Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Itse ajattelin kanssa ottaa tämän kuun villiksi teoksi sen, että lähden täältä elämänilon vievästä pikkukylästä isompaan kaupunkiin pussikaljalle ennen kylmyyttä, pimeää ja talvea! Eikä kukaan katso samalla tavalla kieroon kuin täällä. Näkisi edes ihmisiä ja olisi sillä tavalla menossa mukana, ehkä myös jopa oikeaa juttuseuraakin saaden. 🌤

 

Kuppiloissa on nykyään niin kallista ettei kiinnosta edes kotona otettujen hyvien pohjien kanssa, ja tosiaan yksin saa sielläkin olla ellei joku öykkärijuntti ota silmätikuksi komppaavien kavereiden kanssa (senkin kokenut). Jos sattuu joku kiinnostava keikka olemaan niin ehkä vielä voisi harkita, mutta seuraavakin bändi maksaa ovella 25-30€ joka turhan suolainen hinta tönöttää sillinä purkissa ilman istumismahdollisuuksia. Ennemmin sitten koti ja oma rauha herkkuineen ja leffoineen. 🤷‍

Mun villi teko ja ihan näin alkukuuhun jo oli pakastepizza. En siis edes muista koska viimeksi olen tuollaisen ostanut mutta sen voin varmaksi sanoa ettei se ole ollut tällä vuosikymmenellä.

Olen siis yrittänyt jo vuosikausia myös syödä terveellisesti, hyvin ja "oikein" mutta jotenkin on alkanut viime aikoina tuntua siltä, että aivan sama. Mikään ei muutu ainakaan paremmaksi vaikka eläisin kuinka oikein ja kaikkien sääntöjen mukaan. Muutenkin alkaa tympiä tämä ainainen kiltteys ja sellainen ettei nyt ainakaan haitaksi kenellekään ole ja kaiken tekee jotenkin aina vaikeimman kautta esim välttelemällä eineksiä. Siksipä sitten räväytin ja ostin tuollaisen vissiin oikein jonkun uutuuden vaikka kaikki ne minusta uusilta vaikutti. Itseasiassa tuohan olikin sitten oikein makoisaa kun siinä oli tuollainen täytetty reuna. Ei siis tietenkään pizzeriapizzan veroista eikä itsetehdynkään, mutta tuollaiseksi helpoksi, vartissa valmista- versioksi ihan ok.  Ja varsinkin kun kaikki on aivan sama eikä mikään oikein maistu miltään.

Tuon villeyden vastapainoksi suunnittelen nyt suihkuun menemistä ja sitten aion ruveta nukkumaan. Aivan sama vaikka tulen olemaan peiton alla jo reilusti ennen kuutta ja vaikka olisi mikä lauantai.

Vierailija kirjoitti:

Noista ostarien pussikaljaporukoista. Itse näen useampiakin ihan joka kerta kun käyn ruokakaupassa ja minusta niissä on aina jotenkin kauhean vihaisia ja aivan liian äänekkäitä ihmisiä. En kuuna päivänä uskaltaisi tuollaiseen mennä lyöttäytymään mukaan vaikka sitä ketjussa ehdotettiinkin yhdeksi keinoksi saada seuraa. Tuskin olisin tervetullutkaan, ei sen puoleen.

Juu, ne paatuneemmat on sitten tietty vähän kyseenalaisempia, mutta niidenkin kesken on jo saattanut muotoutua se oma porukkansa ja voi siten ehkä ollakin vähän "vapautuneempi" (paremman sanan puutteessa) käytökseltään.. ulkopuolisen silmään ja korvaan sitten turhankin karski. Niissäkin on tullut tylsyyttään käytyä ohimennen ja ihan mielenkiintoista ja mukavaakin juttuseuraa saanut, että en siinä mielessä heti tuomitse, varsinkin kun juuri niistä porukoista on myös autettu kyydin saamisen suhteen jota en olisi ikinä uskonut. Yksi tapa saada seuraa kyllä se, mutta onhan näitä muitakin jos ei ymmärrettävästi kiinnosta. 😊

Olen yksin, mutta en koskaan yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä mietin strategiaa, miten ehdottaa jollekin, josko alettaisiin kaveeraamaan. Olen työelämän ulkopuolella eläväinen ja käyn välillä katselemassa toimintoja ihmisten yhteen saattamiseksi ja piristämiseksi. Yksinään oloani en jaksa kestää, ellen jollakin tapaa pääse ihmistenilmoille välillä haahuilemaan. Niinpä joskus näen jonkun ihmisen (samaa sukupuolta, ei siis iskumielessä), jonka persoona kiva ja kuulen hänen puhuvan myös mielenkiintoisesti. Mutta sitten nämä tilanteet jäävät aina tähän ja ihmiset erkanevat kuka minnekin omiin oloihin.  

