ihanan syksyisen värisetkin ja nyt vähän jo perustelen tässä itselleni, että nuo kuitenkin kävisi värinsä puolesta sellaiseksi torkkupeitoksi + tyynyksi sohvalle jos laittaisin siihen pussilakanan sisään viltin ja vaikka ihan ostaisin sohvalle tuollaisen nukkumistyynyn päikkärityynyksi..

Sitä vaan on jo niin usein yrittänyt korjata yksinäisyyttä ja muutakin mielipahaa jollain uudella tavaralla että alkaa olla nurkat pyöreänä niitä entisiäkin eikä elämäntilanne tai olo ole niilläkään muuksi muuttunut. Kaiken huipuksi olen enemmänkin askeettinen tyyppi kuin runsautta rakastava.

Kirjoitin jo aiemmin tähän ketjuun noista yleisurheilun mm-kisoista ja kuinka tuttujen selostajien juttuja ja ääntä kuunnellessa tuntuu kuin olisi vieraita (tai siis tuttuja!) kylässä sohvalla istumassa. Tänään huomasin kauhukseni, että niin paljon ja niin tarkkaan olen selostajien juttuja vuosien varrella kuunnellut, että sanoin jo yksinäni ääneen tasan saman kommentin erään suorituksen jälkeen minkä sitten selostamo tarjoili hetkeä myöhemmin. Sanasta sanaan! Ehkä omaa sekopäisyyttä ei enää kannata enää aprikoida yhtään vaan sellaiseksi sitä on tullut.

"Tai sitten ostaa jonkun uuden mekon vaikka entisillekään ei ole käyttöä kun ei ikinä ole mitään sellaista menoa mihin tarvitsisi sitä "parempaa seppälää" mutta jotenkin sitä vaan ei halua hyväksyä tai ei ainakaan sisäistää."

Samoja ajatuksia. Itse olen myynyt suuren osan harvoista mekoista yms mitä kaapissani on ollut. Olen työtön ja harvoin käyn edes " ihmisten ilmoilla" ja näin monet tavalliset paremmat arkivaatteetkin roikkuvat kaapissa käyttämättömiä. Tuntuu, että itselle sopivia vaatteita on vaan colleget ja ulkoiluun sopivat vaatteet. En minä muita oikein enää käytä.

Jos mietin itse millaista seuraa olisin niin kai minäkin tylsä olisin tai epävarma ainakin. En tietäisi enää miten olla ja mitä puhua. Jotenkin pudonnut kärryiltä näissä jutuissa ja pitkän aikaa sitten. Parhaiten ehkä voin silloin, kun yritän unohtaa tämän kaiken ja olen vaan omassa seurassa tai äitini kanssa. Silloin ehkä unohdan sen, että elämäni ei ole mennyt oppikirjan mukaan monessakaan jutussa. Onneksi itse koen sentään iloa eri asioista. Aina ei ole ollut näin, mutta nyt fiilis ihan ok. 

Ja tuohon lainattuun viestiin liittyen. Et ole mitään pilannut. Turha edes ajatella niin. 

Vierailija kirjoitti:

Makaan sohvan pohjalla karseassa flunssassa. Olo on kuin raadolla. Tällaisina hetkinä, kun täytyy saada levätä rauhassa, yksineläminen on siunaus. Ei tarvitse keskittyä mihinkään muuhun kuin oman olotilan kestämiseen.

Jos olisin nyt terve, niin siltikin olisin kotona yksin, koska kavereita ei juurikaan ole. Tietyllä tavalla elämä valuu hukkaan. Mutta olen yrittänyt hyväksyä tilanteen. Minun ei ole helppoa tutustua uusiin ihmisiin, sillä minut koetaan tylsänä seurana. Olen introvertti ja asiakeskustelija.

Voi sinua

Halit.

Joku kirjoitti urheilun seuraamisesta. Itsekin tunnistan samoja ajatuksia. Ehkä haen jotain iloa sitä kautta, että voin esim seurata urheilua ja ajatella, että olen yksi monien joukossa jotka sitä seuraavat. 

Musiikki on toinen sellainen juttu ja tavallaan haen aina uutta kuunneltavaa. Samalla monesti mietin, ettei minulla kuitenkaan ole ketään joka kommentoisi biisiä tai en voi jakaa kokemusta musiikista kenenkään kanssa. Moni asia on tälläinen ja kaipaan jotain toisen ajatuksia siihen.

Vaatteitakin on joskus vaikeaa ostaa jos ensinnäkin ei pidä kovinkaan paljon ulkomuodostaan ja surren vielä ei tiedä mitään muodista yms tai yleensäkään mikä itselle kovin sopisi. Tämä juuri parempiin vaatteisiin liittyen. Huomaatte, että kirjoitan paljon. Joku joskus totesi, että aivan liikaakin. 

Koltut:

Mulla on varmaan toistakymmentä leninkiä komerossa. Voi sentään. Pidä niistä ehkä neljää. On myös täysi hautajaisasustus, surunappia myöten. Hattu, pitkä takki. Leninki, kengät.

Muitakin vaatteita on, osa jotenkin 'kutistuu' kaapissa, odottaa aikaansa. Pellava-, puuvilla-, silkkikankaisia säilytän, tpaitoja, farkkuja menee kierrätykseen enemmän.

Usein tulee pidettyä samoja vaatteita. En tarvitsisi ollenkaan noin paljoa.

