Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.
Mitä teille kuuluu tänään? Mitä ootte puuhailleet?
Kommentit (6556)
Ahdistaa tämä koti, paskat naapurit, pakko jostain saada kämppä, meni ton uuden tupakkalain takia elämä ja elämänhalu, vaikka ymmärrän sen niin silti kun rööki on ollut enää ainut ilo elämässäni.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuksella alkoi tämäkin aamu, ahdistus vie kyvyn toimia, sitä on ja möllöttää vaan, ahdistaa lähteä ovestakin ulos.
Ja kun ahdistuksen takia ei kykene toimimaan ja asiat jää rempalleen, tekemättä kokonaan tai siirtyy "huomiselle" niin ahdistus vaan kasvaa. Ihan hirveän mukava kierre jossa kumpikin ruokkii kumpaakin. Hetken on aina vähän parempi olla kun saa pakotettua itsensä toimimaan, mutta ei se parempikaan mikään normaali olo ole. Hieman vain vähemmän ahdistunut. Siinä on valmiina aina oikein hyvä pohja sille että pian taas kykenee vaan tuijottamaan eteensä.
Ei tällainen ole elämää tai ei ainakaan elämisen arvoista elämää.
Pääsin kumminkin kaupoille illasta, nukahdin päivällä vähäksi aikaa ja kun heräsin oli todella yksinäinen ja ahdistava olo. Se kaupoilla käynti piristi. Nyt taas kohta nukkumaan, huomennakaan ei mitään
Taas päivä kun ei mitään. Jos suihkussa kävis, siinähän se tän päivän ohjelma sit onkin, tyhjää täynnä.
Mitään järkevää, mukavaa tai erikoista ei ole ikinä mullakaan ja tänäänkin on yksi niin turha ja tarpeeton päivä tuossa samassa jatkumossa. Kävin lenkillä, suihkussa ja sitten kaupassa ja vaikka sinällään ihan tykkäisin tasaisen tappavasta arjestakin niin yksinäni en tätä vaan jaksa. Yksinäisenä tarvitsisi yksinäisyyden vastapainoksi monenlaista sisältöä ja mukavuutta mitä niinkään ei vaikka parisuhteessa elävänä tai muuten sosiaalista elämää omaavana kaipaa. Siinä toisen / muiden seurassa kun saa niin paljon kaikkea sellaista mitä ei voi korvata millään, mutta yksinäisyys vaatisi edes pientä kompensaatiota.
Nyt pitäisi vaihtaa lakanat, mutta taidan vain vaihtaa sängyssä puolta. Se kun on ihan koskematon nyt kun sain vihdoin hankittua sen vartalotyynyn joka ei varmaan ihan oikein mulla toimi, mutta blokkaa ainakin kätsästi sen etten makaa koko sängyn leveydeltä vaan pysyn ns omalla puolellani. Tuo parisänkykin on niin turha ja kapeampi olisi parempi, mutta ei tässä ole varaa alkaa sänkykaupoille ja etenkin kun tuo on _yksin nukuttuna_ aivan loistokuntoinen. Lisäksi kapeampaan vaihtaessa olisi iso kasa ylimääräisiä petivaatteita kun on täkkejä tuplat (+tuplatäkkikin) ja tyynyjäkin useampia. Lisäksi kaikkia pussilakanoita on se kaksi samanlaista. Tyhmää varmasti ettei vaan hävitä noita ylimääräisiä kappaleita mutta jotenkin se tuntuu niin lopulliselta toivon heittämiseltä.
Tosin toivottomalta tämä jatkuva omalla epämukavuusalueella eläminen alkaa jo tuntua. Joku kirjoitti kynttiläasetelmista joita ennen tykkäsi tehdä ja tutulta kuulosti. Itsekin tykkäsin laittaa kaikenlaista sesonkiin sopivaa sisustusta vaikka en nyt mitään verhoja vaihdellut enkä suursiivousta suorittanutkaan. Tuollaisia pikkujuttuja vain mutta enää en viitsi itseäni varten vaivautua. Varmaan pitäisi, mutta ei innosta enää. Sitä ei vaan jaksa kun ei saa elää sellaista elämää mikä itselle olisi ominaista. Moni vihaa (ainakin puheidensa perusteella niin joulua kuin ruuanlaittoakin) ja itse taas olisin niin elementissäni jos saisin laittaa ruokaa toiselle / muillekin eli olisi niitä läheisiä joita vähän hemmotellakin. Ei se olisi mikään rasite tai pakko vaan minusta on just kiva laittaa vähän jotain extraa joka ilahduttaa. Ihan vaikka vaan tehdä toiselle lohivoileipä valmiiksi ja siihen päälle taivuttaa kurkkusiivu nätisti sen sijaan että pistäisi sen siihen vaan makaamaan. Joo, ei tosiaan ole isoja asioita nämä mutta kaikki tuollainen pieni on just sitä tärkeää mitä ilman pitää tyytyä ja sopeutua elämään.