Miten ihmeessä kehtaisin ja voisin sanoa, että 'haluaisin tutustua sinuun enemmänkin, voisimmeko sopia tapaamisesta ja jutella lisää asioista'. Jos ilmaisen haluni tutustua eli siis kaverinkaipuuni, niin se varmaan pelästyttää toisen. Hän voi miettiä, että mitä tuolla on mielessä; ja kenties sitäkin, että onks' tuo joku homoihminen.  Siis, tarkoitan, miten ilmaista kohtaamalleen ihmiselle, että haluaisi tutustua tähän? Nuorena sujui jotenkin niin helposti ja luontevasti tutustuminen puhelinnumeron vaihtoineen. Miksi en osaa sitä enää? Osaatteko te palstalaiset?

No en tosiaankaan osaa! Mutta luontevinta varmaan olisi se, että jos on jutustellessa löytynyt joku yhteinen kiinnostuksenkohde, ehdottaisi siihen liittyvää tekemistä. Jos on vaikka puhuttu sienestämisestä, voisi kysyä toista sieniseuraksi, jos taiteesta, pyytää mukaan taidenäyttelyyn jne. Lenkille, messuille... mitä kaikkea onkaan. 

Tai sitten myös taitojen vaihtaminen voisi olla luontevaa, jos sellainen tulee puheeksi, että jompikumpi vaikka haluaisi oppia jotain, mitä toinen osaa, olipa se villasukan kantapään tekeminen, omenapiirakan leipominen, seinäkiipeily, ihan mitä vaan.

Kunpa joku käsityöihminen sanoisi mulle joskus, että tuupa kylään, näytän sulle sen kantapään tekemisen! Menisin.

Selkeä kohtaanto-ongelma tässäkin, mutta lupaan että jos naamatusten jossain osutaan ja juttu luistaa niin sen kantapään opit neulomaan ainakin parilla tavalla. 

Itse olen tänään niin villi, että katson kuuma tanssi -leffan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Maaseudulla asuessa tottuu siihen, ettei useinkaan näy ihmisiä missään. Saa kävellä yksin tuolla tiellä. Sitten huomaan, kun vähänkin on enemmän ihmisiä ja käyn jossain paikassa missä vilkasta niin heti alan miettiä varsinkin kävelyäni. Tuntuu jotenkin vaikealta enää kulkea rennosti ja tulee käveltyä välillä ihan jäykin jaloin. Typerää, mutta samalla merkki siitä, että heti kun tulee ajatuskin, että on ihmisiä jotka mukamas katsovat miten kuljen niin se saa miettimään kävelyään ja sotkee koko kävelyn välillä. Ja kyllä kävelyäni on arvosteltu joskus aiemmin. Ehkä yksi syy tämäkin mikä pistää ajatukset liikkeelle. 

Mikähän tuossakin on että ihan jotain kävelyä pitää arvostella ja nimenomaan negatiivisesti eli haukkua. Tai ainakin tuo on oma kokemus ja vaikka ei sitä olekaan tehnyt kuin yksi kiusaajaporukka kouluaikana ja yksi tapailukumppani aikuisiällä niin silti. Miksi tuollainen tulee edes mieleen, että toinen kävelee jotenkin "väärin" ja vaikka sitten tulisikin mieleen niin miksi sellainen pitää vielä sanoa ääneen?! Mikä sillä kommentilla paranee tai muuksi muuttuu? No se tapailu kyllä veteli tuon jälkeen viimeisiään ja loppui hyvin nopeasti, mutta siis noin muuten. 

