Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija
12.09.2025 |

Mitä teille kuuluu tänään? Mitä ootte puuhailleet?

Kommentit (6556)

Vierailija
6501/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleekohan enää koskaan sitä sellaista aikaa, että aamulla herätessä on kiva fiilis nousta uuteen päivään? Tai edes joskus, vaikka kerran viikossa tai edes kerran kuukaudessa.

Millaiset asiat kiinnostaa? Onko harrastuksia?

Aika monenlaiset joista käytännössä mikään ei sisälly nykyiseen, eikä isolta osin aiempaankaan elämään. Osa on työelämään liittyviä, osa vapaa-aikaan tai oikeastaan paremminkin elämäntapaan ja -tyyliin liittyviä asioita ja siihen nivoutuu ne itselle mieluisat ja kiinnostavat harrastukset oikeastaan kaikki. Ne pari jotka ei sinällään niin liity niin ne elämässä jossain muotoa jo onkin, mutta ei se enää riitä. Toisaalta sitten ei kiinnostaa enää mikään. Aivan sama.

Saa olla väsynyt.

Olen kyllä sitäkin, mutta enimmäkseen vaan tympääntynyt kaikkeen ja koko elämään. Tämä ei ole millään tavalla omannäköistä vaikka pitkään sitä vääränlaisuutta sieti ja siihen mukautui mutta enää se ei onnistu ollenkaan. Pahinta tietenkin on tämä yksinäisyys joka on läsnä aina vaikka ehkä tätäkin sietäisi hieman paremmin jos elämä muuten olisi mallillaan ja sellaista mikä itselle on ominaista ja mieluisaa. Tuo vääränlaisuuden sietäminen ja siihen mukautuminen sai jotenkin aikaan sen, ettei ole ollut läsnä omassa elämässään vuosikausiin tai oikeastaan muutamaan vuosikymmeneen. Kaikki oli väärillä kierteillä jotenkin jo ennen kuin edes kerkisi miettiä mitä elämältään haluaa ja siihen vaan oli sitten sopeuduttava joten sitten sitä ei halunnut edes ajatella millä kaikilla tavoilla vääränläista se oma elämä onkaan. Sen kyllä tiedosti oikein hyvin, mutta samalla tiesi että pitäisi ns. räjäyttää koko pska joten se siitä sitten. Nyt sitten on päätynyt siihen tilanteeseen, että edes tuo kaiken räjäyttäminen atomeiksi ei auttaisi ja se saa lamaantumaan ihan lopullisesti.

Vierailija
6502/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Laitoin pipon vaik ei olis tarvinnut.... Ja vielä sisällä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6503/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Olen katsellut youtubesta englanniksi videoita kiintymyssuhdemalleista ja persoonallisuushäiriöistä. Olen vakavissani miettinyt, että minulla on välttelevä kiintymyssuhdemalli, sillä minut kasvatettiin olemaan mahdollisimman itsenäinen ja pitämään tunteet omana tietonani (varsinkin negatiiviset tunteet). Muilta ei saa pyytää apua, eikä tukeutua, pitää pärjää yksin! Tää on vaikuttanut itsetuntooni/minäkuvaani negatiivisesti. Olen yrittänyt työstää tätä, mutta hankalaa on, varsinkin yksin. Aikuiset ihmiset olettaa, että muut aikuiset osaa jo käyttäytyä ja olla avoimia ja kun kaltaiseni osuu kohdalle, juostaan karkuun ja lujaa (tai sitten käytetään hyväksi). Ja ymmärrän tämän kyllä, en voi vaatia ketään ihmistä auttamaan minua sosiaalisten tilanteiden harjoittelussa...

 

Persoonallisuushäiriötäkin olen miettinyt (nimenomaan estynyt persoonallisuushäiriö). Menen helposti ääripäästä ääripäähän; joko avaudun aivan liikaa toiselle ihmiselle ja sitten lopulta häpeän ja vetäydyn tai pidän rajoistani niin pahasti kiinni, etten jousta yhtään ja vaikutan erittäin hankalalta. Eli en oikein vieläkään ole löytänyt sitä kultaista keskitietä, hermostoni reagoi liian voimakkaasti ja helpointa on vain vetäytyä ja olla itsenäinen.