Niin, minulla on ollut erittäin vaikea syksy, itse olen asiani sössinyt,enkä tiedä mitä nyt teen,mutta oisi kiva jos tässä olisi toinenkin ihminen henkisenä tukena. Ja tämä pimeys ja tuleva liukkaus ei oo kivaa, kesällä olin paljon paremmalla ja virkeämmällä päällä.
Musiikista puheenollen.. Tulipas melkoinen ja äkillinen tunnemyrsky kun kuulin tossa elämäni biisissä sen bad boys bluen come back and stay -biisin. En ihan hetkeen ole kuullut enkä varsinaisesti muistanut koko biisiä mutta kun se alkoi niin se iski kuin olisi joku sähköshokki isketty. Vieläkin on ihan kumma olla ja niin surullinen mieli.
Sunnutaihin herätty, pää kohta hajoaa, tätä samaa miettimistä, tv katteluu, netissä pyörimistä. Ei oo ketään kenen luokse mennä, ja jos olisikin niin ei tässä mielentilassa jaksa oikein enää ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minua ahdistaa ja ketuttaa pahaa haluavat ihmiset, ovat mielissään kun vaikeuttavat toisen ihmisen elämää.
Tämä on hyvä tiivistys. Minäkin monesti mietin, että elämäni on ihmisten osalta ollut tosi epäonnistunut ja paljon pahaa olen saanut kokea. Sellaista sinnittelyä monesti kaikin tavoin ja mietin, että tämäkin kaikki on jättänyt jälkensä. Olen tottunut stressaamaan kaikkea mikä liittyy ihmisiin. Olemaan vuosia paikoissa, missä on ollut "pakko" käydä ja viettämään siellä pakosta aikaa niiden ihmisten kanssa, joille on ollut se ja sama miten minua kohtelevat. Jatkuvasti jotain ikävää ja juuri vähän aikaa sitten mietin, että mikä järki tässä kaikessa on. Minä olen ihminen mistä saa puhua mitä vaan ja jota saa pilkata ja on saanut pilkata. Täysin arvoton ja häpäisty ihminen monin tavoin. Niin paljon valetta levitetty.
Näin sitten, kun kaiken tämän jälkeen miettii niin se ajatus nousee esiin, että kyllä tämä kaikki on vienyt minusta paljon. Jatkuvaa itsensä kannustamista siihen, että täytyy vaan kestää kaikki. Tämä jo nuoruudessa. Silti vähitellen huomaan, että ei ne asiat miksikään muutu ja voimat on tämän suhteen vähissä.
En ole tavallaan koskaan uskonut, että elämä on helppoa, mutta itsellä on toiset ihmiset olleet se yksi tekijä mikä on muuttanut kaikkea. Olen vähään tyytyvä ja yleensä muista hyvää ajatteleva ihminen. Silti nämä vuodet ovat muuttaneet minua paljon. Joku hyvin kirjoitti, että elämä on sinnittelyä ja sitä se minulla ihmisten suhteen varsinkin on. En välttämättä enää ikinä näe ihmisiä niin kuin joku toinen eli tavallaan "turvallisena" kohteena tutustua. Tämä siis yleisesti mietittynä vaan enemmän sellaisena, että mitä pahaa joku puhuu tms. Luottamus on tosi huono.
