Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija
12.09.2025 |

Mitä teille kuuluu tänään? Mitä ootte puuhailleet?

Kommentit (6556)

Vierailija
6401/6556 |
04.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eipä tässä minuakaan kiinnosta kämpän koristelu kun ei edes pölyjen pyyhkiminenkään enää..vielä muutama vuosi sitten tein hienoja kynttiläasetelmia, ei enää innosta mikään N62v

Vierailija
6402/6556 |
05.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Eipä tässä minuakaan kiinnosta kämpän koristelu kun ei edes pölyjen pyyhkiminenkään enää..vielä muutama vuosi sitten tein hienoja kynttiläasetelmia, ei enää innosta mikään N62v

Ei kiinnosta ei. Viime kesä oli eka kesä ikinä kun en laittanut enää parvekekukkiakaan enkä muutenkaan tehnyt sellaista "kesähuonetta". Alkuviikosta olisi tuossa lähikaupassa ollut callunoita ja oikeasti aika upeitakin vielä ja tarjouksessakin, mutta mitä mä niillä? Se entinen minä olisi laittanut ainakin parvekkeen pöydälle tuollaisen valosarjan kanssa ja tuolla hintaa saattanut hyvinkin laittaa parvekelaatikkoonkin, mutta nyt riitti kun katsoin niitä kaupassa. Aivan sama.

Tänäkin aamuna eka ajatus sen normaalin ei s@@tana joko on aamu ajatuksen jälkeen onkin ollut se, että nyt kun taas teen ja hoidan nämä asiat x,y ja z niin sitten on ilta ja pääsen nukkumaan. Sairaan makea elämä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6403/6556 |
05.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Varmaan lapsellista, mutta olen saanut pientä iloa vierailemalla noin kerran vuodessa entisellä opiskelupaikkakunnallani. Sellainen pieni kaupunki, jossa juuri mikään ei isosti muutu (näköjään) ja joka oli se paikka, jossa minulla edellisen kerran oli sellainen kiva sosiaalinen piiri. Nuoren ihmisen elämää, kaikkineen. Erityisen muuttumattomana siellä on pysynyt kirjasto, jossa oli edelleen ihan samat hyllyt ja kalusteet kuin silloin yli 20 vuotta sitten. No, nyt tällä vierailulla näin ilmoituksen siitä, että kirjastossa tehdään pieni sisäremontti ja samalla uudistetaan ne hyllytkin. Tuli samaan aikaan sekä haikea olo (että nyt katoaa tämäkin pieni konkreettinen pala menneisyyttäni, johon vielä liittyy kivoja muistoja) että iloinenkin mieli siitä, että ainakin ehdin sitten vielä tämän kerran tehdä tuon "matkan pieneen menneisyyteen". 

Vierailija
6404/6556 |
05.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Yksi asiointi tänään hoidettu, tuntuu että nyt väsyttää. Eipä minullekkaan tule enää parvekkeelle mitään laitettavaa, on nyt sellaset asumisesta johtuvat tunnelmat, että ei kodihoito nappaa. Pitäis jaksaa alkaa kattoo toista kämppää.

Vierailija
6405/6556 |
05.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Elämä on lyhyt, aika vierähti parikymmentävuotta bentsoissa ja kaljoissa . Tajusin kun poikani täytti 40v, ja olen ollut näinä vuosina hyvin vähän hänen elämässään, ei sillon ollut mitään väliä millään. Nyt olen yksin, ryyppyseuralaiset kuolleet. Pieleen meni elämä mulla.

Vierailija
6406/6556 |
05.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Elämä on lyhyt, aika vierähti parikymmentävuotta bentsoissa ja kaljoissa . Tajusin kun poikani täytti 40v, ja olen ollut näinä vuosina hyvin vähän hänen elämässään, ei sillon ollut mitään väliä millään. Nyt olen yksin, ryyppyseuralaiset kuolleet. Pieleen meni elämä mulla.

Vielä ei ole myöhäistä korjata välejä. Varmasti poikasi haluaisi tehdä niin myös.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6407/6556 |
05.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Moni on täällä kirjoittanut, että tahtoisi olla osa jotain ja vaihtaa ajatuksia edes jonkun kanssa. Minullakin tämä sama mielessä usein. Minulla on vanhempani ja arvostan heitä sillä olisin ilman heitä täysin yksin. Silti vuosien ja vuosikymmenten yksinäisyys muuten on sitten jättänyt jälkensä. En ole varmaan lapsuuden jälkeen enää ole ollut osa mitään. Tähän huonot kokemukset ihmisistä sitten myös vaikuttaneet ja määrittäneet kaikkea. Se on värittänyt paljon tätä elämääni vaikuttanut siihen. 

