Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei ole pakollisia enempää enkä enää yritäkään painostaa enempään vaan kunnioitan hänen valitsemaansa linjaa.

Nyt viime aikoina olen huolehtinut, murehtinut ja surrut muistisairasta äitiäni eli vaikka hän edelleen elossa onkin niin ei hän enää tässä todellisuudessa ole kuin hetkittäin. Tästäkään en voi puhua kenenkään kanssa enkä toisaalta myöskään mistään muustakaan että saisin edes hetkeksi jotain muuta ajateltavaa. Sain hirvittävän itkukohtauksen viikonloppuna sen tajuamisesta, etten tule enää koskaan puhumaan äitini kanssa puhelimessa eli en voi enää soittaa hänelle eikä hänkään enää ikinä soita minulle. Nuo puhelut oli tosi tärkeitä aina meille kummallekin enkä edes ymmärrä miten en aiemmin tajunnut, että nekin juttelut on jo juteltu.

Vierailija kirjoitti:

Tosi masentunut olen, mikään ei tunnu onnistuvan

Toivon sinulle oikeasti voimia ja kaikkea hyvää. Kunpa voisin tehdä konkreettisesti jotain, mutta ehkä tämä viesti piristää sinua edes vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei

Sulle lähetän ison halauksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei

Ymmärrän ja otan osaa koko sydämestäni. Elämä on niin surullista kaikkineen: rakkaat ihmiset kuolee, itse vanhenee ja vasta vanhana ymmärtää, miten hyvin asiat ennen oli. Ei ole itku kaukana, kun on menettänyt niin monta mukavaa asiaa ja ihmistä. 

P.S. En saanut tänäänkään toimeksi mennä pesukonekauppaan. Täytyisi uskaltaa mennä ja tehdä asioita, mutta kun ei pysty.

Jep jep. Tuttu tunne, joskus kiertelen kirppareilla, jos on hyvä päivä ja jaksan lähteä kotoa. Piristän itseäni katselemalla kauniita vaatteita, nautin väreistä, pohdin hintaa ja laatua. Pihistelen. Saatan sovittaakin. Ja sitten tuumaan, että missäpä minä tätä käyttäisin, kun ei ole mihin mennä yksin. Usein kummallinen tunne siitä että minulla olisi pitänyt olla kaksoissisar, vaikka ei se ole totta. Olisin halunnut jakaa kokemuksia ja rohkeasti kulkea tapahtumissa, mutta nykyisin tunnen etten ole tervetullut missään. Kun pysyy kotona ei pety. Perhe hajonnut, lapset lähteneet, puoliso etääntynyt. Usein tuntuu siltä että musertuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin yksi sisarus mutta hänen kanssaan yhteydenpitoa ei

Voi ei, olen pahoillani! Mulle just äiti soitti että tavaraa on varastettu ja huomenna lähsen neuvomaan miten tehdään netissä rikosilmoitus. Mun vanhemmat hoitaa 50 v sisarukseni lainoja kun ovat takaajina hänelle, juopolle🙄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo nyt illalla varsinkin. On niin kova ikävä yli 25 vuotta sitten kuolleita veljeäni ja äitiäni. Muut sisaruksetkaan eivät pidä yhteyttä. 

Pesukone lakkasi eilen toimimasta, kesti yli 15 vuotta. Kauhea vaiva opetella käyttämään uutta vanhoilla päivilläni, ja rahanmenokin harmittaa

Tunnistan hyvin tuon iltaisin hiipivän surun ja alakulon joka tuntuu vain pahenevan iän ja ajan myötä. Itsellänikin on ikävä sitä sellaista perhe-elämää ja sukulointia ym arkista sosiaalisuutta mitä vielä varhaisaikuisuudessanikin oli, mutta johonkin se kaikki vain hiipui ja katosi edellisen sukupolven poismenon myötä. Lisäksi se ei käynyt koskaan edes mielessä vaihtoehtona, että näin perhekeskeinen parisuhdeihminen voisi jäädä lapsettomaksi ja yksinäiseksi ikisinkuksi. Näin kuitenkin kävi. Itselläni ei ole kuin

 

Voi kun voisin tulla avuksi!

Vierailija kirjoitti:

Minäkin oon vähän yksin. Yleensä katselen kaunista havupuuta ikkunasta ja mietin asioita. Unen päästä saan kiinni kun kuvittelen saavani lottovoitto, jota jaan hyväntekeväisyyteen ja sukulaisille ja ystäville. Näin siis jo monta vuotta. Monta hiljaista päivää ja kuukautta.