 

Eli siis tämä on omaa spekulaatiotani omasta yksinäisyyteni syystä. Minulla ei ole yhtään ystävää, eikä kumppania. Olen kyllä seurustellut yhden kerran ja tästäkin on jo reilu 8 vuotta aikaa. Olen ollut siis sinkkuna ja kaveriton viimeisten 8 vuoden aikana; koko elämääni tarkastellessa olen ollut kuitenkin lähes aina yksin ja kaveriton. Seurustellessani minulla ei ollut kavereita.

 

Siinä seurustelusuhteessa näkyi konkreettisesti se, miten vaikeaa minun oli sekä avautua että pitää rajoistani kiinni. Exä piti minua roskakorinaa ja jyräsi yli. Hän myönsi suhteemme päättyessä, ettei oikeasti välittänyt minusta ja halusi minusta kotiorjan (tekemään ruokaa ja siivoamaan). Hän petti minut lopulta. Voin sanoa, ettei tämä kovinkaan positiivisesti vaikuttanut kiintymyssuhdemallini korjaamiseen.

 

Kunhan oksensin tämän tähän, ehkä jollekin tästä on jotain apua?

Vaikutat tekstisi perusteella pohtivalta ja miellyttävältä ihmiseltä jolla on kykyä itsereflektioon. Ymmärrettävää, että pettymysten jälkeen on varautunut ja on tarve suojautua. Hankalaa, kun ei pääse harjoittelemaan "virheiden" tekoa ja oppia että niitäkin voidaan hyväksyä ja kuuluvat kaikkeen kanssakäymiseen. Helposti alkaa arvottaa itseään hyvin kriittisesti muihin vertaillen, vaikka oikeasti reaktiot eivät ole omaa vikaa ja jopa ihan loogisia perustuen aiempaan. 

Olet yhtä hyvä kuin muutkin ja exäsi asenne kertoo vain hänestä. Ei sinussa ole vikaa siksi, että hän oli epäkypsä k*spää jonka kanssa et voinut harjoitella luottamista itseesi ja muihin. Hän olisi voinut olla tukenasi kun, mutta valitsi sinusta riippumatta noin. Toivottavasti saat harjoitella jonkun kanssa tulevaisuudessa, mutta joskus myös muut ovat niitä pettymyksiä eikä vika ole automaattisesti sinussa. Se on kuin tanssi ja jos toinen kamppaa sinut, se ei tarkoita ettei sinusta olisi tanssimaan (sori ontuva vertaus).

Vierailija
6504/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Karsea päivä töissä koulussa teinien kanssa. Ostin ruuat kaupat tiskiltä tänään valmiina perheelle. Olikin iso helpotus. Koko ilta nyt sitten vapaata. Vielä menen kävelylle, jos ei sada tai salille. Sali kyllä vaatisi vähän enemmän energiaa, mutta taitaa sataa ulkona. 

Vierailija
6505/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen tottunut elämään yksin vaikeuksien ja vastamäkien kanssa ja pidän välimatkaa ihmisiin. Sitten menin aivan lukkoon, kun yksi puolituttu alkoi udella asioitani terveyskeskuksessa. Haluaisin kuitenkin olla vain rauhassa tunkeilijoilta ja puolustaa rajojani, vaikka olenkin yksin.  

Vierailija
6506/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tuleekohan enää koskaan sitä sellaista aikaa, että aamulla herätessä on kiva fiilis nousta uuteen päivään? Tai edes joskus, vaikka kerran viikossa tai edes kerran kuukaudessa.

Aika monen asian pitäisi muuttua että aamulla heräisi edes jotenkin innostuneena ja uteliaana. Nyt kellon soidessa vaan lähinnä miettii pelonsekaisin tuntein että mikä tänään menee v*tuiksi tai hajoaa / lakkaa toimimasta tai on muuten vaan huonommin mitä eilen nukkumaan mennessä. Yleensä aina tämä myös toteutuu, jos ei just suoraan henkilökohtaisessa elämässä niin sitten ainakin yleisellä tasolla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6507/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleekohan enää koskaan sitä sellaista aikaa, että aamulla herätessä on kiva fiilis nousta uuteen päivään? Tai edes joskus, vaikka kerran viikossa tai edes kerran kuukaudessa.

