Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.
Mitä teille kuuluu tänään? Mitä ootte puuhailleet?
Kommentit (6556)
Vierailija kirjoitti:
Olin yksinäinen ja samaistun moneen kirjoitukseen 😔. Olen itse löytänyt uusia kavereita mieli ry:n kerhoista ja tuvista.
Onko teillä muilla samanlaista toimintaa olemassa? Jos niistä saisi apua.
Ihanaa, että olet löytänyt kavereita 💛
Eilinen päivä meni yksin kotona, mitään mainittavaa en saanut aikaiseksi. Radio sentään oli auki ettei ihan ollut hiljaista. Samalla tavalla taitaa kulua päivä tänäänkin, jos en sitten innostu leipomaan itselleni syntymäpäiväkakkua huomiseksi, vaikka joudunkin sen itse kokonaan syömään. Lukemista, pasianssin peluuta, ristikoiden ratkomista, siivoilua on varmaankin ohjelmassa ennen iltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ois ollu tiistaina kampaaja ja keskiviikkona työkkäri, kummatkin missasin juomisen takia, nyt yksin krapulassa hermostuneena. Ois edes juttuseuraa, jotain muutakin kun omat ajatukset.
Toi on yksi inhottavimmista tilanteista, että on mokannut tai missannut jotain ja tietenkin pisteenä iin päälle se on ihan oma syy, mutta sitten ei ole ketään kenen kanssa joko puida sitä asiaa tai sitten saada jotain ihan muuta ajateltavaa ja tekemistä. Siinä sitten toisaalta kimpoilee pitkin seiniä ja toisaalta tekisi mieli vaan kääriytyä jonnekin maton alle piiloon eikä mitenkään ole hyvä tai edes siedettävä olla.
Tuollaisen läpikäyminen on ihan karsea kokemus eikä se edes helpota vaikka olisi jo uusinta tai uusinnan uusinta. Isot jäljet se kyllä joka kerta jättää ja ne jäljet on vähän semmoisia ettei ne muuta persoonaa ainakaan miellyttävämmäksi. Joskus sanotaan kuinka vastoinkäymiset jalostaa ja tekee vaikka mitä positiivista, mutta kyllä se piip-puhetta on. Jos ne oikeasti olisi jotenkin hyväksi niin silloinhan niitä kohtaisi ihan jokainen liukuhihnalta.
Kiitos ymmärryksestä. Nyt ehkäpä parempi ollakkin yksin kun tiuskia jollekkin. Miten näillä asioilla on tapana kasaantuakkin näin, mutta jos ois joku tosi läheinen kenen kanssa jakaa nämä huolet se veis puolet tästä taakasta, saa nähä miten tässä käy.
Vierailija kirjoitti:
Heippa yksin eläväiset! Tämä on minulla ollut vaikea päivä, tuntunut erityisen autiolta ja tyhjältä ilman yhtään ihmiskontaktia, paitsi jokin viestitys ollut onneksi. Kävin ulkona katselemassa paikkakunnan pyhäinpäivän illansuuta. Ulkona oli eräs tilaisuuskin ja kuvittelin, että kokisin siellä jotakin seuran tapaista ja yhteenkuuluvuutta. Mutta ei. Näin pariskuntia ja muita porukoita kulkemassa ja vain muutamia ihan yksinään. Ei toivoakaan, että olisi voinut mitään kenenkään kanssa jutella. Olen aika kauhuissani, että elämäni on tällaista niin kauan kuin elän, en usko että tulisi mitään muutosta.
Tuo sama kauhistuttaa minuakin enkä enää jaksa uskoa että tämä muuttuisi, mutta kauan kyllä olin aivan varma että tietenkin tutustun uusiin ihmisiin ja tapaan samanhenkisiä joista tulee kavereita, ehkä jopa sydänystäviä ja jostain erityisestä elämänkumppanikin. Mutta eihän se noin mene tai ei ainakaan mulla mennyt vaan oikeastaan kaikkialla minne menen on jo kaikki muut jonkun kanssa. Olen (aiemmin) käynyt kyllä paljon sellaisissakin paikoissa joissa en erityisemmin ole viihtynyt ja mennyt sen oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ajatellen, ettei pidä olla liian ahdasmielinen eikä ronkeli koska voihan siellä olla samalla tavalla joku toinenkin joka mieluummin olisi jossain muualla. Sitä en osaa sanoa oliko, mutta ei me ainakaan juttusille olla päädytty.