Joku hyvin kirjoitti, että olisipa jotkut ihmiset joiden joukkoon tavallaan sopisi sellaisena kuin on ja tavallaan kelpaisi. Sitä monesti mietin. Jotain sellaista mahdollisuutta edes. Toisaalta jos itseäni mietin niin monesti ajattelen niin, että olenko jo mennyt tapaus ihmisten suhteen. Muuttunut niin vääräksi versioksi itsestäni etten enää osaa edes tutustua tai lainkaan edes oleta, että minusta olisi seuraa muille. Vai olisinko se jännittynyt ja liikaa yksin ollut tavallaan hukkaan mennyt ihminen. Näin monesti mietin. 

Ehkä joskus uskoin siihen, että minusta voi joku pitää. Joskus vuosikymmen sitten. Nyt vuosien aikana se ajatus on hiipunut. Ehkä jäin jonnekin aikaan ennen koronaa. Kalenteri pysähtyi. Toisaalta tuotakin aikaa miettiessä muille oli varmaan hyvin erikoista "eristäytyä" ja välttää tapaamisia. Minä ehkä hetken tajusin, että hei joku elää nyt hetken tuota elämää ja minä jatkan sitä samaa edelleen. Niin, kun on parikymmentä vuotta ilman ystäviä niin voi sanoa olevansa tavallaan pilalle mennyt ihminen mitä ystävien saamiseen yms tulee. Näin mietin. 

 

Minulla toisaalta kokemukseni myös vaikuttaneet. Toisaalta otan omat virheeni itsessäni myös huomioon. Silti joskus olin enemmän se jollainen haluaisin nytkin olla jos se vaan olisi mahdollista. Silti tuo minä on vähän kuin poissa kokonaan. Se iloisempi ja sellainen toiveikkaampi minä. 

Minäkin suoritan paljon asioita. Teen kaikkea ja huijaan itseäni unohtamaan kaiken. Väsytän itseäni niin en jaksa niin paljon miettiä. Epävarmuutta pitäisi tietysti elämässä sietää, mutta itselle kaikki vuosien kuormat ja epävarmuudet ovat jo olleet vähän liikaa. Näin jos jokin asia on epävarma niin huoli tästä kuormittaa paljon. Sitten pitäisi niin saada itsestään irti paljon. Pystyä kaikkeen. Silloin minullekin tulee tuo jonkun mainitsema ajatus eli olisipa joku joskus joka näkisi minut ja sanoisi jotain hyvää tässä mielessä. Näkisi ne jutut mitkä vaikeita ja ymmärtäisi. Tätäkään ei saa käsittää väärin ja minä mielelläni itsekin auttaisin muita. Sen mitä toisaalta pystyisin. 

Itselle kaikkien päivien viettäminen on se sitten mikä vaan juhla on nykyään ihan samantekevää. En välitä enää mistään. Sisustus on mikä on ja lähinnä harmittaa vaan joku sekaisuus ja joidenkin kaappien yms puuttuminen. Saisi paremmin kaikki järjestykseen. Muuten sillä ei ole oikeastaan merkitystä millaiselta kotona näyttää ja mitkä värit jne. Joskus sitä tykkäisi tietysti sisustaa enemmän, mutta toisaalta menee näinkin. Kaikkea ajatusta. Kyllä minäkin tosi surullinen monesti olen. 

Vierailija
6408/6556 |
06.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sitä menee yksinäisyyden myötä jotenkin lukkoon kaikella tapaa eikä osaa enää oikein miettimälläkään sanoa mitä kaikkea olisi halunnut sanoa vaikka ihan vaan eilen, jos vaan olisi kenelle puhuisi. Sellainen spontaani kyky jutella katoaa sekin johonkin, mutta kyllä sitä kaikenlaista mieleen tulee pitkin päivää jonka haluaisi jakaa toisen / toisten kanssa. Silti kun sitä miettii nyt vaikka just eilisen osalta niin onkin ihan täysi blackout eikä muista mitään sellaista vaikka sen muistaakin, että kyllä sellaista oli. Ei ne mitään maata mullistavia juttuja tietty olekaan, mutta kuitenkin siinä hetkessä tärkeitä havaintoja tai oivalluksia. Jostain syystä niitä ei vaan kykene muistamaan vaikka tahtoisi. Sama monessa muussakin asiassa, että sitä joutuu tukahduttamaan itseään / tunteitaan ja tekemään itsensä pienemmäksi mitä on. Ei voi elää itselle ominaista elämää vaan on jatkuvasti epämukavuusalueella ja kaikki tunteet jotenkin katoaa vaikka toisaalta ne kasvaa kauheisiin mittoihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6409/6556 |
06.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mikähän siinäkin on, että asioihin ei enää osaa suhtautua normaalisti? Sitten se vielä menee niin nurinkurisesti että jotakin sellaista vähättelee ja pitää merkityksettömänä johon oikeasti pitäisi suhtautua vakavasti ja sitten joku pikkujuttu saa hyppimään pitkin seiniä kun sitä hermoilee ja panikoi. Sitä menee ihan sekaisin tässäkin mielessä kun kaikki asiat on pähkäiltävä ja ratkottava yksin niin vissiin sitten se kuormitus saa ajan kanssa reagoimaan jo ihan väärin. Tai mistäs minä tiedän tätäkään. Ehkä tämä onkin aivan normaalia ja kaikki on yhtä sekopäisiä vaikka olisi perheet ja kaverit ym. Vaikea kyllä uskoa, mutta tätä se just on kun ei ole minkäänlaista vuoropuhelua missään asiassa eikä itseään pääse peilaamaan toisiin ihmisiin. Hyvinkin saatoin kehittää nyt ongelman asiasta jossa toiminkin ihan samalla tavalla kuin kuka tahansa muukin. En tiedä tuntuu ettei enää pitäisi ajatella yhtään mitään ja toisaalta se kyllä tuntuisikin ihan oikealta ratkaisulta että antaisi vain kaiken olla eikä enää välittäisi yhtään mistään.