Samoja ajatuksia. Itse mietin usein kun sanotaan kuinka pitäisi olla vahvempi ja / tai välittämättä, että kuinka moni tällaista(kin) latteutta lateleva on itse purrut hammasta ja mennyt / ollut ainakin näennäisen pystypäin vaikka on tiennyt mitä valeita muut on uskoneet ja on tuntenut ja nähnytkin ne kaikki halveksivat katseet ja eleet. Silti on jaksanut / mennyt / tehnyt / ollut sinällään kuin ihan kuin kuka tahansa muukin eikä piiloutunut kotiin. Iso syy tuohon oli tietenkin pakko koska eihän sitä voinut olla olematta ja elämättä, mutta myös se että kun tiesi niiden puheiden paikkansapitämättömyyden niin ei sitä vain voinut kuvitellakaan, että muut nielaisee tuollaisen valeen koukkuine ja kohoineen kaikkineen. Sitä koko tilannetta piti niin absurdina että vuosia ja aivan liian pitkään ei vaan suostunut uskomaan, että se valetodellisuus on todellisuus muille. Lopulta sen sitten tietenkin tajusi, että muut ajattelee ikuisesti niin ja se ei muuksi tule muuttumaan. Siinä samalla tuli sitten hirveä häpeä ja itsesyytöksetkin että miksi en vaan tajunnut ettei tänne pidä jäädä. Silloin aiemmin sitä muuttoa kyllä joskus mietti, mutta ei se tuntunut tarpeelliselta ja silloin vaan syytteli itseään vainoharhaiseksi kun moista edes ajatteli. Enhän mä ollut tehnyt yhtään mitään väärää enkä ainakaan mitään sellaista mitä juoruttiin. Sittemmin aloin miettiä, että ehkä tuo oma meneminen ja sen kuvan antaminen ulospäin ettei mua moiset valeet hetkauta antoikin toisille vaan enemmän todistetta siitä että olen just sellainen kuin mitä puhuttiin. Eli ennemmin maa repeää kuin h***a häpeää. Aivan kauhea edes kirjoittaa näistä ja vielä hirveämpää on nähdä ketään kasvotuttuakaan tuolta ajalta koska jotenkin sen vaan näkee toisesta, että se muistaa heti että aaaa, tuossa on se.
Pahinta ehkä siltikin on se, että tuon takia en ikinä saanut omaa perustaa omaa perhettä. Ne parhaat ja potentiaalisimmat vuodet kumppanin tapaamiseen olin tuossa p*skamyrskyssä enkä silloin osannut ajatella, että vaatisi se mieheltäkin melkoisia voimia tulla mun rinnalle tuota vastaan. Jos siis kukaan edes ajatteli, että ne jutut on valeita. Tyhmänä, naiivina ja romantikkona sitä vaan ajatteli, että kyllä se oikea näkee tuon kaiken läpi sen todellisen minäni. Sen joka ei tosiaan ole ollenkaan maineensa kaltainen vaan pikemminkin päinvastoin. Näin myöhemmin sen sitten tajusi, että ehkä joku naistennaurattaja-hamesankari olisi voinut moiselle viitatakin kintaalla, mutta eihän sellainen suosittu ja haluttu miestyyppi edes ollut mieleeni eikä toisaalta sellaiset ollut koskaan kiinnostunut minustakaan. Paitsi siis se yksi jonka myötä kaikki puheet alkoikin vaikka meillä ei mitään sutinaa edes oikein ollut, mutta jotain mustasukkaisuutta se ilmeisesti aiheutti ja siitä koko p*skamyrsky ja valeet sai alkunsa. Se mulle sopiva mies on ihan erilainen ja ikävä kyllä, varsin konservatiivinenkin ainakin tässä mielessä ja sen ymmärrän täydellisesti. En minä itsekään pidä noista hamesankareista joilla on naisia joka sormelle. Siksihän se yksikin sai ne pakit kuten myös kaikki ne jotka oli vain pelkkää s*ksiä vailla koska sulta kuulemma "saa" kaikki muutkin. Ei saa eikä koskaan saanutkaan.
Edelliseen. Vastasit viestiini ja voin todeta, että ymmärrän sinua. Olemme kokeneet ikävän paljon samaa juttua tai ainakin samantyylistä. Kyllä tällä on vaikutusta elämään. Se vaikuttaa siihen miten näkee itsensä ja vielä siihen miten toiset näkevät sinut. Vie pohjan kaikelta ihmisiin liittyvältä. Joskus mietin, että pääsenkö ikinä kaikesta eroon elämäni aikana. Sillä tavalla, että tutustuisin muihin normaalisti häpeämättä itseäni ja piilottelematta asioitani.
Viimeksi, kun piti yhdessä hetkessä puhua toisen vieraan kanssa niin se oli taas sitä välttelyä, että mitä voi sanoa, kun on niin kuin koko elämä saisi kadottaa, kun mistään ei ole hyvä puhua enää. Sillä tavalla turvallista puhua itseään liittyen. Ei asuinpaikkoja, ei muistoja, ei kouluajoista yms. Aina joku voi tarttua johonkin ja tietää jotain taas enemmän mitä et tahtoisi. Näin mitä jää jäljelle enää. Tutustu siinä sitten.
Tämäkin päivä oltu, miettinyt mennyttä elämää ja tässä nyt yksin nyt olen, ei ketään, näin se meni sitten.
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin päivä oltu, miettinyt mennyttä elämää ja tässä nyt yksin nyt olen, ei ketään, näin se meni sitten.