Sittemmin tosiaan jäi nuo itselle vääränlaiset menemiset pois, koska ei se määrä korvaa laatua tekemisessäkään mutta aikansa niissä kiinnostavissakin liikuttuani meni jotenkin maku niistäkin. Tulee vähän jakomielitautinen fiilis kun tämä yksinoleminen ajaa ihmisten ilmoille, mutta se yksinmeneminen ei vaan enää innosta oikein yhtään. Kotona yksinään on tavallaan turvassa siltä, että yksinäisyyttä hierottaisiin naamaan.
Onko mieli ry ryhmissä keskustelutaitoisia ja oikeasti kivaa porukkaa? Ei vain negatiivisuudessa pyöriviä ja sosiaalisesti lukossa olevia? Mietin olisiko kokeilun arvoista. Kaipaan tasapainoisia ihmissuhteita joissa en joudu tukihenkilön rooliin. Elämässäni on riittävästi ollut sairaita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Onko mieli ry ryhmissä keskustelutaitoisia ja oikeasti kivaa porukkaa? Ei vain negatiivisuudessa pyöriviä ja sosiaalisesti lukossa olevia? Mietin olisiko kokeilun arvoista. Kaipaan tasapainoisia ihmissuhteita joissa en joudu tukihenkilön rooliin. Elämässäni on riittävästi ollut sairaita ihmisiä.
Itse vierastan ajatusta sellaisista uusista tuttavuuksista, joiden kanssa yhteistä on ainoastaan yksinäisyys. Tai siis että se on se varma ainoa yhdistävä tekijä koska ei minusta itse tässä yksinäisyydessä ole mitään yhdistävää kenenkään kanssa. Joo, varmaan se on ihan kiva asia että toinen ymmärtää yksinäisyyttä mutta ideana kai tuossa uusiin ihmisiin tutustumisessa on se, että ei enää olisi yksinäinen. Silloin se yksinäisyyden ymmärtäminen on vähän tarpeeton asia eikä siitä yhdistäjäksi yksinään ole vaan moni muu juttu on paljon tärkeämpi ja niissä pitää klikata ja löytyä yhteinen sävel. Toisekseen monesti tunnutaan ajattelevan että yksinäinen kaipaa tai jopa vaatii jotain intensiivistä yhteydenpitoa vaikka todellisuudessa kai suurin osa yksinäisistäkin on siinä mielessä ihan normaaleita eli me ymmärretään että toisella on se omakin elämä. Ei siis ole mitään tarvetta sillekään että toinen olisi yhtälailla ystävätön ja "elämätön" valmiiksi. Missään tapauksessa en pidä yksinäistä huonona tai potentiaalittomana kaverina/ystävänä yksinäiselle vaan kyseenalaistan sen, että yksinäisyys riittäisi yhdistämään kaksi (tai vaikka useammankin) normaalilla, tavallisella ja terveellä tavalla. Ettei siinä tosiaan päätyisi "leelian lepotuoliksi" tai kävisi niin että yksi sokea taluttaa toista sokeaa.
Oi, kun hyvin todettu tänään tuolla edellä: "Kotona yksinään on tavallaan turvassa siltä, että yksinäisyyttä hierottaisiin naamaan." Just, kotiin tulee jäätyä yhä useammin. Mä kuitenkin mielikuvituksella käytän radion, telkkarin ja netin ihmisiä kavereinani. Jos päättää vaan niitä pitää tuttuinaan, on se parempi kuin täysi tyhjyys. Edesmennyt äitini bruukasi sanoa, että "valmiina, sillä kohta Ridge tulee käymään", siis Kaunareista. :)
Minua rasittaa se, kun monesti tehdään päätöksiä yhden ihmisen mukaan ja niin, että hän olisi tyytyväinen. Joustetaan kaikessa ja toinen vielä valittaa silti asioista. Tämä läheiseeni liittyen. Hän ei näe sitä koskaan kuinka paljon minäkin otan hänet huomioon eri jutuissa.
Näin jos mietin itseäni niin ainoat läheiset voivat olla myös välillä sellaisia, että mitä vaan teet niin ei toiselle kelpaa millään. Tämä ihan kaikkeen liittyen. Kaikille on liian pitkä matka, kaupassa menee liikaa aikaa tai toinen on liian hidas, kun ei jaksa ihan niin nopeasti perässä juosta tai pimeällä ajaminen on rasittavaa hänestä tai mitä vaan sattuu keksimään. Sitten itse toteaa, että miksi ostit kaupasta niin vähän, vaikka itse hoputti ja sanoi, että älä nyt noin paljon osta. Näin on hieman tyhmää enää jälkeenpäin ihmetellä toisen pieniä ostoksia jos ei antanut edes aikaa miettiä mitä toinen ostaa. Pitäisi ymmärtää nämä jutut. Jatkuvaa vänkäystä eri jutuista, vaikka toinen yrittäisi tehdä parhaansa.