Vierailija
6410/6556 |
06.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämä on lyhyt, aika vierähti parikymmentävuotta bentsoissa ja kaljoissa . Tajusin kun poikani täytti 40v, ja olen ollut näinä vuosina hyvin vähän hänen elämässään, ei sillon ollut mitään väliä millään. Nyt olen yksin, ryyppyseuralaiset kuolleet. Pieleen meni elämä mulla.

Vielä ei ole myöhäistä korjata välejä. Varmasti poikasi haluaisi tehdä niin myös.

Olemme väleissä, onneks äitini piti pojasta huolta, kiitos hänen. He matkustelivat, kävivät sukulaisten häissä ym.juhlissa. Minulta jäi tämä kaikki ja tyhmä ja 90 luvulla lääkärit kirjoitti jatkuvasti bentsoja, mitkä.pilas mun elämän parhaat vuodet.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6411/6556 |
07.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Taitaa olla muillakin yksinäisillä tämä sama, että mitään ei kuulu eikä mitään tapahdu eikä enää jaksa edes tätä keskustelua. Mua ei huvita enää olla netissäkään kuten aiemmin ja se varmaan on ainoastaan hyvä asia, mutta saa tämä mökkiytyminen ihan uuden ulottuvuuden kun on oikeasti ihan vain omissa oloissaan. En ole telkkariakaan viitsinyt avata kun nyt on se sesonki käsillä kun yhdessäoloa, läheisiä ja antamisen iloa tungetaan joka mainoskatkolla. En voi sanoa että en ole katkera mutta kuitenkin vaan olen todellakin katkera kaikesta, samoin kaikki kaduttaa ja ihan sama onko se asia jonka teki vai sellainen mikä jäi tekemättä eikä millään ole enää väliä. Kivat kaikille niille joilla on elämässään ihmisiä ja syytä juhlaan ja vaikka sanotaan, ettei se ole multa pois niin tavallaan se kyllä varmaan on. Ainakin osittain. 

Vierailija
6412/6556 |
07.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Moni on täällä kirjoittanut, että tahtoisi olla osa jotain ja vaihtaa ajatuksia edes jonkun kanssa. Minullakin tämä sama mielessä usein. Minulla on vanhempani ja arvostan heitä sillä olisin ilman heitä täysin yksin. Silti vuosien ja vuosikymmenten yksinäisyys muuten on sitten jättänyt jälkensä. En ole varmaan lapsuuden jälkeen enää ole ollut osa mitään. Tähän huonot kokemukset ihmisistä sitten myös vaikuttaneet ja määrittäneet kaikkea. Se on värittänyt paljon tätä elämääni vaikuttanut siihen. 

Joku hyvin kirjoitti, että olisipa jotkut ihmiset joiden joukkoon tavallaan sopisi sellaisena kuin on ja tavallaan kelpaisi. Sitä monesti mietin. Jotain sellaista mahdollisuutta edes. Toisaalta jos itseäni mietin niin monesti ajattelen niin, että olenko jo mennyt tapaus ihmisten suhteen. Muuttunut niin vääräksi versioksi itsestäni etten enää osaa edes tutustua tai lainkaan edes oleta, että minusta olisi seuraa muille. Vai olisinko se jännittynyt ja liikaa yksin ollut tavallaan hukkaan mennyt ihminen. Näin monesti mietin. 

Ehkä joskus uskoin siihen, että minusta voi joku pitää. Joskus vuosikymmen sitten. Nyt vuosien aikana se ajatus on hiipunut. Ehkä jäin jonnekin aikaan ennen koronaa. Kalenteri pysähtyi. Toisaalta tuotakin aikaa miettiessä muille oli varmaan hyvin erikoista "eristäytyä" ja välttää tapaamisia. Minä ehkä hetken tajusin, että hei joku elää nyt hetken tuota elämää ja minä jatkan sitä samaa edelleen. Niin, kun on parikymmentä vuotta ilman ystäviä niin voi sanoa olevansa tavallaan pilalle mennyt ihminen mitä ystävien saamiseen yms tulee. Näin mietin. 

 

Minulla toisaalta kokemukseni myös vaikuttaneet. Toisaalta otan omat virheeni itsessäni myös huomioon. Silti joskus olin enemmän se jollainen haluaisin nytkin olla jos se vaan olisi mahdollista. Silti tuo minä on vähän kuin poissa kokonaan. Se iloisempi ja sellainen toiveikkaampi minä. 