Aika monen asian pitäisi muuttua että aamulla heräisi edes jotenkin innostuneena ja uteliaana. Nyt kellon soidessa vaan lähinnä miettii pelonsekaisin tuntein että mikä tänään menee v*tuiksi tai hajoaa / lakkaa toimimasta tai on muuten vaan huonommin mitä eilen nukkumaan mennessä. Yleensä aina tämä myös toteutuu, jos ei just suoraan henkilökohtaisessa elämässä niin sitten ainakin yleisellä tasolla.

Tänään selvisi että pitää hankkia uusi puhelin. Ei sillä että tuollaisen hätäviestin saamisella väliä olisi, mutta jo aiemmin selvisi ettei tähän saa ladatuksi hsl:n sovellusta ja olin jo suunnitellut hankkivani ihan kuukausikortin jotta tämä elinpiiri vähän laajenisi eikä toisaalta niin moni meneminen olisi siitä kiinni viitsiikö sinne asti kävellä. Kertalippujen kanssa se kulkeminen on liian kallista. Nyt näitä jos nyt ei pakollisia niin ainakin aika tärkeitä hankintoja on jo jonoksi asti ja pitäisi jo saada joku lottovoitto että niitä pääsisi toteuttamaan. Telkkaristakin jouduin luopumaan sen viimeisimmän päivityksen takia jo pari vuotta sitten koska ei siinä kanavat enää sen jälkeen näkynyt eli liian vanha oli sekin. Nyt sitten on sama juttu puhelimen kanssa. Ärsyttävää koska ihan toimivia noin muuten ja joku telkkari on minusta aika perusjuttu että sellainen ihmisellä on jos sen haluaa ja ainakin omalla kohdalla se laskee elämänlaatua ettei ole. Toki kaikkeen tottuu ja tähänkin että kaikki vaan kertaantuu kertaantumistaan kun mitään ei hoidetuksi alta pois heti saati sitten jopa etukäteen ja aina tulee jotain akuutimpaa ja tärkeämpää kuten esim hammaslääkäri liki tonnin loppulaskulla tai silmälasien uusinta varmaan samanlaisella hinnalla. Aina kun saa jotain vähänkin säästöön niin kas, sinne meni vaikka hyvä se tietty on että hammaslääkäriin pääsi. Silti harmittaa koska sillä rahalla olisi voinut hankkia vaikka tuon telkkarin ja ehkä uuden kännykänkin

Vierailija
6508/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja siihen päälle sitten kaikenlaista pienempää rahan menoa jollaista ei osannut ajatellakaan joku viisi vuotta sitten. Nyt tarvitsee kosteuttavia silmätippoja ja magnesium-tabletteja. Särkylääkettä ja voltarenia. Aiempaa paksumpia siteitä ja varmaan sitten seuraavaksi jotain tenojakin. Käsivoidetta menee tuubikaupalla ja ainoa tosihyvä on sikakallis vaikka kalliiksi tulee nuo halvemmatkin tällä kulutuksella. Samaan aikaan kaiken peruselämisenkin hinta vaan nousee vaikka tällaisten ylimääräisten menojen takia sen kaiken muun pitäisi halventua ja paljon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6509/6555 |
17.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Itse kohta pyöreitä täytän. Ehkä olisin halunnut synttärit pitää, mutta ei ole ketään, joita kutsuisin. Eikä varmaan ketään, joka haluaisi tulla. Ajattelin, että itsensä olisi voinut palkita, selvinnyt tähän asti. Lahjat olisi sivuseikka. 

Oi, tämä! Nuorempana synttärit olivat siinä muinaisessa ystäväpiirissä kiva juttu. Juhlittiin vuorotellen, kokoonnuttiin aina jonkun meistä luo, leivottiin jotain tai jokainen toi jotain pientä. Joitakin vieraita tuli kauempaakin. Päällimmäisenä muistan ilon. Luontevan ilon. Kaikki juttelivat kaikkien kanssa, naurettiin. Oli mukavaa. No, sitten elämä tapahtui, kuten tässä ketjussa monella, opiskeluja päättyi, ihmisiä muutti, eikä ole enää näitä kokoontumisia.