Kamalan raskas pvä henkisesti, pelkään jo avata posteja olen niin ahdistunut jo näitten asioiden kanssa yksin järkeilemään. Hyvähän se pariskunnilla on kun voi jakaa ikävät asiat. Ja tuo kulunut sanonta; kyllä asiat järjestyvät, ottaa hermoon kun ei siinä niin aina käy
Vierailija kirjoitti:
Eilinen päivä meni yksin kotona, mitään mainittavaa en saanut aikaiseksi. Radio sentään oli auki ettei ihan ollut hiljaista. Samalla tavalla taitaa kulua päivä tänäänkin, jos en sitten innostu leipomaan itselleni syntymäpäiväkakkua huomiseksi, vaikka joudunkin sen itse kokonaan syömään. Lukemista, pasianssin peluuta, ristikoiden ratkomista, siivoilua on varmaankin ohjelmassa ennen iltaa.
Hyvää eilistä syntymäpäivää!
Vierailija kirjoitti:
Kamalan raskas pvä henkisesti, pelkään jo avata posteja olen niin ahdistunut jo näitten asioiden kanssa yksin järkeilemään. Hyvähän se pariskunnilla on kun voi jakaa ikävät asiat. Ja tuo kulunut sanonta; kyllä asiat järjestyvät, ottaa hermoon kun ei siinä niin aina käy
Elämänkumppani olisi aivan mahtava koska siinä tosiaan sananmukaisesti voisi ja saisi jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Niin iloineen, suruineen kuin tavallisine arkineenkin. Olisi se olkapää ja varma peruskallio johon nojata ja mikä ei järky ja samalla saisi olla sitä itsekin toiselle. Olla yksikkö, me vastaan muut ja koko maailma.
Tuokin on totta, että asiat ei tosiaan aina järjesty vaikka sitä aina vakuutellaan, mutta sen sijaan se sanonta pitää huomattavasti paremmin paikkansa että jaettu ilo kaksinkertaisuus ja jaettu suru puolittuu. Ei ihmisen vaan ole hyvä olla yksin jos ei ole erakkoluonteinen ja yksinäinen omasta halustaan. Jotenkin yksinäisyyttä oppii sietämään ja sen kanssa elää kun sitä ei ajattele ja ei ole murheita eikä mikään paina, mutta niitä hetkiä on aika harvassa tätä nykyä vaikka niin sitä väitetään että elämä on keski-iässä niin mukavaa ja smoothia. Ei ole ainakaan omalla kohdalla vaan just sitä alkaa jo pelätä sähköpostin avaamista tai tavispostin kolahtamista postiluukkuun kun aina on jotain harmia, vaatimusta, laskuja ja ongelmaa vaan tiedossa eikä ikinä mitään kivaa. Mitään ei voi pähkäillä kenenkään kanssa eikä saa vertaistukea vaan yksinään pitäisi osata ja tietää kaikki. Tuolloin se yksinäisyyskin sitten kaatuu kunnolla niskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalan raskas pvä henkisesti, pelkään jo avata posteja olen niin ahdistunut jo näitten asioiden kanssa yksin järkeilemään. Hyvähän se pariskunnilla on kun voi jakaa ikävät asiat. Ja tuo kulunut sanonta; kyllä asiat järjestyvät, ottaa hermoon kun ei siinä niin aina käy
Elämänkumppani olisi aivan mahtava koska siinä tosiaan sananmukaisesti voisi ja saisi jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Niin iloineen, suruineen kuin tavallisine arkineenkin. Olisi se olkapää ja varma peruskallio johon nojata ja mikä ei järky ja samalla saisi olla sitä itsekin toiselle. Olla yksikkö, me vastaan muut ja koko maailma.