Minäkin suoritan paljon asioita. Teen kaikkea ja huijaan itseäni unohtamaan kaiken. Väsytän itseäni niin en jaksa niin paljon miettiä. Epävarmuutta pitäisi tietysti elämässä sietää, mutta itselle kaikki vuosien kuormat ja epävarmuudet ovat jo olleet vähän liikaa. Näin jos jokin asia on epävarma niin huoli tästä kuormittaa paljon. Sitten pitäisi niin saada itsestään irti paljon. Pystyä kaikkeen. Silloin minullekin tulee tuo jonkun mainitsema ajatus eli olisipa joku joskus joka näkisi minut ja sanoisi jotain hyvää tässä mielessä. Näkisi ne jutut mitkä vaikeita ja ymmärtäisi. Tätäkään ei saa käsittää väärin ja minä mielelläni itsekin auttaisin muita. Sen mitä toisaalta pystyisin. 

Itselle kaikkien päivien viettäminen on se sitten mikä vaan juhla on nykyään ihan samantekevää. En välitä enää mistään. Sisustus on mikä on ja lähinnä harmittaa vaan joku sekaisuus ja joidenkin kaappien yms puuttuminen. Saisi paremmin kaikki järjestykseen. Muuten sillä ei ole oikeastaan merkitystä millaiselta kotona näyttää ja mitkä värit jne. Joskus sitä tykkäisi tietysti sisustaa enemmän, mutta toisaalta menee näinkin. Kaikkea ajatusta. Kyllä minäkin tosi surullinen monesti olen. 

Mainitset vanhempasi. Minulla on vielä äiti elossa, ja soittelen hänen kanssaan, käyn myös kylässä. Oletteko te, joilla vanhemmat ovat vielä läsnä, heille ihan tyystin rehellisiä yksinäisyydestänne?

Minä kyllä vähän peittelen sitä. Olen ainoa lapsi, ja tuntuu pahalta kun on joutunut väkisinkin aiheuttamaan äidilleni surua siitä tiedosta, että lapsi on yksin eikä ole omia läheisiä. Tiedän, että hän on miettinyt sitä miten pärjään kun hänestä aika jättää. Että kuinka totaalisen yksin sitten olen, ja että hän on toivonut että elämäni olisi vielä joku päivä toisenlaista. Niinpä olen, no, en nyt varsinaisesti huijannut mutta vähän kaunistellut hänelle totuutta. Kun hän kysyy kuulumisia, voin mainita jonkun vanhan opiskelututun. Katson vain somesta mitä tuolle etäiselle ihmiselle menneisyydestä kuuluu ja kerron niitä kuulumisia äidilleni. Annan ymmärtää, että olisin tässä ihan hiljan ollut tekemisissä sen ihmisen kanssa. Saatan mainita, että hän "tuli jossain vastaan" tai vastaavaa. Sellaisia puolitotuuksia. En vain koe, että vanhan äitini tulisi joutua kantamaan tätä yksinolon taakkaa kanssani ja potemaan huonoa mieltä siitä, että ainoa lapsi on niin yksin kuin on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6413/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on täällä kirjoittanut, että tahtoisi olla osa jotain ja vaihtaa ajatuksia edes jonkun kanssa. Minullakin tämä sama mielessä usein. Minulla on vanhempani ja arvostan heitä sillä olisin ilman heitä täysin yksin. Silti vuosien ja vuosikymmenten yksinäisyys muuten on sitten jättänyt jälkensä. En ole varmaan lapsuuden jälkeen enää ole ollut osa mitään. Tähän huonot kokemukset ihmisistä sitten myös vaikuttaneet ja määrittäneet kaikkea. Se on värittänyt paljon tätä elämääni vaikuttanut siihen. 

Joku hyvin kirjoitti, että olisipa jotkut ihmiset joiden joukkoon tavallaan sopisi sellaisena kuin on ja tavallaan kelpaisi. Sitä monesti mietin. Jotain sellaista mahdollisuutta edes. Toisaalta jos itseäni mietin niin monesti ajattelen niin, että olenko jo mennyt tapaus ihmisten suhteen. Muuttunut niin vääräksi versioksi itsestäni etten enää osaa edes tutustua tai lainkaan edes oleta, että minusta olisi seuraa muille. Vai olisinko se jännittynyt ja liikaa yksin ollut tavallaan hukkaan mennyt ihminen. Näin monesti mietin. 

Ehkä joskus uskoin siihen, että minusta voi joku pitää. Joskus vuosikymmen sitten. Nyt vuosien aikana se ajatus on hiipunut. Ehkä jäin jonnekin aikaan ennen koronaa. Kalenteri pysähtyi. Toisaalta tuotakin aikaa miettiessä muille oli varmaan hyvin erikoista "eristäytyä" ja välttää tapaamisia. Minä ehkä hetken tajusin, että hei joku elää nyt hetken tuota elämää ja minä jatkan sitä samaa edelleen. Niin, kun on parikymmentä vuotta ilman ystäviä niin voi sanoa olevansa tavallaan pilalle mennyt ihminen mitä ystävien saamiseen yms tulee. Näin mietin. 