Kun täytin 30, näistä ystäväsynttäreistä oli jo mennyt pidempi aika. Silloin kolmekymppiset olivat vähän muotijuttu. Ajattelin että nyt tempaisen, teen jotain kivaa, ja järjestin 30-vuotissynttärit. Kutsuin ihmisiä, tein sellaiset järjestelyt että ensin "päivävuorossa" pikkupurtavaa ja oleilua kotonani, sitten halukkaille "iltavuoro" paikallisessa kulttuuripaikassa, jossa oli sinä iltana leffanäytöstä sun muuta tapahtumaa. Varasin sinne pienen pöydänkin. Arvaatte varmaan miten kävi? Kukaan ei tullut. Ei ilmoittanut ettei tule/pääse, eikä tullut. Muistan yhä sen häpeän, surun, pahoinvoinnin ja ihan fyysisen kivun tuntemukset, jotka alkoivat nousta kun viimein suostuin myöntämään itselleni ettei ovikello tule soimaan. Ja ne samat tunteet vielä paljon, paljon voimakkaampina kun menin sinne hiton kulttuurikahvioon, istuin yksin siinä "varattu" -pöydässä eikä kukaan tullut. Jossain vaiheessa vaivihkaa piilotin sen tyhmän lapun ja kun joku random pariskunta kysyi että onko tässä vapaata niin sanoin että joo, tottakai. Siellä helpotti sentään se, että paikalla oli muuten ihan mukavasti väkeä. Kaikki minulle vieraita, mutta sain sentään itselleni sen tunteen että saatoin piileskellä henkilökunnalta sitä ohareiden häpeää "piiloutumalla" niiden vieraiden ihmisten katveeseen.

Sen jälkeen en ole synttäreitä juhlinut. En ole ostanut mitään kakkupalaa tms. itselleni edes kotiin. Sen verran vahvan jäljen tuo kokemus jätti. Että miten väärin sitä voi hahmottaa todellisuutensa. Ihanko oikeasti ajattelin, että olin vielä joillekin olemassa?

Vierailija
6510/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nuo kolmikymppiset. Mulle kävi ihan samalla tavalla vaikka tietysti erilaisena variaationa ja itse en kehdannut edes lähteä kotoa mihinkään vaan istuin keittiöjakkaralla juomassa boolia josta riitti pitkäksi aikaa tuikkua murheeseen. Samoin sitä täytekakkua söin vissiin viikon ja niin se oli mullakin se viimeinen synttärikakku ikinä. Skumppapullot annoin työkavereille joululahjoina ja tuossakin meni pieleen koska kukaan heistä ei ollut ajatellut muistaa minua. No samapa se kun eroon niistä pulloista oli päästävä mutta nolotti silti se oma typeryys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6511/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse kohta pyöreitä täytän. Ehkä olisin halunnut synttärit pitää, mutta ei ole ketään, joita kutsuisin. Eikä varmaan ketään, joka haluaisi tulla. Ajattelin, että itsensä olisi voinut palkita, selvinnyt tähän asti. Lahjat olisi sivuseikka. 

Oi, tämä! Nuorempana synttärit olivat siinä muinaisessa ystäväpiirissä kiva juttu. Juhlittiin vuorotellen, kokoonnuttiin aina jonkun meistä luo, leivottiin jotain tai jokainen toi jotain pientä. Joitakin vieraita tuli kauempaakin. Päällimmäisenä muistan ilon. Luontevan ilon. Kaikki juttelivat kaikkien kanssa, naurettiin. Oli mukavaa. No, sitten elämä tapahtui, kuten tässä ketjussa monella, opiskeluja päättyi, ihmisiä muutti, eikä ole enää näitä kokoontumisia.

