Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.
Mitä teille kuuluu tänään? Mitä ootte puuhailleet?
Kommentit (6556)
Olen kirjannut kännykkään tärkeitä ja pysäyttäviä lauseita. Sellaisia jotka on saanut ajattelemaan ja jotka haluan muistaa. Tärkein on se että vaikka kuinka pelottaisi, silti on uskallettava. Aina vaan. Jos tulee mahdollisuus, pienikin mahdollisuuden muru, käden ojennus, saada ystävä, se yksi ystävä. Tartu siihen. Minä en uskaltanut ja kadun sitä joka päivä. Se tärkeä lause muistiossa on:
En pelotta vaan pelosta huolimatta.
Ahdistuksella alkoi tämäkin aamu, ahdistus vie kyvyn toimia, sitä on ja möllöttää vaan, ahdistaa lähteä ovestakin ulos.
Jokapäivästä tämä ahdistus ja jännitys, mutta nousen kuitenkin ylös, ei ne asiat parane peiton alla murehtiessa, niin kun ennen nuorempana tein, saatoin nukkua kolme päivääkin peräkkäin, se oli kyllä kova masennus.
Vierailija kirjoitti:
Tajusin juuri sen sanan mikä kuvaa elämääni. Se on häpeä joka liittyy melkein kaikkeen. En häpeä tehneeni esim pahoja tekoja, mutta häpeän sitten itseäni ja elämääni ja kaikkea muuta.
Häpeää tunnen minäkin ja siis niin itsestäni kuin oikeastaan kaikista tekemisistäni kuin tekemättä jättämisistänikin. Mitään sellaista pahaa tai väärää en ole tehnyt mitä pitäisikin hävetä vaan ihan tavisjuttuja nämä on, arkisia asioita. Aina kokee toimivansa jotenkin tyhmästi tai väärin ja pitäisi olla erilainen ja parempi. Sinällään järki kyllä sanoo ettei kukaan varmasti ainakaan jälkeenpäin sitä mieti miten olin tai en ollut, mutta ei auta. Minä mietin ja häpeän. Lisäksi oikein extrahäpeää kokee sen jälkeen kun siinä hetkessä joku tosiaan on katsonut pitkään ja ihmetellen tai olen muuten vaan ollut jotenkin jonkun muun tiellä tai haittoina. Tuohonkaan ei auta yhtään, että jokainen kerta jossain ihmisten ilmoilla ollessa saan itse olla se joka väistää muista piittaamatonta kännykäntuijottajaa tai muuta joka ei ymmärrä täällä olevan oikeanpuoleinen liikenne tai ettei siihen oviaukkoon / rullaportaiden päähän pidä jäädä pällistelemään ja blokkaamaan muiden liikkumista. Minä en sentään tee tuollaista mutta silti koen olevani muiden tiellä. Tuskin nuo muutkaan jälkeenpäin mitään häpeää kun eivät edes siinä hetkessä koe tekevänsä mitään väärää.
Eikä tähän auta edes ikä vaan pahemmaksihan tämä itsensä häpeäminen menee koko ajan. Samassa tahdissa katoaa se vähäinenkin itsevarmuus ja itsensä kokee aivan arvottomaksi kaikella tavalla. Nyt sitten tänään vihdoin hoksasin yhden uuden jutun tai oikeammin ärsyttäjän, joka näemmä saa ihan raivon partaalle ja se on kun jollakulla soi puhelin ja siitä puhelusta on vastaanottaja ilahtunut. Aivan kahelia. Siinä vaan jotenkin vyöryy niin yli se suru, kateellisuus, katkeruus ja kaikki muukin tietoisuus siitä, ettei itselle soita kukaan työkkärivirkailijaa tai vastaavaa lukuun ottamatta etten enää kestä ilman että saan raivarin joka ainakin vielä on onneksi ollut ihan vaan sisälläni. Ulos se kyllä on tullut kunnon kirosanaryöpyn ja raivon kanssa heti kun olen ollut kotona ja siinä on pitkän aikaa päivä pilalla. Pitkään tätä ihmettelin että mikä saa nykyisin liki aina tuolla kaupolla jne käydessä niin huonolle tuulelle ja tänään se sitten valkeni. Olisipa jotain kivaa kirjoitettavaa ja ajateltavaa mutta tätä tämä vaan on. Mä en halua enkä jaksa enää olla yksinäinen ja aina yksin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on asiat huonosti, en enää tiedä miten selviän tästä kaikesta yksin, välillä mietin itsemurhaakin ratkaisuksi, eihän minulla kyllä ketään ole omsista joka jäisi kaipaamaan.