 

Minulla toisaalta kokemukseni myös vaikuttaneet. Toisaalta otan omat virheeni itsessäni myös huomioon. Silti joskus olin enemmän se jollainen haluaisin nytkin olla jos se vaan olisi mahdollista. Silti tuo minä on vähän kuin poissa kokonaan. Se iloisempi ja sellainen toiveikkaampi minä. 

Minäkin suoritan paljon asioita. Teen kaikkea ja huijaan itseäni unohtamaan kaiken. Väsytän itseäni niin en jaksa niin paljon miettiä. Epävarmuutta pitäisi tietysti elämässä sietää, mutta itselle kaikki vuosien kuormat ja epävarmuudet ovat jo olleet vähän liikaa. Näin jos jokin asia on epävarma niin huoli tästä kuormittaa paljon. Sitten pitäisi niin saada itsestään irti paljon. Pystyä kaikkeen. Silloin minullekin tulee tuo jonkun mainitsema ajatus eli olisipa joku joskus joka näkisi minut ja sanoisi jotain hyvää tässä mielessä. Näkisi ne jutut mitkä vaikeita ja ymmärtäisi. Tätäkään ei saa käsittää väärin ja minä mielelläni itsekin auttaisin muita. Sen mitä toisaalta pystyisin. 

Itselle kaikkien päivien viettäminen on se sitten mikä vaan juhla on nykyään ihan samantekevää. En välitä enää mistään. Sisustus on mikä on ja lähinnä harmittaa vaan joku sekaisuus ja joidenkin kaappien yms puuttuminen. Saisi paremmin kaikki järjestykseen. Muuten sillä ei ole oikeastaan merkitystä millaiselta kotona näyttää ja mitkä värit jne. Joskus sitä tykkäisi tietysti sisustaa enemmän, mutta toisaalta menee näinkin. Kaikkea ajatusta. Kyllä minäkin tosi surullinen monesti olen. 

Mainitset vanhempasi. Minulla on vielä äiti elossa, ja soittelen hänen kanssaan, käyn myös kylässä. Oletteko te, joilla vanhemmat ovat vielä läsnä, heille ihan tyystin rehellisiä yksinäisyydestänne?

Minä kyllä vähän peittelen sitä. Olen ainoa lapsi, ja tuntuu pahalta kun on joutunut väkisinkin aiheuttamaan äidilleni surua siitä tiedosta, että lapsi on yksin eikä ole omia läheisiä. Tiedän, että hän on miettinyt sitä miten pärjään kun hänestä aika jättää. Että kuinka totaalisen yksin sitten olen, ja että hän on toivonut että elämäni olisi vielä joku päivä toisenlaista. Niinpä olen, no, en nyt varsinaisesti huijannut mutta vähän kaunistellut hänelle totuutta. Kun hän kysyy kuulumisia, voin mainita jonkun vanhan opiskelututun. Katson vain somesta mitä tuolle etäiselle ihmiselle menneisyydestä kuuluu ja kerron niitä kuulumisia äidilleni. Annan ymmärtää, että olisin tässä ihan hiljan ollut tekemisissä sen ihmisen kanssa. Saatan mainita, että hän "tuli jossain vastaan" tai vastaavaa. Sellaisia puolitotuuksia. En vain koe, että vanhan äitini tulisi joutua kantamaan tätä yksinolon taakkaa kanssani ja potemaan huonoa mieltä siitä, että ainoa lapsi on niin yksin kuin on.

On hyvä ajatus suojata iäkästä ihmistä murheilta, joille hän ei voi mitään. Toivoo tietenkin lapselleen hyvää ja voi hätääntyä. Minäkään en kertoisi suoraan jostain vastoinkäymisistä. Salailu ei ole päätarkoitus, vaan mennään enemmän hänen maailmansa ehdoilla. Tapaamiset on silti mukavia kummallekin ja joskus hän puhuu huolistaan, joita yhdessä mietitään. Tavallaan osat on vaihtuneet. Hän tuki minua lapsena, minä häntä vanhana. Liikaa en mene hänen elämäänsä kuitenkaan mukaan. Järjestän apua tai autan tarvittaessa, mutta kummallakin on oma elämä. 

Vierailija
6414/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla muillakin yksinäisillä tämä sama, että mitään ei kuulu eikä mitään tapahdu eikä enää jaksa edes tätä keskustelua. Mua ei huvita enää olla netissäkään kuten aiemmin ja se varmaan on ainoastaan hyvä asia, mutta saa tämä mökkiytyminen ihan uuden ulottuvuuden kun on oikeasti ihan vain omissa oloissaan. En ole telkkariakaan viitsinyt avata kun nyt on se sesonki käsillä kun yhdessäoloa, läheisiä ja antamisen iloa tungetaan joka mainoskatkolla. En voi sanoa että en ole katkera mutta kuitenkin vaan olen todellakin katkera kaikesta, samoin kaikki kaduttaa ja ihan sama onko se asia jonka teki vai sellainen mikä jäi tekemättä eikä millään ole enää väliä. Kivat kaikille niille joilla on elämässään ihmisiä ja syytä juhlaan ja vaikka sanotaan, ettei se ole multa pois niin tavallaan se kyllä varmaan on. Ainakin osittain. 