Tuokin on totta, että asiat ei tosiaan aina järjesty vaikka sitä aina vakuutellaan, mutta sen sijaan se sanonta pitää huomattavasti paremmin paikkansa että jaettu ilo kaksinkertaisuus ja jaettu suru puolittuu. Ei ihmisen vaan ole hyvä olla yksin jos ei ole erakkoluonteinen ja yksinäinen omasta halustaan. Jotenkin yksinäisyyttä oppii sietämään ja sen kanssa elää kun sitä ei ajattele ja ei ole murheita eikä mikään paina, mutta niitä hetkiä on aika harvassa tätä nykyä vaikka niin sitä väitetään että elämä on keski-iässä niin mukavaa ja smoothia. Ei ole ainakaan omalla kohdalla vaan just sitä alkaa jo pelätä sähköpostin avaamista tai tavispostin kolahtamista postiluukkuun kun aina on jotain harmia, vaatimusta, laskuja ja ongelmaa vaan tiedossa eikä ikinä mitään kivaa. Mitään ei voi pähkäillä kenenkään kanssa eikä saa vertaistukea vaan yksinään pitäisi osata ja tietää kaikki. Tuolloin se yksinäisyyskin sitten kaatuu kunnolla niskaan.
Just näin, en tänäänkään kykene työkkäriin menemään, se on sitten rahasta pois, jotain tässä ois saatava aikaan eikä tässä itsesäälissä rypeä, kun ei ole ketään toistakaan joka edes patistaisi asioiden hoitoon,
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalan raskas pvä henkisesti, pelkään jo avata posteja olen niin ahdistunut jo näitten asioiden kanssa yksin järkeilemään. Hyvähän se pariskunnilla on kun voi jakaa ikävät asiat. Ja tuo kulunut sanonta; kyllä asiat järjestyvät, ottaa hermoon kun ei siinä niin aina käy
Elämänkumppani olisi aivan mahtava koska siinä tosiaan sananmukaisesti voisi ja saisi jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Niin iloineen, suruineen kuin tavallisine arkineenkin. Olisi se olkapää ja varma peruskallio johon nojata ja mikä ei järky ja samalla saisi olla sitä itsekin toiselle. Olla yksikkö, me vastaan muut ja koko maailma.
Tuokin on totta, että asiat ei tosiaan aina järjesty vaikka sitä aina vakuutellaan, mutta sen sijaan se sanonta pitää huomattavasti paremmin paikkansa että jaettu ilo kaksinkertaisuus ja jaettu suru puolittuu. Ei ihmisen vaan ole hyvä olla yksin jos ei ole erakkoluonteinen ja yksinäinen omasta halustaan. Jotenkin yksinäisyyttä oppii sietämään ja sen kanssa elää kun sitä ei ajattele ja ei ole murheita eikä mikään paina, mutta niitä hetkiä on aika harvassa tätä nykyä vaikka niin sitä väitetään että elämä on keski-iässä niin mukavaa ja smoothia. Ei ole ainakaan omalla kohdalla vaan just sitä alkaa jo pelätä sähköpostin avaamista tai tavispostin kolahtamista postiluukkuun kun aina on jotain harmia, vaatimusta, laskuja ja ongelmaa vaan tiedossa eikä ikinä mitään kivaa. Mitään ei voi pähkäillä kenenkään kanssa eikä saa vertaistukea vaan yksinään pitäisi osata ja tietää kaikki. Tuolloin se yksinäisyyskin sitten kaatuu kunnolla niskaan.
Just näin, en tänäänkään kykene työkkäriin menemään, se on sitten rahasta pois, jotain tässä ois saatava aikaan eikä tässä itsesäälissä rypeä, kun ei ole ketään toistakaan joka edes patistaisi asioiden hoitoon,
Tuo on totta, että toinen ihminen saisi helposti patisteltua ja tsempattua monessa jutussa joka yksinään on vähän aivan sama- tasoa. En siis meinaa että toisen pitäisi olla jokin "äiti" tai mikään muukaan holhoaja tai tukihenkilö vaan sitä, että se normaali sosiaalinen elämä antaa paljon voimia ja sellaista ryhtiäkin kautta linjan kun on sosiaalinen paine ja nimenomaan hyvässä mielessä. Olisi hyvä draivi siihen, että asiat hoituu ajallaan eikä mikään jää rempalleen tai kesken koska olisihan se noloakin, että ei saa aikaiseksi. Pitkään sitä jaksoin yksinäni olla se "kympintyttö" ja aika kurinalainen suorittaja jolla oli aina kaikki hoidossa ja järkestyksessä, mutta ajan myötä alkoi sitten lipsumaan vähän sieltä ja täältä ei-niin-tärkeästä koska mitä väliä ja aivan sama. Loputtomiin en vaan jaksanut vain itseni takia tehdä ja suorittaa vaikka varmaan sekin on väärin, koska nykyaikanahan pitäisi olla loputtoman itsekeskeinen joka tekee kaiken vain itsensä vuoksi eikä tarvitse muita ihmisiä mihinkään. Minä olen valitettavasti niin vanhanaikainen, etten tuohon pysty. Kaipaan sellaista, että rakennetaan yhdessä yhteistä hyvää ja kumpikin tekee itsensä lisäksi samalla toisenkin eteen asioita. Kumpikin saa siinä toisiltaan tsemppiä ja persuuksille potkintaa ihan automaattisesti ja kyllähän se hyvää tekisi, että joskus ihan kirjaimellisestikin saisi sitä tsemppausta ja vakuuttelua, että hyvin se menee ja varmasti osaat ja pystyt. Ettei tarvitse hätäillä ja panikoida yksinään vaan toinen on siinä rinnalla ja samalla puolella. Edes se yksi ihminen.