Olen varmaan aiemmin jo kirjoittanutkin että tuon vaihtoehdon lukitseminen yhdeksi keinoksi antoi ainakin jonkinlaisen levollisuuden. Että ei mun ole pakko jaksaa elää jos tämä ei paremmaksi muutu. Silloin samalla tajusin senkin, että olin itseasiassa miettinyt asiaa jo vuosia vuosia sitten ja silloin ajatuksena oli, että sitä surua en halua vanhemmilleni aiheuttaa eli asia on poissuljettu niin kauan kun he elossa ovat. Nyt on sama juttu kuin sinullakin, että sitä ei surisi kukaan eikä minua kukaan jäisi kaipaamaan. Tuo on varsin kammottava ajatus tai eihän se mikään ajatus ole vaan ihan tosiasia.
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuksella alkoi tämäkin aamu, ahdistus vie kyvyn toimia, sitä on ja möllöttää vaan, ahdistaa lähteä ovestakin ulos.
Tuo on totta, että jos heti aamusta ei itseään saa liikkeelle ja toimimaan niin sitten meneekin koko päivä möllöttäessä. Tuo lamaannus on ainakin mulle ilmeisen tehokas keino ajantappamiseen kun silloin tuntuu aika rientävän normaaliakin nopeammin vaikka ei mitään saa aikaan. Yhtäkkiä voi vaan hävitä useampi päivä ja jälkeenpäin on aika pöllämystytkin olo kun taas saa itsensä jotenkin pakotettua liikkeelle.
Minua ahdistaa ja ketuttaa pahaa haluavat ihmiset, ovat mielissään kun vaikeuttavat toisen ihmisen elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuksella alkoi tämäkin aamu, ahdistus vie kyvyn toimia, sitä on ja möllöttää vaan, ahdistaa lähteä ovestakin ulos.
Tuo on totta, että jos heti aamusta ei itseään saa liikkeelle ja toimimaan niin sitten meneekin koko päivä möllöttäessä. Tuo lamaannus on ainakin mulle ilmeisen tehokas keino ajantappamiseen kun silloin tuntuu aika rientävän normaaliakin nopeammin vaikka ei mitään saa aikaan. Yhtäkkiä voi vaan hävitä useampi päivä ja jälkeenpäin on aika pöllämystytkin olo kun taas saa itsensä jotenkin pakotettua liikkeelle.
Minulla taas menee päivät tietyllä rutiinilla eli jos niistä lipun niin sitten tavallaan hukkaan koko päivän helposti. Eli nojaan niihin, että pysyy raamit kasassa ja saan ajan kulumaan. Jos en tekisi edes näitä juttuja niin ei olisi mitään enää. Näin rutiinit ja tekeminen saa edes vähän aikaa kulumaan paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuksella alkoi tämäkin aamu, ahdistus vie kyvyn toimia, sitä on ja möllöttää vaan, ahdistaa lähteä ovestakin ulos.
Tuo on totta, että jos heti aamusta ei itseään saa liikkeelle ja toimimaan niin sitten meneekin koko päivä möllöttäessä. Tuo lamaannus on ainakin mulle ilmeisen tehokas keino ajantappamiseen kun silloin tuntuu aika rientävän normaaliakin nopeammin vaikka ei mitään saa aikaan. Yhtäkkiä voi vaan hävitä useampi päivä ja jälkeenpäin on aika pöllämystytkin olo kun taas saa itsensä jotenkin pakotettua liikkeelle.
Minulla taas menee päivät tietyllä rutiinilla eli jos niistä lipun niin sitten tavallaan hukkaan koko päivän helposti. Eli nojaan niihin, että pysyy raamit kasassa ja saan ajan kulumaan. Jos en tekisi edes näitä juttuja niin ei olisi mitään enää. Näin rutiinit ja tekeminen saa edes vähän aikaa kulumaan paremmin.
Mä huomaan alkaneeni lipsua vähän sieltä ja täältä mutta en onneksi joka päivä vaikka ärsyttää tämäkin. Tai ärsytys on ehkä vähän väärä sana kun enemmänkin ehkä hirvittää tämä lipsuminen, koska se oli yllättävänkin helppoa ja huomaamatonta eli noinko sitä pian huomaa antavansa mennä kun on alamäki. Pitäisi saada itsensä ruotuun, mutta jotenkin enää ei vaan jaksa eikä pystykään ottamaan itseään niskasta kuten aina ennen. Hieman siis stressaa se, että tällaisestako se alkaa kun lopulta voidaan todeta ihmisen elämän lähteneen luisuun ja elämänhallinta oli mennyttä. Ei varmaan pitäisi miettiä tätäkään yhtään.