Olet tainnut ennenkin mainita tästä asiasta, kato ylen tai Teema kanavaa, niin ei tule mainoksia. Olet todella yksin ja olet alkanut liikaa kiinnittämään huomiota yhdesså olemiseen. No minulla pyörii omat murheet omassa päässä enkä jaksa kiinnättää muihin asioihin huomiota.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
6415/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Istuin ulkona katsellen talvilintujen syömistä ja mietin isääni, joka jätti minut ja äitini, kun olin alle 2-vuotias..

Vierailija
6416/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taitaa olla muillakin yksinäisillä tämä sama, että mitään ei kuulu eikä mitään tapahdu eikä enää jaksa edes tätä keskustelua. Mua ei huvita enää olla netissäkään kuten aiemmin ja se varmaan on ainoastaan hyvä asia, mutta saa tämä mökkiytyminen ihan uuden ulottuvuuden kun on oikeasti ihan vain omissa oloissaan. En ole telkkariakaan viitsinyt avata kun nyt on se sesonki käsillä kun yhdessäoloa, läheisiä ja antamisen iloa tungetaan joka mainoskatkolla. En voi sanoa että en ole katkera mutta kuitenkin vaan olen todellakin katkera kaikesta, samoin kaikki kaduttaa ja ihan sama onko se asia jonka teki vai sellainen mikä jäi tekemättä eikä millään ole enää väliä. Kivat kaikille niille joilla on elämässään ihmisiä ja syytä juhlaan ja vaikka sanotaan, ettei se ole multa pois niin tavallaan se kyllä varmaan on. Ainakin osittain. 

Olet tainnut ennenkin mainita tästä asiasta, kato ylen tai Teema kanavaa, niin ei tule mainoksia. Olet todella yksin ja olet alkanut liikaa kiinnittämään huomiota yhdesså olemiseen. No minulla pyörii omat murheet omassa päässä enkä jaksa kiinnättää muihin asioihin huomiota.

Vähemmän skrollausta ja ei muuta kuin puuhastelemaan kumppanin kanssa. Lisää arkiliikuntaa ja käy kaupassa yhdessä kumppanin kanssa ja mitäs kaikkea vastaavaa tuo yle just ohjelmien välissä tietoiskumaisesti neuvoi.

Kai se sitten on vaan niin normi että ihmisillä on se kumppani/läheisiä/kavereita että yksinäinen saa vaan sietää tätä jatkuvaa suolan viskelyä haavoihinsa. Yksinäistä ei arjessa muisteta eikä huomioida millään tavalla vaan ainoastaan niissä juhlapuheissa silloin kun on tarve kiillottaa omaa kilpeään sädekehä säihkyen ja/tai kalastella kannatusta seuraavissa vaaleissa esittämällä humaania ihmistä kyynel silmässä ja ääni väristen.

Vierailija
6417/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuosta yksinäisyyden paljastamisesta omille vanhemmille. Itse aina kaunistelin hurjasti todellisuutta ja oikeasti jopa keksin menoja ja tekemisiä muiden kanssa ja tämä alkoi jo kouluiässä. Muistan yhdetkin keksimäni kaverin synttärit tai oli se kaveri olemassa ja ne synttäritkin oli oikeasti, mutta se oli valetta että minut olisi niihin juhliin kutsuttu. Se ei ollut pahinta tuossa valeessa, että istuin sen muutaman tunnin yksinäni niissä juhlavaatteissa yhdellä kalliolla jossa tiesin olevani näkymättömissä vaan se että isäni antoi muutaman kympin (markka-aika tuolloin) sitä varten että saan ostaa lahjan ja varsinkin se, että äitini halusi auttaa lahjan paketoimisessa ja tuli laittamaan mun hiukset kivasti ja oli tosi innoissaan kun menen juhlimaan. (ei olisi pitänyt muistella tätä koska tuli aivan kauhea syyllisyys ja huono omatunto ja ikäväkin itkuineen)

Muutenkin sitä tai siis tätä on aina salaillut kaikkialla parhaansa mukaan ja vähän ehkä jopa halunnut antaa sitä kuvaakin, että olen oikein hyvilläni sinkkuudestani (kuka sitä parisuhdepalloa jalkaansa tahtoisi?) ja kuinka pärjään muutenkin itsekseni ja yksin on ihan ok lähteä reissuun jne. Tyhmää taatusti mutta jotenkin se häpeä ja yksinäisyyden nolottavuus vaati tuollaisen roolin tai suojamuurin. No, nyt sitten ei tarvitse enää häpeillä minkään muurin takana koska enää ei ole elämässä yhden ainutta ihmistä.