Tuo tosiaan saa sen aikaan että sitä omaa kävelyään alkaa tarkkailla. Ei aina eikä sitä aina ajattele, mutta välillä tuokin mieleen pulpahtaa ja aina siitä paha mieli tulee. Sitten sitä miettii että mikä tässä omassa kävelyssä on niin erilaista verrattuna muihin ja ettei muutkaan ihmiset kävele kaikki samalla tavalla (liekö edes kahta samanlaista kävelytyyliä?) mutta ei kyllä ikinä ole käynyt mielessäkään että sitä pitäisi alkaa kenenkään kohdalla arvioimaan ja arvostelemaan. Silti omalle kohdalle on osunut kahdesti arvostelija-ihminen tai toinen oli porukka mutta yksi se varmaan siinäkin sen "keksi" ja muut sitten komppasi. Moni varmaan ajattelee ettei moisista pitäisi välittää, mutta ehkä se on helpommin sanottu kuin tehty ja helppoa varsinkin sellaiselle joka arvostelua ei ole osakseen saanut. Enkä meinaa että kaikkien sitä pitäisi kokea vaan sitä, että tämäkin on yksi sellainen kokemus mikä monelta puuttuu vaikka oikeasti tämän pitäisi puuttua aivan kaikilta. Etenkin silloin sitä jotenkin tulee tietoiseksi itsestään, olemuksestaan ja kävelystään sekä eleistään ja kaikesta kun välillä joku katsoo tosi kummasti tosi pitkään. Sitten sitä meinaa jo kompastua omiin jalkoihinsa ja alkaa miettiä kuinka nyt on varmaan linnunpska olkapäällä, hammastahnaa leuassa tai suunnilleen unohtanut laittaa housut jalkaan..

Vastasit viestiini. Tuttuja ajatuksia. Minulla on hieman vinot poljet ja kävely leikkuvaa sen vuoksi. Tätä on monet matkineet. Erään kerran kävellessäni tässä vuosia sitten ihan aikuiset lähellä asuvat ihmiset matkivat salaa tätä miten kävelen. Kävelin silloin läheiseni kanssa ja hekin tervehtivät meitä. Sitten, kun pääsivät kauemmas niin toinen heistä oikein nauraen näytti toiselle, että miten kävelen. Luulivat etten katso enää taakseni tai kuule mitään, mutta minulla on vuosien aikana vaistot virittyneet huomaamaan nämä jutut. Sellaista kaksinaamaisra touhua, että tervehditään välillä ja välillä ei ja sitten puhutaan pahaa. Eräänkin kerran ihan kamalaa juttua ja en tiedä välittäkö enää mitään, kun kukaan ihminen joka vähänkin miettii,, että joku kuulee ei sellaisia puhu niin lähellä toista. 

Lähinnä mietin ihmisten pokkaa. Tiedän missä asuvat ja heidän nimiään yms ja silti kehtaavat puhua pahaa ja pilkata. Enempää en kirjoita, mutta en arvosta näitä ihmisiä tippaakaan. Joku nuori voi vielä huudella jotain, mutta aikuiset ihmiset joista toinen jo vanhempi on tavallaan sitten mennyt tapaus jos vielä siinä iässä kohtelee ihmisiä noin. Julmaa, kun miettii toisten sairauksiakin. Minä kävelen vielä tavallisesti. Joku toinen on liikuntavammainen ja hänenkin pitäisi saada rauhassa kulkea. 

Mietin tuota tutustumista. Itsekin joskus saatan tavata ihmisiä joista tulee sellainen olo, että alkaa tavallaan miettiä, että tuo vaikutti mukavalta ja elättelee toiveita tutustumisesta. Silti en minäkään oikein osaa tai edes uskalla kysyä niitä kysymyksiä, että haluaisiko joku tutustua ja viettää aikaa kanssani. Jos mietin mikä siinä on vaikeaa niin ehkä jo sen myöntäminen, ettei minulla ole ystäviä ja se ajatus miten toinen myöhemmin suhtautuisi siihen jos tajuaisi oikein tilanteen asian suhteen. Sitten mietin, että toinen pettyy minuun kuitenkin jonkun asian myötä ja samalla olen liian jännittynyt tutustumaan tai muuten ollut jo liikaa yksin. 