Jotenkin joo tähän alkaa olla alistunut vaikka ei olekaan sopeutunut. Silti ei ole enää voimia eikä ehkä viitseliäisyyttäkään yrittää muuttaa ja korjata mitään koska kaatuneen maidon perään on turha itkeä. Mennyttä ei voi muuttaa vaikka se mennyt nimenomaan vaikuttaa ja isolta osin myös määrittää tulevan. Tässä vaan lamaantuu kun miettii miten mahdottoman edessä sitä on ja tämä on hyvä esimerkki siitä sinnikkyydestä jota riittää typeryyteen asti. Elättelee toivoa kuinka pitäisi korjata jotain sellaista jota ei saanut menemään oikein edes aikanaan jolloin se vielä olisi johtanut edes johonkin hyvään. Enää ei mikään muutu hyväksi vaikka jollain ilveellä kaiken saisikin korjattua, koska sitä tärkeintä eli aikaa ei takaisin saa. Enkä tiedä minne saakka se pitäisi saada käännettyä jos sellainen olisi mahdollista. Mikä on syy ja mikä seuraus, mikä on ollut aidosti omissa käsissä ja mikä meni pieleen ennen kuin edes osasi ajatella minkään olevan pielessä. Vai onko pielessä jokin sellainen minkä ei vieläkään ymmärrä olevan se juurisyy. Yhtä kaikki, mahdottoman edessä sitä on kaikella tapaa ja yksinänsä vaan sekoaa jos näitä miettii, mutta usein miettii silti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin päivä oltu, miettinyt mennyttä elämää ja tässä nyt yksin nyt olen, ei ketään, näin se meni sitten.
Jotenkin joo tähän alkaa olla alistunut vaikka ei olekaan sopeutunut. Silti ei ole enää voimia eikä ehkä viitseliäisyyttäkään yrittää muuttaa ja korjata mitään koska kaatuneen maidon perään on turha itkeä. Mennyttä ei voi muuttaa vaikka se mennyt nimenomaan vaikuttaa ja isolta osin myös määrittää tulevan. Tässä vaan lamaantuu kun miettii miten mahdottoman edessä sitä on ja tämä on hyvä esimerkki siitä sinnikkyydestä jota riittää typeryyteen asti. Elättelee toivoa kuinka pitäisi korjata jotain sellaista jota ei saanut menemään oikein edes aikanaan jolloin se vielä olisi johtanut edes johonkin hyvään. Enää ei mikään muutu hyväksi vaikka jollain ilveellä kaiken saisikin korjattua, koska sitä tärkeintä eli aikaa ei takaisin saa. Enkä tiedä minne saakka se pitäisi saada käännettyä jos sellainen olisi mahdollista. Mikä on syy ja mikä seuraus, mikä on ollut aidosti omissa käsissä ja mikä meni pieleen ennen kuin edes osasi ajatella minkään olevan pielessä. Vai onko pielessä jokin sellainen minkä ei vieläkään ymmärrä olevan se juurisyy. Yhtä kaikki, mahdottoman edessä sitä on kaikella tapaa ja yksinänsä vaan sekoaa jos näitä miettii, mutta usein miettii silti.
Aivan samat ajatukset, sitä lamaantuu ja sitten välillä tulee hällä väliä olo, että menköön miten menee, ei jaksa koko ajan ponnistella. Mutta nämä kaikki asiat mitkä stessaavat ja pyörivät päässä helpottaisi kun oisi joku joka ottaisi puolet huolista, yksin ei jaksa.
Nyt ahdistaa niin paljon, että en pysty edes tekstiviestiä avaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Pääsin kumminkin kaupoille illasta, nukahdin päivällä vähäksi aikaa ja kun heräsin oli todella yksinäinen ja ahdistava olo. Se kaupoilla käynti piristi. Nyt taas kohta nukkumaan, huomennakaan ei mitään
Mitäpä tähän lisäämään, just samanlaisia on mullakin kaikki päivät. Ei oikein viitsi ajatellakaan kuinka säälittävää ja surkeaa on, että päivän / viikon (elämän?) kohokohta on kauppareissu. Saati se, että toivoo kassavuorossa olevan sen kivan myyjän joka aina yleensä juttelee kaikille asiakkaille sen pari ylimääräistäkin sanaa. Samaan aikaan sitten toivoo ettei näe yhtään etäistäkään kasvotuttua saati sitten jotain entistä kaveria jne koska kenenkään tuollaisen näkeminen edes etäämmältä ei ilahduta ikinä. Ei tosiaankaan. Tunne lienee molemminpuolinen vaikka en edes tiedä miksi vaan inhottaa kaikkien "menneisyyden ihmisten" näkeminen. Samalla sitten ihmetyttää kuinka muut ihmiset edes luo niitä sosiaalisia verkostoja ja missä sitä kaikki tapaa niitä sellaisia ihmisiä joiden haluaa pysyvän tulevaisuudessakin siinä omassa tuttavapiirissä. Jokin iso vika minussa varmasti on ja erikoisinta tässä ehkä se, että olen (tai siis olisin) sosiaalinen ja aika puheliaskin ihminen joka kaipaa ympärilleen ihmisiä. Yksinäisenä se on mahdotonta olla tälläkään tavoin oma itsensä.