Vierailija
6418/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni on täällä kirjoittanut, että tahtoisi olla osa jotain ja vaihtaa ajatuksia edes jonkun kanssa. Minullakin tämä sama mielessä usein. Minulla on vanhempani ja arvostan heitä sillä olisin ilman heitä täysin yksin. Silti vuosien ja vuosikymmenten yksinäisyys muuten on sitten jättänyt jälkensä. En ole varmaan lapsuuden jälkeen enää ole ollut osa mitään. Tähän huonot kokemukset ihmisistä sitten myös vaikuttaneet ja määrittäneet kaikkea. Se on värittänyt paljon tätä elämääni vaikuttanut siihen. 

Joku hyvin kirjoitti, että olisipa jotkut ihmiset joiden joukkoon tavallaan sopisi sellaisena kuin on ja tavallaan kelpaisi. Sitä monesti mietin. Jotain sellaista mahdollisuutta edes. Toisaalta jos itseäni mietin niin monesti ajattelen niin, että olenko jo mennyt tapaus ihmisten suhteen. Muuttunut niin vääräksi versioksi itsestäni etten enää osaa edes tutustua tai lainkaan edes oleta, että minusta olisi seuraa muille. Vai olisinko se jännittynyt ja liikaa yksin ollut tavallaan hukkaan mennyt ihminen. Näin monesti mietin. 

Ehkä joskus uskoin siihen, että minusta voi joku pitää. Joskus vuosikymmen sitten. Nyt vuosien aikana se ajatus on hiipunut. Ehkä jäin jonnekin aikaan ennen koronaa. Kalenteri pysähtyi. Toisaalta tuotakin aikaa miettiessä muille oli varmaan hyvin erikoista "eristäytyä" ja välttää tapaamisia. Minä ehkä hetken tajusin, että hei joku elää nyt hetken tuota elämää ja minä jatkan sitä samaa edelleen. Niin, kun on parikymmentä vuotta ilman ystäviä niin voi sanoa olevansa tavallaan pilalle mennyt ihminen mitä ystävien saamiseen yms tulee. Näin mietin. 

 

Minulla toisaalta kokemukseni myös vaikuttaneet. Toisaalta otan omat virheeni itsessäni myös huomioon. Silti joskus olin enemmän se jollainen haluaisin nytkin olla jos se vaan olisi mahdollista. Silti tuo minä on vähän kuin poissa kokonaan. Se iloisempi ja sellainen toiveikkaampi minä. 

Minäkin suoritan paljon asioita. Teen kaikkea ja huijaan itseäni unohtamaan kaiken. Väsytän itseäni niin en jaksa niin paljon miettiä. Epävarmuutta pitäisi tietysti elämässä sietää, mutta itselle kaikki vuosien kuormat ja epävarmuudet ovat jo olleet vähän liikaa. Näin jos jokin asia on epävarma niin huoli tästä kuormittaa paljon. Sitten pitäisi niin saada itsestään irti paljon. Pystyä kaikkeen. Silloin minullekin tulee tuo jonkun mainitsema ajatus eli olisipa joku joskus joka näkisi minut ja sanoisi jotain hyvää tässä mielessä. Näkisi ne jutut mitkä vaikeita ja ymmärtäisi. Tätäkään ei saa käsittää väärin ja minä mielelläni itsekin auttaisin muita. Sen mitä toisaalta pystyisin. 

Itselle kaikkien päivien viettäminen on se sitten mikä vaan juhla on nykyään ihan samantekevää. En välitä enää mistään. Sisustus on mikä on ja lähinnä harmittaa vaan joku sekaisuus ja joidenkin kaappien yms puuttuminen. Saisi paremmin kaikki järjestykseen. Muuten sillä ei ole oikeastaan merkitystä millaiselta kotona näyttää ja mitkä värit jne. Joskus sitä tykkäisi tietysti sisustaa enemmän, mutta toisaalta menee näinkin. Kaikkea ajatusta. Kyllä minäkin tosi surullinen monesti olen. 

Mainitset vanhempasi. Minulla on vielä äiti elossa, ja soittelen hänen kanssaan, käyn myös kylässä. Oletteko te, joilla vanhemmat ovat vielä läsnä, heille ihan tyystin rehellisiä yksinäisyydestänne?

Minä kyllä vähän peittelen sitä. Olen ainoa lapsi, ja tuntuu pahalta kun on joutunut väkisinkin aiheuttamaan äidilleni surua siitä tiedosta, että lapsi on yksin eikä ole omia läheisiä. Tiedän, että hän on miettinyt sitä miten pärjään kun hänestä aika jättää. Että kuinka totaalisen yksin sitten olen, ja että hän on toivonut että elämäni olisi vielä joku päivä toisenlaista. Niinpä olen, no, en nyt varsinaisesti huijannut mutta vähän kaunistellut hänelle totuutta. Kun hän kysyy kuulumisia, voin mainita jonkun vanhan opiskelututun. Katson vain somesta mitä tuolle etäiselle ihmiselle menneisyydestä kuuluu ja kerron niitä kuulumisia äidilleni. Annan ymmärtää, että olisin tässä ihan hiljan ollut tekemisissä sen ihmisen kanssa. Saatan mainita, että hän "tuli jossain vastaan" tai vastaavaa. Sellaisia puolitotuuksia. En vain koe, että vanhan äitini tulisi joutua kantamaan tätä yksinolon taakkaa kanssani ja potemaan huonoa mieltä siitä, että ainoa lapsi on niin yksin kuin on.