Kun täytin 30, näistä ystäväsynttäreistä oli jo mennyt pidempi aika. Silloin kolmekymppiset olivat vähän muotijuttu. Ajattelin että nyt tempaisen, teen jotain kivaa, ja järjestin 30-vuotissynttärit. Kutsuin ihmisiä, tein sellaiset järjestelyt että ensin "päivävuorossa" pikkupurtavaa ja oleilua kotonani, sitten halukkaille "iltavuoro" paikallisessa kulttuuripaikassa, jossa oli sinä iltana leffanäytöstä sun muuta tapahtumaa. Varasin sinne pienen pöydänkin. Arvaatte varmaan miten kävi? Kukaan ei tullut. Ei ilmoittanut ettei tule/pääse, eikä tullut. Muistan yhä sen häpeän, surun, pahoinvoinnin ja ihan fyysisen kivun tuntemukset, jotka alkoivat nousta kun viimein suostuin myöntämään itselleni ettei ovikello tule soimaan. Ja ne samat tunteet vielä paljon, paljon voimakkaampina kun menin sinne hiton kulttuurikahvioon, istuin yksin siinä "varattu" -pöydässä eikä kukaan tullut. Jossain vaiheessa vaivihkaa piilotin sen tyhmän lapun ja kun joku random pariskunta kysyi että onko tässä vapaata niin sanoin että joo, tottakai. Siellä helpotti sentään se, että paikalla oli muuten ihan mukavasti väkeä. Kaikki minulle vieraita, mutta sain sentään itselleni sen tunteen että saatoin piileskellä henkilökunnalta sitä ohareiden häpeää "piiloutumalla" niiden vieraiden ihmisten katveeseen.

Sen jälkeen en ole synttäreitä juhlinut. En ole ostanut mitään kakkupalaa tms. itselleni edes kotiin. Sen verran vahvan jäljen tuo kokemus jätti. Että miten väärin sitä voi hahmottaa todellisuutensa. Ihanko oikeasti ajattelin, että olin vielä joillekin olemassa?

Olen pahoillani

Vierailija
6512/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Nuo kolmikymppiset. Mulle kävi ihan samalla tavalla vaikka tietysti erilaisena variaationa ja itse en kehdannut edes lähteä kotoa mihinkään vaan istuin keittiöjakkaralla juomassa boolia josta riitti pitkäksi aikaa tuikkua murheeseen. Samoin sitä täytekakkua söin vissiin viikon ja niin se oli mullakin se viimeinen synttärikakku ikinä. Skumppapullot annoin työkavereille joululahjoina ja tuossakin meni pieleen koska kukaan heistä ei ollut ajatellut muistaa minua. No samapa se kun eroon niistä pulloista oli päästävä mutta nolotti silti se oma typeryys.

No äläs nyt, ei tarvitse nolottaa

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6513/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleekohan enää koskaan sitä sellaista aikaa, että aamulla herätessä on kiva fiilis nousta uuteen päivään? Tai edes joskus, vaikka kerran viikossa tai edes kerran kuukaudessa.

Millaiset asiat kiinnostaa? Onko harrastuksia?

Aika monenlaiset joista käytännössä mikään ei sisälly nykyiseen, eikä isolta osin aiempaankaan elämään. Osa on työelämään liittyviä, osa vapaa-aikaan tai oikeastaan paremminkin elämäntapaan ja -tyyliin liittyviä asioita ja siihen nivoutuu ne itselle mieluisat ja kiinnostavat harrastukset oikeastaan kaikki. Ne pari jotka ei sinällään niin liity niin ne elämässä jossain muotoa jo onkin, mutta ei se enää riitä. Toisaalta sitten ei kiinnostaa enää mikään. Aivan sama.

Saa olla väsynyt.