Sitten jos olisi enemmänkin sitä sosiaalista elämää niin samalla olisi ihan eri lailla se tietoisuuskin että kaikilla muillakin on samanlaista vaikka niitä arkisia juttuja ei sen kummemmin edes puitaisi. Yksinään sitä saa muistuttaa ihan erikseen itseään, että arki on arkea kaikilla ja on velvollisuuksia jne kun yleensä ottaen aina tuntuu siltä, ettei omassa elämässä mitään muuta olekaan. Tai ei ehkä voikaan sanoa vähätellen, että tuntuu koska eihän tässä elämässä ainakaan mulla mitään muuta oikeastaan olekaan. Tietenkin se tuntemus on silloin ihan oikea eikä mikään mielikuvituksen tuote. Ihan ei riitä, että roikkuu netissä ja käy lenkillä noiden pakollisten ja muiden velvollisuuksien lisäksi. Mä olen aivan kypsä yksinäisyyteen ja yksinoloon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heippa yksin eläväiset! Tämä on minulla ollut vaikea päivä, tuntunut erityisen autiolta ja tyhjältä ilman yhtään ihmiskontaktia, paitsi jokin viestitys ollut onneksi. Kävin ulkona katselemassa paikkakunnan pyhäinpäivän illansuuta. Ulkona oli eräs tilaisuuskin ja kuvittelin, että kokisin siellä jotakin seuran tapaista ja yhteenkuuluvuutta. Mutta ei. Näin pariskuntia ja muita porukoita kulkemassa ja vain muutamia ihan yksinään. Ei toivoakaan, että olisi voinut mitään kenenkään kanssa jutella. Olen aika kauhuissani, että elämäni on tällaista niin kauan kuin elän, en usko että tulisi mitään muutosta.
Tuo sama kauhistuttaa minuakin enkä enää jaksa uskoa että tämä muuttuisi, mutta kauan kyllä olin aivan varma että tietenkin tutustun uusiin ihmisiin ja tapaan samanhenkisiä joista tulee kavereita, ehkä jopa sydänystäviä ja jostain erityisestä elämänkumppanikin. Mutta eihän se noin mene tai ei ainakaan mulla mennyt vaan oikeastaan kaikkialla minne menen on jo kaikki muut jonkun kanssa. Olen (aiemmin) käynyt kyllä paljon sellaisissakin paikoissa joissa en erityisemmin ole viihtynyt ja mennyt sen oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ajatellen, ettei pidä olla liian ahdasmielinen eikä ronkeli koska voihan siellä olla samalla tavalla joku toinenkin joka mieluummin olisi jossain muualla. Sitä en osaa sanoa oliko, mutta ei me ainakaan juttusille olla päädytty.
Sittemmin tosiaan jäi nuo itselle vääränlaiset menemiset pois, koska ei se määrä korvaa laatua tekemisessäkään mutta aikansa niissä kiinnostavissakin liikuttuani meni jotenkin maku niistäkin. Tulee vähän jakomielitautinen fiilis kun tämä yksinoleminen ajaa ihmisten ilmoille, mutta se yksinmeneminen ei vaan enää innosta oikein yhtään. Kotona yksinään on tavallaan turvassa siltä, että yksinäisyyttä hierottaisiin naamaan.
Niissä itselle vääränlaisissa paikoissa saa ehkä jotain juttuseuraa mutta ei siellä ole sopivaa, itselle oikeanlaista seuraa ja sitten niissä oikeanlaisissa paikoissa ei ole juttuseuraa tarjolla kun kaikki muut on jo jonkun kanssa eli siellä on sitten itse se vääränlainen.
Ja sitten sanotaan kuinka jokainen on just hyvä sellaisena kuin on ja pitää vaan mennä sellaiseen paikkaan / harrastukseen missä on omanlaisia ihmisiä ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita..