Samalla nuo rutiinit ja arkiset jutut antaa tietynlaista turvaa vaikka samalla ne muistuttaa kuinka kaikki on päin sitä itteään. Juurikaan noissa kun ei ole sellaista mikä olisi itselle mieluisaa / mukavaa vaan kaikki on enemmän tai vähemmän pakkopullaa tai ainakin toisella tapaa se olisi enemmän "mua" kuin sillä mihin on jumiutunut kuin robotti. Yksi tällainen on esim iltapala joka minusta olisi kiva syödä ihan kiireettä pöydän ääressä, juoda teetä ja syödä jokin leipä. Mikäänhän ei estä luomasta tuollaista rutiinia ja siihen vaihtamista, mutta silti sitä ei saa aikaan vaan tilalla on kaksi tyhmää rutiinia eli joko en syö iltapalaa ollenkaan tai sitten hotkin jotain leikkelesiivuja suoraan paketista samalla kun selaan nettiä..
Herätty 5.30, kaupassa jo klo 9, loppupäivä yksin miettimistä ja tv katselua. Kyllä on synkkää niin mieli kun ilmakin. N62v
Kaipaan sosiaalisen elämän lisäksi ihan vain sitä, että elämä olisi seesteistä ja mukavaa eikä tällaista jatkuvaa jengalla olemista ja tulipalojen sammuttelua. Koko ajan on joku uusi ongelma ja murhe ratkottavana ja hoidettavana ja kun edellisestä jotenkin selviää niin jo kaatuu joku toinen ongelma syliin. Näitä yksinään pähkäillessä ja hoitaessa menee aikaa, koska sitä vain ei tajua kaikkea heti itse ja yksin vaan moneen asiaan olisi tarpeen ihan se vanha viisaus kahden pään yhteen lyömisestä. Aikanaan tietty tajuaa yksinäänkin, mutta hirveästi menee aikaa ja energiaa ihan hukkaan kun on omien ajatustensa varassa ja vaikka kuinka yrittää ajatella boksin ulkopuolelta niin jotenkin sitä lukkiutuu johonkin pikkujuttuun joka onkin koko jutun juju. Vaikea selittää mutta lie muillekin ketjussa tuttua.
Elämä tuntuu olevan pelkkää pysyvää vastoinkäymistä eikä lopulta oikein mikään mene jouhevasti eikä ainakaan omalla painollaan vaan ihan kaikki pikkujutuista lähtien hankaa ja kanittaa vastaan. Ilmeisesti sitä on jo ihan hermoraunio mutta kuinka tässä voisi rentoutuakaan kun mikään elämässä ei ole rentouttavaa tai kivaa. Nyt sitten olen huomannut raivoavani sellaisestakin perusasiasta kuin painovoima ja olen alkanut inhoamaan ja kyseenalaistamaan koko juttua vaikka joojoo tiedän, että se on hirveän tärkeää eikä sekään toimisi että ollaan painottomassa tilassa. Silti en vaan ymmärrä miksi on tarpeellista, että ihan kaikki tavarat pitää käyttää lattian kautta tai että naaman täytyy alkaa näyttää sulaneelta vappunaamarilta.
Just näin, elämä on ollut vaan vastoinkäymisiä.jatkuvasti. Kun mietin millon olin viimeksi onnellinen, niin v.1999, parisuhde oli silloin, mies jätti minut, sen jälkeen yhtä synkkyyttä vaikka en yksin aina ole, viimeiset kuukaudet täyttä tuskaa.
Vierailija kirjoitti:
Jokapäivästä tämä ahdistus ja jännitys, mutta nousen kuitenkin ylös, ei ne asiat parane peiton alla murehtiessa, niin kun ennen nuorempana tein, saatoin nukkua kolme päivääkin peräkkäin, se oli kyllä kova masennus.
Ei parane mutta ei ne parane siltikään vaikka kuinka nousisi, tekisi ja suorittaisi. Korkeintaan pysyy ennallaan, mutta alkaa tuntua näin keski-iässä että aina on ainakin jokin huonommin mitä eilen saati sitten vaikka vuosi sitten.
Lisäksi ainainen yksinolo ja yksinäisyys alkaa ajan myötä tuntumaan ihan eri tavalla mitä aluksi ja aiemmin. Aluksi on toivoa paremmasta ja jaksaa uskoa muutokseen, mutta sitten kun pettymykset vaan seuraa toisiaan eikä mikään muutu vaikka kuinka tekee, on aktiivinen ja kokeilee uusia lähestymistapoja eikä edes jumita omalla mukavuusalueellaan vaan antaa mahdollisuuden tilanteen korjaantumiselle melko avarakatseisestikin. Jossain vaiheessa on viisautta luovuttaa vaikka sen jälkeen se sängystä nouseminenkin lakkaa kiinnostamasta. Aivan sama kaikki.