Olen kyllä sitäkin, mutta enimmäkseen vaan tympääntynyt kaikkeen ja koko elämään. Tämä ei ole millään tavalla omannäköistä vaikka pitkään sitä vääränlaisuutta sieti ja siihen mukautui mutta enää se ei onnistu ollenkaan. Pahinta tietenkin on tämä yksinäisyys joka on läsnä aina vaikka ehkä tätäkin sietäisi hieman paremmin jos elämä muuten olisi mallillaan ja sellaista mikä itselle on ominaista ja mieluisaa. Tuo vääränlaisuuden sietäminen ja siihen mukautuminen sai jotenkin aikaan sen, ettei ole ollut läsnä omassa elämässään vuosikausiin tai oikeastaan muutamaan vuosikymmeneen. Kaikki oli väärillä kierteillä jotenkin jo ennen kuin edes kerkisi miettiä mitä elämältään haluaa ja siihen vaan oli sitten sopeuduttava joten sitten sitä ei halunnut edes ajatella millä kaikilla tavoilla vääränläista se oma elämä onkaan. Sen kyllä tiedosti oikein hyvin, mutta samalla tiesi että pitäisi ns. räjäyttää koko pska joten se siitä sitten. Nyt sitten on päätynyt siihen tilanteeseen, että edes tuo kaiken räjäyttäminen atomeiksi ei auttaisi ja se saa lamaantumaan ihan lopullisesti.

Tekstisi perusteella älykkyyttä sinulta ainakin riittää. Ovatko älykkäät usein yksinäisiä? Kyllä se päivä voi paistaa risukasaankin, usko vaan. 

Vierailija
6514/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ahdistaa kamalasti, ei tiiä mitä tekis. Ja noista syntymäpäivistä, yksin istuin kotona 60 v päivänkin, ei edes ainut aikuinen poika tekstiviestiä laittanut, no en häneltä sitä odottanutkaan,, ei ole varmaan ketään onnitellut milloinkaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6515/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleekohan enää koskaan sitä sellaista aikaa, että aamulla herätessä on kiva fiilis nousta uuteen päivään? Tai edes joskus, vaikka kerran viikossa tai edes kerran kuukaudessa.

Millaiset asiat kiinnostaa? Onko harrastuksia?

Aika monenlaiset joista käytännössä mikään ei sisälly nykyiseen, eikä isolta osin aiempaankaan elämään. Osa on työelämään liittyviä, osa vapaa-aikaan tai oikeastaan paremminkin elämäntapaan ja -tyyliin liittyviä asioita ja siihen nivoutuu ne itselle mieluisat ja kiinnostavat harrastukset oikeastaan kaikki. Ne pari jotka ei sinällään niin liity niin ne elämässä jossain muotoa jo onkin, mutta ei se enää riitä. Toisaalta sitten ei kiinnostaa enää mikään. Aivan sama.

Saa olla väsynyt.

Olen kyllä sitäkin, mutta enimmäkseen vaan tympääntynyt kaikkeen ja koko elämään. Tämä ei ole millään tavalla omannäköistä vaikka pitkään sitä vääränlaisuutta sieti ja siihen mukautui mutta enää se ei onnistu ollenkaan. Pahinta tietenkin on tämä yksinäisyys joka on läsnä aina vaikka ehkä tätäkin sietäisi hieman paremmin jos elämä muuten olisi mallillaan ja sellaista mikä itselle on ominaista ja mieluisaa. Tuo vääränlaisuuden sietäminen ja siihen mukautuminen sai jotenkin aikaan sen, ettei ole ollut läsnä omassa elämässään vuosikausiin tai oikeastaan muutamaan vuosikymmeneen. Kaikki oli väärillä kierteillä jotenkin jo ennen kuin edes kerkisi miettiä mitä elämältään haluaa ja siihen vaan oli sitten sopeuduttava joten sitten sitä ei halunnut edes ajatella millä kaikilla tavoilla vääränläista se oma elämä onkaan. Sen kyllä tiedosti oikein hyvin, mutta samalla tiesi että pitäisi ns. räjäyttää koko pska joten se siitä sitten. Nyt sitten on päätynyt siihen tilanteeseen, että edes tuo kaiken räjäyttäminen atomeiksi ei auttaisi ja se saa lamaantumaan ihan lopullisesti.

Tekstisi perusteella älykkyyttä sinulta ainakin riittää. Ovatko älykkäät usein yksinäisiä? Kyllä se päivä voi paistaa risukasaankin, usko vaan. 

Minulla oli muinaisina aikoina eräs kouluajoilta tuttu ihminen, joka määritteli itsensä tämän raamin mukaan älykkääksi. Pidimme pitkään yhteyttä, mutta ajan saatossa se jäi. (Sekin.) Tunnustan, että hänen versionsa yksinäisyydestä ja kohtaamattomuudesta oli minulle liian raskas.