Vierailija kirjoitti:
Nyt ahdistaa niin paljon, että en pysty edes tekstiviestiä avaamaan.
Sen verran vertaistukea voin tarjota että olen avannut viime viikosta asti sähköpostia. En siis edes tiedä mitä siellä on vai onko mitään muuta kuin mainoksia, mutta silti ei pysty. Ei voi kun ihmetellä mikä piru se tämänkin aiheuttaa. Ei olisi tarvinnut tällaista riesaa yhtään kun jo muutenkin on kestämistä.
Neuloin sen villatakin reilu viikko sitten.. Hassua miten noinkin pieni onnistuminen antoi isosti itsevarmuutta ja nyt rohkaistuin aloittamaan toisen neuleen vaikka siihen ei ole ohjetta eli ihan kuvasta piti piirtää tuo mallikuvio ja laskea silmukkamäärät. Täysin älytöntähän tämä on, koska ei noille neuleille ole mitään käyttöä mutta ei tässä muutakaan tekemistä ole. Nyt on monta arkivapaata ennen kunnon työputkea ja se harmittaa isosti että taidan missata kaikki ampumahiihtokisat ensi viikolla. Ihana niitä olisi mennä paikan päällekin joskus katsomaan, mutta nyt sitten pitää katsoa jälkeenpäin areenasta. Sinänsä se ja sama näkeekö ne suorana vai jälkkärinä koska ei ole pelkoa että kukaan kertoisi lopputulosta.
Tämäkin viikonloppu täysin samanlainen kuin muutkin päivät. Yksikään nainen ei tarjoutunut rakastamaan minua kuntoon. Vessan jaksoin vetää ja roskat viedä.
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin viikonloppu täysin samanlainen kuin muutkin päivät. Yksikään nainen ei tarjoutunut rakastamaan minua kuntoon. Vessan jaksoin vetää ja roskat viedä.
Kyllä kuntoon saattaminen alkaa itsestä. Et voi siirtää vastuuta toiselle. Kukaan halua sinua tuolla asenteella, en usko.
Tämä on hyvä tiivistys. Minäkin monesti mietin, että elämäni on ihmisten osalta ollut tosi epäonnistunut ja paljon pahaa olen saanut kokea. Sellaista sinnittelyä monesti kaikin tavoin ja mietin, että tämäkin kaikki on jättänyt jälkensä. Olen tottunut stressaamaan kaikkea mikä liittyy ihmisiin. Olemaan vuosia paikoissa, missä on ollut "pakko" käydä ja viettämään siellä pakosta aikaa niiden ihmisten kanssa, joille on ollut se ja sama miten minua kohtelevat. Jatkuvasti jotain ikävää ja juuri vähän aikaa sitten mietin, että mikä järki tässä kaikessa on. Minä olen ihminen mistä saa puhua mitä vaan ja jota saa pilkata ja on saanut pilkata. Täysin arvoton ja häpäisty ihminen monin tavoin. Niin paljon valetta levitetty.
Näin sitten, kun kaiken tämän jälkeen miettii niin se ajatus nousee esiin, että kyllä tämä kaikki on vienyt minusta paljon. Jatkuvaa itsensä kannustamista siihen, että täytyy vaan kestää kaikki. Tämä jo nuoruudessa. Silti vähitellen huomaan, että ei ne asiat miksikään muutu ja voimat on tämän suhteen vähissä.
En ole tavallaan koskaan uskonut, että elämä on helppoa, mutta itsellä on toiset ihmiset olleet se yksi tekijä mikä on muuttanut kaikkea. Olen vähään tyytyvä ja yleensä muista hyvää ajatteleva ihminen. Silti nämä vuodet ovat muuttaneet minua paljon. Joku hyvin kirjoitti, että elämä on sinnittelyä ja sitä se minulla ihmisten suhteen varsinkin on. En välttämättä enää ikinä näe ihmisiä niin kuin joku toinen eli tavallaan "turvallisena" kohteena tutustua. Tämä siis yleisesti mietittynä vaan enemmän sellaisena, että mitä pahaa joku puhuu tms. Luottamus on tosi huono.