Vierailija kirjoitti:
Kamalan raskas pvä henkisesti, pelkään jo avata posteja olen niin ahdistunut jo näitten asioiden kanssa yksin järkeilemään. Hyvähän se pariskunnilla on kun voi jakaa ikävät asiat. Ja tuo kulunut sanonta; kyllä asiat järjestyvät, ottaa hermoon kun ei siinä niin aina käy
Tämä on minullekin yksinäisyydessä usein se yksi vaikeimmista seikoista. Jos elämässä on läheisiä ihmisiä, voi jakaa asiansa, hyvässä ja pahassa. Sanoa että nyt on jaksa, voitko auttaa. Tai vain, että nyt en jaksa, voinko olla tässä hetken, hoidan tämän sitten kohta. Konkreettisen avun sijaan haaveilen usein siitä, että voisin edes ajatella jollekulle ääneen nämä asiat, joita en aina tahdo jaksaa tai jotka tuntuvat vaikeilta. Nämä erilaiset byrokratia-asiat. Kuntoutumiseni pitkän sairauden jälkeen. Sen suunnittelemisen, että miten minä kaiken tämän teen.
Se on sukua sille jakamattomuudelle, joka tekee välillä fyysisesti vaikeaksi ajaa itsensä aamuisin ylös sängystä. Työasiat auttavat tässä, onneksi. Yleensä pidän myös radiota auki. Ylen Ykköstä eli kanavaa, jolta tulee paljon rauhallista puhetta ja klassista musiikkia. Lähetyksiä eri musiikkitapahtumista sun muuta. Ei vahingossakaan mitään sellaista, joka aiheuttaisi tai lietsoisi entisestään sitä "muilla on, mutta minulla ei" -tunnetta. Ihmisääni, edes radiosta kuultuna, auttaa joskus yllättävän paljon. Tietäisipä sekin aamuohjelman juontaja, kuinka paljon hänen äänensä voi jollekulle merkitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kamalan raskas pvä henkisesti, pelkään jo avata posteja olen niin ahdistunut jo näitten asioiden kanssa yksin järkeilemään. Hyvähän se pariskunnilla on kun voi jakaa ikävät asiat. Ja tuo kulunut sanonta; kyllä asiat järjestyvät, ottaa hermoon kun ei siinä niin aina käy
Tämä on minullekin yksinäisyydessä usein se yksi vaikeimmista seikoista. Jos elämässä on läheisiä ihmisiä, voi jakaa asiansa, hyvässä ja pahassa. Sanoa että nyt on jaksa, voitko auttaa. Tai vain, että nyt en jaksa, voinko olla tässä hetken, hoidan tämän sitten kohta. Konkreettisen avun sijaan haaveilen usein siitä, että voisin edes ajatella jollekulle ääneen nämä asiat, joita en aina tahdo jaksaa tai jotka tuntuvat vaikeilta. Nämä erilaiset byrokratia-asiat. Kuntoutumiseni pitkän sairauden jälkeen. Sen suunnittelemisen, että miten minä kaiken tämän teen.
Se on sukua sille jakamattomuudelle, joka tekee välillä fyysisesti vaikeaksi ajaa itsensä aamuisin ylös sängystä. Työasiat auttavat tässä, onneksi. Yleensä pidän myös radiota auki. Ylen Ykköstä eli kanavaa, jolta tulee paljon rauhallista puhetta ja klassista musiikkia. Lähetyksiä eri musiikkitapahtumista sun muuta. Ei vahingossakaan mitään sellaista, joka aiheuttaisi tai lietsoisi entisestään sitä "muilla on, mutta minulla ei" -tunnetta. Ihmisääni, edes radiosta kuultuna, auttaa joskus yllättävän paljon. Tietäisipä sekin aamuohjelman juontaja, kuinka paljon hänen äänensä voi jollekulle merkitä.