Kaikki, aivan kaikki oli hänen kokemuksensa mukaan muiden vika. Se, että hän ei saanut mieleistään työtä tai että opiskelupaikoissa ei osattu opettaa oikein. Se, että niin työ- kuin opiskelupaikoissa "kaikki muut" olivat hänen kokemuksensa mukaan "idiootteja". Eivät siis vain epäkiinnostavia ihmisiä, vaan ihan kognitioiden tasolla häntä ylivertaisesti typerämpiä. Niinpä ystäviä ei voinut saada, kun kaikki kohdatut ihmiset olivat "idiootteja" ja "tyhmiä". Uran olisi pitänyt aueta ja edetä, koska hän oli, kokemuksensa mukaan, paljon älykkäämpi ja osaavampi kuin keskivertoihminen. Kun ura ei sitten edennyt, se ei johtunut hänen kokemuksensa mukaan esimerkiksi siitä että useimmilla aloilla ura aloitetaan aika lapsenkengistä tai siitä, että hänen ammattialallaan työttömyys ylipäätään on kasvanut ja työarki pätkiintynyt ihan kautta linjan. Se johtui siitä, että pomotkin olivat "idiootteja".

Vikaa oli myös vanhemmissa. Se oli lapsuuskodin vika, ettei hänellä ollut aikuisiällä harrastuksia ja se, ettei hän kokenut jaksavansa siivota asuntoaan. Ei oltu saatu lapsuuskodista mallia, joka olisi opettanut sellaiseen ja niinpä lattiat täyttyivät tyhjistä ruokapaketeista ja homehtuvista pyykeistä. Äitinsä kävi, maan toiselta laitaa matkustaen, siivoamassa. Mikään ei kiinnostanut ja jos kiinnosti, hän puhui ummet ja lammet siitä miten mahdotonta oli ruveta harrastamaan mitään uutta, koska - no, jokin tyhmistä ihmisistä johtuva syiden kasauma siihen aina löytyi.

Tässä on nähdäkseni yksi yksinäisyyden ongelmista. Jos ainoa yhteinen nimittäjä on yksinäisyys, voi kohtaamista olla vaikea saada aikaan. Me kaikki kuitenkin elämme elämäämme ja päädymme elämämme eri tilanteisiin hyvin eri lähtökohdista ja tarkastelemme niitä kukin omalla persoonallisella tavallamme. Sama asia voi saada kahdelta ihmiseltä aikaan ihan erilaisen reaktion. Minulle hänen kokemuksensa kävi liian raskaaksi. Koen, etten ole halunnut tuoda yksinäisyyteeni vielä lisää painolastia sillä, että keskittyisin kertomaan itselleni miten kurjaa minulla on. Arkiolosuhteissa ja käytännön asioissa on tarpeeksi tavaraa ilmankin. Päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, pelottiko häntä ehkä taas yksi epäonnistumisen kokemus ja niinpä hän valitsi sellaisen "en aio edes yrittää koska se ei kuitenkaan kannata" -performoinnin? Ehkä.

Toivottavasti hänellä menee nykyään jo jollakin toisella tapaa. Yhteyttä häneen ei enää ole, koska keskustelunavaukseni siitä, miten minun on vajailla jaksamisillani vaikea kannatella ja kohdata hänen musertavalta tuntuvaa negatiivisuuttaan, teki tietenkin minustakin "idiootin". 

Inhoan toksista positiivisuutta. Minusta se on samanlaista todellisuuden välttelyä kuin supernegatiivisuuskin. Mutta jos kokemus elämästä, siis siitä millainen versio siitä on tarjolla, on se että "ei jaksa kun ei toimi kuitenkaan" ja/tai että "asiat johtuvat siitä että muut ovat niin idiootteja".. niin jos tosiaan olisi näin, niin miksi siitä pitää tehdä niin kauhea numero? Itsestäänselvyyksistä harvemmin kai tarvitsee.

Vierailija
6516/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa kamalasti, ei tiiä mitä tekis. Ja noista syntymäpäivistä, yksin istuin kotona 60 v päivänkin, ei edes ainut aikuinen poika tekstiviestiä laittanut, no en häneltä sitä odottanutkaan,, ei ole varmaan ketään onnitellut milloinkaan.