Ei huvita herätä. Ei huvita mennä nukkumaan. Ei huvita maata sohvalla, ei huvita nousta ylös. Ei huvita käydä kaupassa, ei huvita jäädä kotiin. Ei kiinnosta mennä töihin eikä halua olla työtön. Voi ainoastaan odottaa.
Pahoittelen jo alkuun tätä ikävää kieltä, mutta muistan kuinka nuorena ihmetteli kun noin 50-vuotiaat työkaverinaiset tuskaili kuinka sormet on kuin nippu k*rp*ä ja silmätkin kuin kaksi sianv*ttua rinnakkain.
Enää ei naurata yhtään vaan ainoastaan raivostuttaa suunnattomasti nämä ikääntymisen aikaansaamat muutokset ja varsinkin kun muutenkin kaikki on raskasta ja hankalaa jo muutenkin. Ei tosiaan tarvitsisi enää näitä riesoja tähän kaiken muun sonnan päälle vaan oikeasti kohta katkeaa verisuoni varmaan päästä.
Vierailija kirjoitti:
Ei huvita herätä. Ei huvita mennä nukkumaan. Ei huvita maata sohvalla, ei huvita nousta ylös. Ei huvita käydä kaupassa, ei huvita jäädä kotiin. Ei kiinnosta mennä töihin eikä halua olla työtön. Voi ainoastaan odottaa.
Paitsi että enää en halua odottaakaan enää yhtään vaan haluan vihdoin jo päästä elämään elämääni. Olen ollut aivan riittämiin sinnikäs ja kärsivällinen, sietänyt ja mukautunut, joustanut ja sopeutunut, kelpuuttanut ja ollut vähäänkin tyytyväinen koska olen aina muistanut ettei saa ahnehtia, etuilla eikä vaatia vaan pitää odottaa omaa vuoroa.
Alan epäillä ettei sitä ole olemassakaan.
Tämäkin päivä lopussa. Ei ole kukaan kaivannut, eikä tule kaipaamaankaan, ei mitään syytä eläö.
Taas on noustu synkkään päivään synkällä mielellä, en välitä enää mistään, poltan sisällä tupakkaa kun ei parvekkeellakaan saa, muutenkin varmaan häätö kämpästä tulee. Yksin mietin joka päivä asioitani, ei ketään josta tukea, mietin pahoja asioita.
Joku kirjoitti, ettei elämä parane jos esim noudattaa rutiineja. Minulle taas ne ovat lähes ainoa keino kestää elämääni ja saada jokaiseen päivään jotain hyvääkin. Näin, kun teen niitä juttuja niin samalla aika kuluu ja saan liikuntaa sekä väsytettyä itseni sopivasti, että nukun yöni.
Se päivä, kun joskus mietin, että viitsinkö kävellä tms niin kysyn Itseltäni haluanko pahan unettomuuden takaisin ja kun vastaus on en niin sitten ulos kävelemään. Tietyllä tapaa olen ankara itselleni näissä jutuissa ja se toimii. Toki ymmärrän, että kun itsekin voin huonommin (ahdisti paljon ja toivoton olo) niin ei se tosi kurjassa olossa kävely pitkiä matkoja ollut miellekästä, mutta voin todeta, että kävelin itseni takaisin elämään aikoinaan. Pakotin kävelemään ja sillä tavalla pääsin taas parempaan kuntoon kaikin tavoin. Tämäkin totta ja tosi vaikeasta hetkestä selvisin noin 4-5 vuotta sitten. Nykyinen kävelyni pohjautuu siihenkin ajatukseen.
Sitten joku aina irvailee tästäkin. Minulle on vuosien aikana kommentoitu tätä. Tosin monet kerrat on puhuttu toiselle ja minä sattumalta olen kuullut. Ihmiset aina ottavat jonkun jutun mihin ikävästi kommentoida. Minulla, se on esim kävelyni ja täällä melko syrjässä asuessa, kun ihmisiä on vähemmän niin on helppoa tarkkailla kuka kävelee ja samalla, kun on lähes ainoa joka tässä suunnassa kävelee niin se vasta helppoa on. Onneksi voi välillä vaihtaa maisemaa, mutta helpostihan täällä aina joku bongaa jostain. Kaupunki näyttää tässä mielessä hyvältä paikalta ja ihmismäärä jo auttaa siihen, ettei kukaan ei kovin seurailla.
Tajusin juuri sen sanan mikä kuvaa elämääni. Se on häpeä joka liittyy melkein kaikkeen. En häpeä tehneeni esim pahoja tekoja, mutta häpeän sitten itseäni ja elämääni ja kaikkea muuta.