No just tämä kaikki! Yksinään ei voi puntaroida ikinä mitään kenenkään kanssa vaan itsekseen pitää pähkäillä plussia ja miinuksia eikä saa minkäänlaista uutta tai toista näkökulmaa mihinkään vaikka yksinäisenä sitä on melkoisessa tynnyrissä tietyllä tapaa kasvamassa aivan kieroon. Eikä tosiaan auta enää median seuraaminenkaan vaan siellä vasta vinksallaan ollaankin ja kaikki vaan julistaa jotain näkemystä ja kiekuu omaa totuuttaan eikä sellaista normaalia, tylsän tavallista ja älykästä keskustelua tunnu olevan olemassakaan. Lisäksi just tuo kauhea kilpailu kaikessa, toisen nolaaminen ja oman erinomaisuutensa lällättely on aivan liian yleistä. Joskus mietin, että en varmaan osaisi enää ollakaan ihmisten parissa vaan olisin kuin jokin tunkkainen jäänne jostain viime vuosituhannelta. Lisäksi tuntuu, että kaikesta pitäisi olla jotain mieltä ja tietenkin sitä ainoaa oikeaa mieltä ja automaattisesti eli mistään ei keskustella vaan kaikesta pitää olla näkemys vaikka asiasta ei mitään tietäisi. Tuntuu että kaikki halutaan lokeroida ja jakaa meihin ja niihin muihin. Ei tällaista ollut aiemmin ja näin yksinäisenä sivustaseuraajana tuo tuntuu melko pelottavaltakin, että yksikin massasta eroava mielipide tai sana ja oitis on lätkäisty epäkelvon leima otsaan ja sitten saakin lyödä ihan luvan kanssa.
Itsekin tykkään kuunnella toisen puhetta, mutta nykyisin on tosiaan aivan liikaa radiossakin sellaisia levottomia puhujia jotka painottaa sanoja aivan kummallisella tavalla, puheessa ei ole normaalia rytmiä ja siinä on kummallisia kiekaisuja ja ähkäisyjä. Tuollaista kuunnellessa tulee vain huonolle tuulelle. Monesti pelaan varman päälle ja laitan taustalle areenasta jonkun svt:n dokkarin. Niissä on useammassakin aika miellyttäviä miesääniä kertojina ja vaikka ei nyt mitään selkoruotsia puhutakaan niin silti mukavan rauhallinen puheenparsi jota on helppo ymmärtää näin ei-ruotsikielisenkin. Sinänsä aika kaheli tämä mieltymykseni koska aihepiirihän on aina jotain ikävää näissä katoamis- ja rikosdokkareissa. Silti tuollaiseen kerrontaan on helppo nukahtaakin ja sitä kuunnellessa tulee levollinen ja jopa ehkä turvallinenkin olo.
Se on jo aiemminkin ketjussa todettu että etenkin tällaisessa maailmanajassa sitä todellakin kaipaisi muita ihmisiä elämäänsä. Nimenomaan sitä sellaista omanlaista porukkaa, perhettä ja laumaa jossa voisi yhdessä taivastella maailmanmenoa ja saisi turvallisesti olla mitä mieltä ikinä onkaan ilman, että tarvitsisi pelätä tois(t)en tulevan silmille tai alkavan suunnilleen karttamaan jonkun yksittäisen ajatuksen takia. Olisi ihanaa saada olla ihan oma itsensä ja olla hyväksytty omana itsenään (etenkin kun ei tässä mikään eripurainen ääripään ihminen edes ole joka hakemalla hakisi konfliktia tai nauttisi joutavasta vänkäämisestä).
Tuntuu niin hankalalta olla aina vain omien ajatusten kanssa ja sitten jos nyt vaikka tällä palstalla eksyy lukemaan edes etusivun otsikoita niin sielläkin on pelkkää riidanhaastamista ja vouhkaamista asioista joista joo olisi ihan kivaa ja tarpeellistakin keskustella, mutta miten tuollaisten kanssa keskustellaan? Tuosta tulee vain pahalle päälle itsekin (se lienee tarkoituskin?) ja alkaa ihmetellä omia ajatuksiaan, että oikeastiko tässä itse on väärässä ja eikö ymmärrä enää mitään. Kyseenalaistaa oikeastaan kaiken millainen on kun ei tunnista itseään ollenkaan samanlaiseksi vaikka samaan aikaan sitten onkin aivan varma ettei ihmiset oikeasti ole tuollaisia mitä esim tämän palstan keskustutyylistä (poislukien tämä ketju) voisi olettaa. Se vaan on niin iso asia, että olisi sitä vuoropuhelua muiden ihmisten kanssa ja ihan siis kaikessa, isoissa ja pienissä asioissa. Että saisi jakaa ajatuksiaan jonkun kanssa ja samalla kuulla toisen näkökulmaa jne eikä aina vaan yksinään pyörittelisi kaikkea. Olisi ihanaa jos joku laittaisi viestin kuinka näki jotain kivaa/hauskaa vaikka työmatkallaan ja että voisi itse kertoa kuinka lenkillä bongasi jotain tai ihmetellä että mikähän lintu se laulaakaan "kvii" aina ehkä 10sek välein. Kaikki tuollainen pienikin puuttuu vaikka se olisi ainakin mulle tosi tärkeää. Puhumattakaan sitten siitä kaikesta muusta mitä yhdessäolo läheisten ja ystävien kanssa antaisi. Se että kaikki tuo puuttuu tekee ainakin minusta tosi omituisen enkä oikein edes tunnista itseäni tästä millainen minusta yksinäisyyden myötä on tullut.