Voi noita, jotka ei muista omia vanhempiaan 

Vierailija
6517/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei jaksa enää elää, ei omaisia, synkkää on. Miks toiset saavat onnelliset perheet ja ison tukiverkoston, minulla ei ole ketään.

Vierailija
6518/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Ei jaksa enää elää, ei omaisia, synkkää on. Miks toiset saavat onnelliset perheet ja ison tukiverkoston, minulla ei ole ketään.

Please, jaksa. En halua, että ihmiset tekee mitään pahaa itselleen. Kerro tänne kaikki surusi, niin et ole niin yksin. Meitä on täällä aina joku jossain välissä vastaamassa 

Vierailija
6519/6555 |
18.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kissojen ( 3kpl ) vietän laatuaikaa, remonttireiska tekee tällä viikolla eteisen kaappien uusimista ja ystäväni kävi eilen illalla juttelemassa..joten eipä sen kummempia huolia..ateriaksi söin tuplasavulohta joka on herkkuani

Nyt kissat ja minä mennään  nukkumaan, remontti jatkuu huomenna..ulkona on sateinen ja hämärä ilma, kunhan remontti on ohi jää aikaa kuunnella musiiikkia You Tubesta..

Vierailija
6520/6555 |
19.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleekohan enää koskaan sitä sellaista aikaa, että aamulla herätessä on kiva fiilis nousta uuteen päivään? Tai edes joskus, vaikka kerran viikossa tai edes kerran kuukaudessa.

Millaiset asiat kiinnostaa? Onko harrastuksia?

Aika monenlaiset joista käytännössä mikään ei sisälly nykyiseen, eikä isolta osin aiempaankaan elämään. Osa on työelämään liittyviä, osa vapaa-aikaan tai oikeastaan paremminkin elämäntapaan ja -tyyliin liittyviä asioita ja siihen nivoutuu ne itselle mieluisat ja kiinnostavat harrastukset oikeastaan kaikki. Ne pari jotka ei sinällään niin liity niin ne elämässä jossain muotoa jo onkin, mutta ei se enää riitä. Toisaalta sitten ei kiinnostaa enää mikään. Aivan sama.

Saa olla väsynyt.

Olen kyllä sitäkin, mutta enimmäkseen vaan tympääntynyt kaikkeen ja koko elämään. Tämä ei ole millään tavalla omannäköistä vaikka pitkään sitä vääränlaisuutta sieti ja siihen mukautui mutta enää se ei onnistu ollenkaan. Pahinta tietenkin on tämä yksinäisyys joka on läsnä aina vaikka ehkä tätäkin sietäisi hieman paremmin jos elämä muuten olisi mallillaan ja sellaista mikä itselle on ominaista ja mieluisaa. Tuo vääränlaisuuden sietäminen ja siihen mukautuminen sai jotenkin aikaan sen, ettei ole ollut läsnä omassa elämässään vuosikausiin tai oikeastaan muutamaan vuosikymmeneen. Kaikki oli väärillä kierteillä jotenkin jo ennen kuin edes kerkisi miettiä mitä elämältään haluaa ja siihen vaan oli sitten sopeuduttava joten sitten sitä ei halunnut edes ajatella millä kaikilla tavoilla vääränläista se oma elämä onkaan. Sen kyllä tiedosti oikein hyvin, mutta samalla tiesi että pitäisi ns. räjäyttää koko pska joten se siitä sitten. Nyt sitten on päätynyt siihen tilanteeseen, että edes tuo kaiken räjäyttäminen atomeiksi ei auttaisi ja se saa lamaantumaan ihan lopullisesti.

Tekstisi perusteella älykkyyttä sinulta ainakin riittää. Ovatko älykkäät usein yksinäisiä? Kyllä se päivä voi paistaa risukasaankin, usko vaan. 

Vielä todennäköisemmin se voi olla paistamatta. Voisiko pliis jo lopettaa näiden joutavien latteuksien latelut? Eikä vain tässä keskustelussa vaan ihan kaikkialla.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan kahdeksan neljä