Minäkin oon vähän yksin. Yleensä katselen kaunista havupuuta ikkunasta ja mietin asioita. Unen päästä saan kiinni kun kuvittelen saavani lottovoitto, jota jaan hyväntekeväisyyteen ja sukulaisille ja ystäville. Näin siis jo monta vuotta. Monta hiljaista päivää ja kuukautta.

Yksinäiselle on hyvä ystävä kissa tai koira. Voi jutella, pitää huolta toisesta ja saa ihanan unikaverin. Koiran kanssa ulkoillessa tapaa muita koiraihmisiä ja tulee juteltua. Ainakin maalla pienen koiran kanssa kaikki juttelee. Pienempikin lemmikki on hyvä. Kiva tulla kotiin kun koti ei ole tyhjä.

Itse nautin kun vihdoin asun yksin ja päätän omista asioistani. Elämäni on ollut seurallista, nyt, yli 60v., on aikaa itselle ja rauhoittumiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Ostin suomalaista hunajaa ja laitoin haavoihin. Tuntuu hyvältä ja toimii. Talvitakki ja hyvät kengät hakusessa. Ei oikein nappaa nää muovimichelinukkotakit eikä kuomat. Sisävaatteita, vilttejä, hyviä sukkia tarttisin. Asunto on kalsa ja rinnat on saaneet kylmää, joten kipeät.

Lattia hohkaa kylmää, seinät myös. Villaa, flanellia yms pitää hommata. Talvimakuupussi... Patterit ei ole ikinä päällä. 

Hipiä tykkää, kun syväjäädytys pitää kuosissa. Jos nukahdan ja herään joskus tulevaisuudessa, varmasti äimistyn. 

Illanjatkoa iglusta.

Jos et ole jo kokeillut niin vinkiksi sellainen, että sisällä pitää merinovillaista pipoa tai sellaista pantaa ja tuollaisen kanssa voi nukkuakin, kun se on ohut mutta lämmittää sekä hengittää. Itselle oli hassu ajatus pitää sisällä pipoa mutta se olikin aika ihana. Samoin sellainen ohuempi villahuivi on aika kiva kaulalla/hartioilla sisälläkin ja itse käytin välillä oikein niitä paksuja ja isojakin kun ne tuntuu vähän hankaliltakin takin kanssa ulkona mutta jostain syystä niitä oli silti tullut hankkineeksi useammassakin värissä ;-)

Tuo on kyllä inhottavaa että jo tässä vaiheessa on kotona koleaa eikä sitä lämpötilaa edes voi itse säätää kuten voisi jos olisi takka ja/tai leivinuuni. Tosin inhottavaa on sekin, että kesällä koti on kuin uunissa asuisi.. Juupatijuu, maailman onnelisin maa ja kaikkea.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei ole pakollisia enempää enkä enää yritäkään painostaa enempään vaan kunnioitan hänen valitsemaansa linjaa.

Nyt viime aikoina olen huolehtinut, murehtinut ja surrut muistisairasta äitiäni eli vaikka hän edelleen elossa onkin niin ei hän enää tässä todellisuudessa ole kuin hetkittäin. Tästäkään en voi puhua kenenkään kanssa enkä toisaalta myöskään mistään muustakaan että saisin edes hetkeksi jotain muuta ajateltavaa. Sain hirvittävän itkukohtauksen viikonloppuna sen tajuamisesta, etten tule enää koskaan puhumaan äitini kanssa puhelimessa eli en voi enää soittaa hänelle eikä hänkään enää ikinä soita minulle. Nuo puhelut oli tosi tärkeitä aina meille kummallekin enkä edes ymmärrä miten en aiemmin tajunnut, että nekin juttelut on jo juteltu.

Vierailija kirjoitti:

Tosi masentunut olen, mikään ei tunnu onnistuvan

Toivon sinulle oikeasti voimia ja kaikkea hyvää. Kunpa voisin tehdä konkreettisesti jotain, mutta ehkä tämä viesti piristää sinua edes vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei

Sulle lähetän ison halauksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei

Ymmärrän ja otan osaa koko sydämestäni. Elämä on niin surullista kaikkineen: rakkaat ihmiset kuolee, itse vanhenee ja vasta vanhana ymmärtää, miten hyvin asiat ennen oli. Ei ole itku kaukana, kun on menettänyt niin monta mukavaa asiaa ja ihmistä. 

P.S. En saanut tänäänkään toimeksi mennä pesukonekauppaan. Täytyisi uskaltaa mennä ja tehdä asioita, mutta kun ei pysty.

Jep jep. Tuttu tunne, joskus kiertelen kirppareilla, jos on hyvä päivä ja jaksan lähteä kotoa. Piristän itseäni katselemalla kauniita vaatteita, nautin väreistä, pohdin hintaa ja laatua. Pihistelen. Saatan sovittaakin. Ja sitten tuumaan, että missäpä minä tätä käyttäisin, kun ei ole mihin mennä yksin. Usein kummallinen tunne siitä että minulla olisi pitänyt olla kaksoissisar, vaikka ei se ole totta. Olisin halunnut jakaa kokemuksia ja rohkeasti kulkea tapahtumissa, mutta nykyisin tunnen etten ole tervetullut missään. Kun pysyy kotona ei pety. Perhe hajonnut, lapset lähteneet, puoliso etääntynyt. Usein tuntuu siltä että musertuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei

Voi ei, olen pahoillani! Mulle just äiti soitti että tavaraa on varastettu ja huomenna lähsen neuvomaan miten tehdään netissä rikosilmoitus. Mun vanhemmat hoitaa 50 v sisarukseni lainoja kun ovat takaajina hänelle, juopolle🙄