Kauniisti kuvailet tilannettasi. Ihan kuin runoa lukisi :)

Tuntuu siltä kuin koronasulun jälkeen eristyneisyydestä tuli tai tehtiin uusi hyve ja kaikki siirtyivät vain somen tai whatsupin käyttäjiksi. Missä pitkät puhelut, postikortit, kirjeet, kahvittelut, kyläilyt? 

Toivottavasti se lottovoitto napsahtaa kohdallesi !

Eksä laittoi epämääräisen viestin, kun pyysin jos käytäisiin syömässä. en ymmärtänyt. Ostin salikortin, mutta tuln kipeäksi, ei kannata vielä mennä. Huomenna menen kirjastoon, jee.

Vierailija kirjoitti:

Päivisin käyn töissä mutta yksin olen ollut vuodenpäivät ihan kaikki illat. Väsyin ihmisten juttuihin ja kuuntelemaan ihmisiä. Niin minusta tuli yksinäinen. Sitä en osaa selittää miksi jaksan tätä vauvapalstaa vaikka väsyin ihmisiin. Ehkä siksi että täällä ei ole pakko lukea eli kuunnella ketään loputtomiin vaan voi lopettaa heti kun ei enää jaksa? Jaksan ihmisiä vain tilanteissa jotka loppuvat nopeasti. Kaupassakäynti, kaikki asiointi vaikka kahvilassa, lyhyt sosialisointi yhdessä harrastusryhmässä, pakolliset jutut työkavereiden kanssa päivällä kestävät lyhyen aikaa. Ei mitään aavistusta olen yksinäinen vai yksin ja tyytyväinen, en osaa sanoa. En vain jaksa yhtään ketään ihmisiä.

Tuli mieleeni, että olet varmaan ylikuormittunut töissä tai muista syistä? Siksi et jaksa enää panostaa ihmissuhteisiin ja kuuntelemiseen. Miksi pitäisikään. Jaksamisen mukaan.

Joka päivä ulkoilen ja kävelen paljon. Tänäänkin kävelyä ja pyöräilyä. Ilman ulkona oloa tuskin pärjäisin niin, että esim unenpäästä saisin enää kiinni. Samoin aikaa kuluu ulkoillessa. Joku kirjoitti hyvin, että ehkä elämä maaseudulla on erilaista kuin kaupungissa. Minäkin mietin miten aikani kuluisi siellä.  Muuten mitäpä tästäkään päivästä kovin sanottavaa on. Hyvä päivä kuitenkin ollut.

Chatista tms joku kirjoitti. Itsekin kävin yhdessä paikassa pitkään ihan vaan seuran vuoksi, vaikka sivuston tarkoitus hieman toinen Kädet täristen kirjoitin parin tyypin kanssa. Olivat ihan mukavia, mutta jännitin jo sitäkin. Ymmärrän, ettei joku voisi käydä tuollaisessa paikassa, mutta itse sain jotain seuraa tuostakin ja pari talvea meni niin. Ehkä se on jokin yksinäisyyden pohja itselleni, että ainoa seura on joku melko ns  tuntematon ihminen ruudun takana joka kuitenkin piristää sinua ja on mukava ja auttaa selviämään taas eteenpäin. Ja, että hymyilet  taas. 

No mutta. Tuumasta toimeen, mitä jos sovittaisiin paikkakunnittain missä tavata? Tyyliin kuukauden eka tiistai klo 16, seurakuntatalon edessä. Tyyli vapaa. Tai jokin kahvila?

En ole tulossa tapaamiseen, mutta hienoa, että jollain on aloituskykyä ryhtyä johonkin toimiin yksinäisyyden vähentämiseksi.

Voin rehellisesti sanoa, että mielialani on parantunut tämän ketjun ansiosta, vaikka on ollut vasta muutaman päivän olemassa.

Pussilakanoista kirjoittaneelle: Katselen Prismassa melkein joka kauppareissulla, jos olisi alennuksella jotain kauniita settejä. Itsellänikin  varmaan on loppuiäkseni lakanoita enkä siksi hetken mielijohteesta osta uusia, vaikka mieli tekisi.

Alkoipa itkettää ketjun lukeminen, vaikka pääsääntöisesti häpeän kaikkia tunteita; mielestäni evoluution olisi jo pitänyt jalostaa ne meistä pois.