Sellainen elämä on vierasta missä tavataan ihmisiä ja tehdään juttuja yhdessä. Sitten tapaan jonkun ihmisen taas ja selvittelen, että ok hän on parisuhteessa. Sitä ennen, kun pienen hetken ajan miettii, että olipa mukava ihminen. Sitten tavallaan putoaa maanpinnalle taas. Samalla kaipaan silti ihmisiä elämääni. Enemmän juuri ystäväksi. Parisuhde kun on itselle vieras juttu ja ystävien saaminen ehkä ajatuksen tasolla vielä hieman helpompaa jos niin voi sanoa. Tai sitten ei. Täällä kirjoitan, kun tulee se hetki että tahtoisi puhua niin paljon kaikesta. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota tutustumista. Itsekin joskus saatan tavata ihmisiä joista tulee sellainen olo, että alkaa tavallaan miettiä, että tuo vaikutti mukavalta ja elättelee toiveita tutustumisesta. Silti en minäkään oikein osaa tai edes uskalla kysyä niitä kysymyksiä, että haluaisiko joku tutustua ja viettää aikaa kanssani. Jos mietin mikä siinä on vaikeaa niin ehkä jo sen myöntäminen, ettei minulla ole ystäviä ja se ajatus miten toinen myöhemmin suhtautuisi siihen jos tajuaisi oikein tilanteen asian suhteen. Sitten mietin, että toinen pettyy minuun kuitenkin jonkun asian myötä ja samalla olen liian jännittynyt tutustumaan tai muuten ollut jo liikaa yksin. 

 

Sellainen elämä on vierasta missä tavataan ihmisiä ja tehdään juttuja yhdessä. Sitten tapaan jonkun ihmisen taas ja selvittelen, että ok hän on parisuhteessa. Sitä ennen, kun pienen hetken ajan miettii, että olipa mukava ihminen. Sitten tavallaan putoaa maanpinnalle taas. Samalla kaipaan silti ihmisiä elämääni. Enemmän juuri ystäväksi. Parisuhde kun on itselle vieras juttu ja ystävien saaminen ehkä ajatuksen tasolla vielä hieman helpompaa jos niin voi sanoa. Tai sitten ei. Täällä kirjoitan, kun tulee se hetki että tahtoisi puhua niin paljon kaikesta. 

Luulen, että yksinäisillä on kauhea paine siinä, jos vaikka pyytää jotain lenkille tai kylään tmv.

 Mulla oli opiskeluaikoina yksi kaveri, joka oli ihan älyttömän lahjakas tutustumaan ihmisiin. Aina tavatessaan kivan tyypin hän tokaisi muitta mutkitta, että tykkään käydä metsäkävelyillä / oon menossa leffaan katsomaan elokuvan x, aattelin leipoa pullaa, tuutko mukaan?  jne jne jne. Hänellä oli aina uusia kavereita, jotkut lyhytaikaisempia, joistain tuli syvällisiä ystävyyksiä. Häneltä puuttui paine, koska hän ei ollut yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota tutustumista. Itsekin joskus saatan tavata ihmisiä joista tulee sellainen olo, että alkaa tavallaan miettiä, että tuo vaikutti mukavalta ja elättelee toiveita tutustumisesta. Silti en minäkään oikein osaa tai edes uskalla kysyä niitä kysymyksiä, että haluaisiko joku tutustua ja viettää aikaa kanssani. Jos mietin mikä siinä on vaikeaa niin ehkä jo sen myöntäminen, ettei minulla ole ystäviä ja se ajatus miten toinen myöhemmin suhtautuisi siihen jos tajuaisi oikein tilanteen asian suhteen. Sitten mietin, että toinen pettyy minuun kuitenkin jonkun asian myötä ja samalla olen liian jännittynyt tutustumaan tai muuten ollut jo liikaa yksin. 

 

Sellainen elämä on vierasta missä tavataan ihmisiä ja tehdään juttuja yhdessä. Sitten tapaan jonkun ihmisen taas ja selvittelen, että ok hän on parisuhteessa. Sitä ennen, kun pienen hetken ajan miettii, että olipa mukava ihminen. Sitten tavallaan putoaa maanpinnalle taas. Samalla kaipaan silti ihmisiä elämääni. Enemmän juuri ystäväksi. Parisuhde kun on itselle vieras juttu ja ystävien saaminen ehkä ajatuksen tasolla vielä hieman helpompaa jos niin voi sanoa. Tai sitten ei. Täällä kirjoitan, kun tulee se hetki että tahtoisi puhua niin paljon kaikesta. 

Luulen, että yksinäisillä on kauhea paine siinä, jos vaikka pyytää jotain lenkille tai kylään tmv.

 Mulla oli opiskeluaikoina yksi kaveri, joka oli ihan älyttömän lahjakas tutustumaan ihmisiin. Aina tavatessaan kivan tyypin hän tokaisi muitta mutkitta, että tykkään käydä metsäkävelyillä / oon menossa leffaan katsomaan elokuvan x, aattelin leipoa pullaa, tuutko mukaan?  jne jne jne. Hänellä oli aina uusia kavereita, jotkut lyhytaikaisempia, joistain tuli syvällisiä ystävyyksiä. Häneltä puuttui paine, koska hän ei ollut yksinäinen.