Vastasit viestiini. Minun vanhempani ovat nähneet sen kaiken jo kun olin nuori ja kiusattiin sekä jäin yksin. Näin he tietävät sen, ettei minulla ollut tai ole edelleenkään yhtään ystävää. Olin koko nuoruuden yksin. En käynyt kuin koulussa ja harrastuksissa. Muuten aina kotona. 

Ehkä joistakin tämä kaikki tuntuu ihmeelliseltä, mutta vanhempani eivät ole paljonkaan murehtineet tästä kaikesta. Isäni joskus on todennut ja toteaa, että olisi hyvä jos minulla olisi jotain seuraa. Tämäkin tosi harvoin. Äitini ei sano edes noin ikinä. Näin meillä ehkä tämä juttu on nyt joku "normaali" asia eikä tästä olla puhuttu tai puhuta oikein koskaan. 

Joskus äitini varsinkin jopa hermostuu jos mainitsen, että kaipaisin ystäviä. Tämä joskus harvoin, kun viitsin asiasta edes puhua. Olen nuoresta lähtien siis tottunut piilottamaan nämä ajatukset. En puhu niistä mitään vanhemmille, mutta he kyllä tietävät tilanteen tarkalleen. 

Toisaalta jos mietin asioita niin en minä edes tahtoisi, että vanhempani miettisivät tätä kaikkea sen enempää. Ei se muuttaisi mitään ja toivoisi sellaista. Silti tietyissä hetkissä toivoisin inhimillisyyttä ja sitä, että ymmärtäisivät sen kuinka paljon yksinäisyyden kokemukset silti vaikuttavat minuun ja näkisivät sen kaiken, että olen välillä surullinen asiasta. Se olisi ainoa toiveeni, että joskus asia nähtäisiin ja ymmärtäisivät. Muuten asioiden miettiminen heidänkään osaltaan ei tietenkään auttaisi asiaa. Ehkä helpottaisi vaan sitä, että joskus voisin puhua heille tästä kaikesta edes jotain. Valehdella minun ei siis tarvitse, kun tietävät tilanteen. Isäni joskus ihmetteli, kun nuoruudessa kerroin eräästä ihmisestä, että oli seuranani koulussa, että kuka hän on jne. Yllättyi, kun kerrankin mainitsen, että oli joku seurana. En pahalla kirjoita, mutta ehkä tämä korostaa sitä, ettei ketään ole tosiaan ollut ja yksin olen ollut, kun yksikin nimi jo yllättää. 

Samoin ymmärrän vanhempiani. He eivät kaipaa seuraa ja ovat lähes koko aikuisuuden lukuun ottamatta jotain sukulaisia ja työkavereita yms olleet lähes ilman ystäviä. Lähinnä jotain tuttuja ollut välillä. Muuten ilman ketään ja eivät sinänsä kaipaa ystäviä. Äitini ei ikinä. Isäni joskus johonkin asiaan liittyen, mutta harvoin. Näin ovat erilaisia kuin minä. En ole sosiaalisin, mutta kuitenkaan en tahtoisi olla näinkään yksin. 

Vierailija
6419/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Eipä tässä minuakaan kiinnosta kämpän koristelu kun ei edes pölyjen pyyhkiminenkään enää..vielä muutama vuosi sitten tein hienoja kynttiläasetelmia, ei enää innosta mikään N62v

Sama. Kiva juttu kun olen vielä tullut hamstranneeksi kynttilöitä koska niistähän pääsee aina eroon polttamalla. Enää vaan ei huvita edes pistää kynttilöitä palamaan eli joo.. En olisi ikinä arvannut tätä muutosta tulevaksi mutta näin sitä kuitenkin kävi.

Vierailija
6420/6556 |
08.11.2026 |
Näytä aiemmat lainaukset

Edelliseen lisäyksenä vielä, että ymmärrän myös sen asian, että vanhemmat eivät ehkä halua korostaa tätä yksinäisyyttäni ja tavallaan ottaa sitä asiaa esille. Ymmärrän siis myös tämän tarkoituksen, ettei se asioiden puhuminen tai esille tuominen tietysti mitään muuttaisi. Heille ehkä myös tänä ajatus. Minä vaan joskus haluaisin puhua tästäkin. Ehkä ajatus se päällinmäinen, että tavallisesti joku tälläinen aihe on sellainen  joskus puhua. Asian piilotus ei kuitenkaan sitä asiaa kadota mihinkään. 

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan kaksi yhdeksän