Taidan vihdoin olla valmis hyväksymään, etten pysty muuttamaan elämääni enää. En osaa muuttua sellaiseksi, että kelpaisin toisten ihmisten seuraan. Häpeän itseäni niin paljon, etten yksinkertaisesti voi tavata ketään - mieleni tekisi liikkua ulkona vain öisin lepakon tavoin, jottei kukaan minua näkisi. Ei tätä kestä; ei minua kestä, en itsekään.

Mutta kuulumisia: kävin eilen mummollani pesemässä ikkunat. Olen onnekas, kun minulla on hänet.

Krassit kukkii vielä parvekkeella, kirkkaankeltaiset tuoksuu ihan ruusulta. 🌹

Ihanaa jos tästä seuraa jotain livehyvääkin :) 

Kiinnitin huomioni siihen, että tosi monet tässä ketjussa kirjoittavat vain omasta päivästään tai ajatuksistaan, eivätkä (ainakaan samassa viestissä) kommentoi muiden juttuja sanallakaan. Lähipiirini yksinäisyyttä kokevilla on samaa taipumusta livenä. Mietin, vaikuttaako yksinäisyyteen ja/tai sen kokemukseen se, ettei itse ota kontaktia näin pienelläkään kynnyksellä? Ei hahmota sitä, että joku toinenkin on yksinäinen eikä hänenkään oloaan helpota se, että toinen puhuu vain omista asioistaan. Sellaiseen ottaa itsekin helpommin kontaktia, joka edes kohteliaisuudesta ottaa toisenkin huomioon. Huomioimattomuus taas kasvattaa helposti molempien yksinäisyyden kokemusta.

Olen itse kokenut raastavinta yksinäisyyttä ollessani jonkun seurassa.

Minä olen ollut eläkkeellä puolitoista vuotta ja jäänyt yksin kun kaikki sosiaaliset suhteet loppui siihen.nyt en tiedä miten saisin seuraa ja kohdata muita ihmisiä ja seuraa ettei tarvisi olla aina yksin.tämä on tietenkin yksi keino jutella muiden kanssa mutta ei korvaa henkilökohtaista kohtaamista.kunpa joku keksisi keinon tai paikan missä yksinäiset sydämet voisivat kohdata.kapakat eivät ole sellaisia paikkoja missä ihmiset olisivat omia itsejään .

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut eläkkeellä puolitoista vuotta ja jäänyt yksin kun kaikki sosiaaliset suhteet loppui siihen.nyt en tiedä miten saisin seuraa ja kohdata muita ihmisiä ja seuraa ettei tarvisi olla aina yksin.tämä on tietenkin yksi keino jutella muiden kanssa mutta ei korvaa henkilökohtaista kohtaamista.kunpa joku keksisi keinon tai paikan missä yksinäiset sydämet voisivat kohdata.kapakat eivät ole sellaisia paikkoja missä ihmiset olisivat omia itsejään .

Hei, osaatko tai tykkäätkö laulaa? Miltä kuulostaisi kuoroharrastus tai karaoke? 

Laulaja olen itsekin, mutta yksinäni vain.

Minusta täällä on moni kommentoinut myös toisten viestejä ja kertonut esim mieleen tulleita asioita niiden myötä. Ehkä ajatukset liittyvät siihen, että monilla on samanlaisia kokemuksia ja näin tulee itsekin pohdittua miten on kokenut ne asiat. 

Itse kyllä mieluummin kuuntelen muiden juttuja jos seurassa olen. En todellakaan puhu vaan omista asioistani. Mieluummin olen kuuntelija. Samalla ehkä jos mietin tätä ketjua niin ehkä haluan antaa muille tilaa kertoa asioistaan ilman, että esim kyselisin liikaa kaikesta.

Samalla todellakin ymmärtänyt kyllä, että varmasti tosi moni tähän ketjuun kirjoittanut on takuulla yksinäinen. Kyllä sen viesteistä huomaa ja niihin kokemuksiin samaistuu. Samalla jos mietin itseäni niin minua helpottaa jo se, että saan lukea muiden kokemuksia ja ajatuksia tähän kaikkeen. En tiedä voinko itsekään tavallaan vaatia kenenkään kommentoivan viesteihini. En minä sitä tavallaan vaadi, enkä odota sitä kaikkea kuitenkaan.