Tietyllä tavalla ymmärrän oikein hyvin ettei tällaisen tyypin kanssa ei kukaan halua ollakaan (en minäkään ehkä haluaisi itseni kanssa olla kaveri enkä edes olla tällainen mitä nykyään olen), mutta epäoikeudenmukaiselta se tuntuu kun en minä tästä ole mitään itse valinnut. Enkä tosiaan tiedä miten tästä yksinäni voisin muuttua takaisin omaksi itsekseni vaikka en tiedä riittäisikö/auttaisiko sekään, koska en ikinä ole ollut mikään "suosittu" tai muukaan juhlien keskipiste vaan ihan tavallinen 13 tusinassa -tyyppi. Tosin tuskin ne muut 12 on jääneet yksinäiseksi ainakaan näin täydellisesti eli varmaan se vika on vain minussa ja sen alkuperäisen lisäksi on sitten yksinäisyyden myötä tullut vikoja vain lisää. Olisi se kuitenkin parempi olla taas se oma tuttu itsensä ihan jo pelkästään itsensäkin takia. Tässä seurassa kun on pakko olla se 24/7/365.
Tänään pääsin työkkäriin ja ainakaan ei enää 0 € päivä enää tänään, kun tulihan niitäkin jo kun ei aikuinen ihminen saa aikaseksi mitään. Ymmärrän hyvin mitä on masennus ja ahdistus oikeasti. No uusia ongelmia on tiedossa jo, voimia keräillessä ei jaksa seuraa nyt kaivatakkaan.
Palasin siitä lähikaupungin halloween-viikonlopun kauhuelokuvatapahtumasta taas kotiini. Istun, hengitän, tuijotan seinää. Viimeisiä pihatöitä olisi vielä ennen lumentuloa. Istun, hengitän, ja tuijotan seinää. Hiljaisuus on musertava. Se painaa ylläni kuin betonista valettu vaate.
Aamusta tuijotin kattoa. Käskytin itseäni nousemaan. Vähintään istumaan sängyn laidalle. Tai lukemaan. Saamaan aikaan edes jonkinlaisen liikkeen. Olen syönyt mitä nyt on luonteva syödä kylmänä. Leipää, jotain kananmunia keitin, onneksi oli jogurttia valmiiksi jääkaapissa. Kokkaaminen ei nyt suju. Lämmityksestä on pakko huolehtia, sinällään hyvä että se ainakin ajaa liikkeelle.
Vielä pari, kolme vuotta sitten jaksoin löytää iloa vaikka nyt vain kodin pienestä sesonkikoristelusta ihan omaksi ilokseni. Tuolla komerossa se nyt sitten makaa, se halloween-tuikkukippojen sun muiden laatikko. Edes pihalyhtyä en ole saanut vietyä. Ruokapöydälle sentään laitoin yhden kynttiläkipon, joka sopii teemaan. Edes sen verran elämänvirtaa.
Yritän taas löytää sen vaihteen, jossa saa selitettyä itse itselleen asioita mielekkäiksi. Kaivettua jostain jotain valkoista kohinaa itsensä ja tämän yksinäisyyden väliin. Mutta kaikki ne ihmiset, joilla oli joku, jonka kanssa nauraa, viettää aikaa, mennä jonnekin.. harvoin se osuu näin lujaa, nyt kyllä. Minulla on niin ikävä sitä tunnetta, kun nauraa vapautuneesta yhdessä jonkun kanssa.
Heippa yksin eläväiset! Tämä on minulla ollut vaikea päivä, tuntunut erityisen autiolta ja tyhjältä ilman yhtään ihmiskontaktia, paitsi jokin viestitys ollut onneksi. Kävin ulkona katselemassa paikkakunnan pyhäinpäivän illansuuta. Ulkona oli eräs tilaisuuskin ja kuvittelin, että kokisin siellä jotakin seuran tapaista ja yhteenkuuluvuutta. Mutta ei. Näin pariskuntia ja muita porukoita kulkemassa ja vain muutamia ihan yksinään. Ei toivoakaan, että olisi voinut mitään kenenkään kanssa jutella. Olen aika kauhuissani, että elämäni on tällaista niin kauan kuin elän, en usko että tulisi mitään muutosta.