Minulla vaikuttaa epävarmuus myös. En oikein tiedä mitä kysyä ja miten toista pyytää seuraksi. Pelkään olevani ihan pihalla kaikesta. Päässäni voin kuvitella mitä pitäisi sanoa, mutta en saa sitä sanottua. Mietin etten uskalla tai vaan kehtaa lähestyä ihmisiä. Itsetunto on myös tosi huono ja se aiheuttaa sitä ajatusta, ettei itsestäni ole muiden seuraksi. Tavallaan iskee se ajatus, että mitä kuvittelen.

Ymmärtän silti sen, että on muitakin yksinäisiä ihmisiä, mutta silti mietin monella olevan jo kuitenkin seuraa. Näin ajatus siitä, että nolaa itsensä on mielessä. Näin uskon, että ihmisen persoona vaikuttaa paljon. Itse en ole varmaan ikinä ajatellut, että minä olen niin "hyvä" tyyppi, että moni seuraani tahtoisi. Lähinnä jo lapsuudessa mietin, että miten joku uusi tyyppi haluaakin seurassani olla ja ihmettelin sitä. Jo silloin helpompaa oli tavallaan antaa jonkun valita minut jid tahtoi kuin itse yrittää miettiä kelpaako toisten seuraan vai ei. Toki tässäkin asiassa saisi toisen puolen sitten jos joku mukava ihminen pyytäisi seuraksi ja itse olisin sitten jännittynyt ja varovainen ja tyrisin sitten tällä tavalla taas tutustumista. 

Ihmisen koko elämä varmaan vaikuttaa. Joku jolla on hyviä kokemuksia ja muutenkin itsevarma olemus niin ehkä hän sitten luottaa itseensä ja siihen, että osaa olla hyvä tyyppi. Samalla kestäen sitten paremmin sen jos meneekin pieleen. 

Yksinäiseltä puuttuu tukiverkko.

En tiedä johtuiko tästä ketjun lukemisesta ennen nukkumaanmenoa vaiko vaan jostain epätoivoisesta hulluudesta, mutta näin niin todentuntuista unta missä tutustuin tosi mutkattomasti uuteen ihmiseen ja siihen asti se uni olikin oikein mukava kunnes se uni muuttui oikeasti realistiseksi eli alkoi muistuttaa todellista nykyhetkeä. Tajusin siis unessa oikein kristallinkirkkaasti etten mä nykyiselläni ole sellainen joka voisi edes ajatella jotain ihmissuhdetta eikä elämänikään ole (enää) sellainen mitä se vaikkapa tuossa unen alussa oli. Sain siis kuin saavillisen jäävettä niskaani tuossa unessa ja siihen sitten heräsin.

Tämän päivän tuota unta päässä pyöritellessä olen tullut siihen tulokseen ettei sellaiseen minuun ja elämään vaan ole paluuta. Ei vaikka siinä vaiheessa olin vielä huomattavan paljon enemmän oma itseni ja elämässä oli niitä edes etäisesti omannäköisiä elementtejä. Siitä kuitenkin lähti jokin luisu aivan väärään suuntaan vaikka tietenkin yritin koko ajan saavuttaa enemmän sitä omannäköistä sisältöä. Siksikin se hieman jopa hirvittää / masentaa ihan ajatuksenkin tasolla että lähtisi vielä pyrkimään siihen omannäköiseen elämään kun aiemmin siihen pyrkiminen vain aikaan sai tämän että kaikki liukui ulottumattomiin. Miksi mikään olisi toisin tällä kertaa enkä enää edes voisi saavuttaa niitä itselle tärkeimpiä asioita. Motivaatiokin on siis vähän niin ja näin.

Yritän kyllä järkeillä ja vakuuttaa itselleni, että jos nyt edes jonkinlaista sosiaalisuutta elämääni vielä haluan edes yrittää saada niin pakkohan sitä olisi itseään saada muutetuksi takaisin normaalimmaksi vaikkakaan en tiedä miten sen yksinäni tekisin. Yksinäisyys kun minusta tällaisen on muovannut enkä aiemminkaan ole osannut / jaksanut tapella sitä vastaan vaan sopeuduin ja mukauduin. Nyt sitten olenkin sellainen ettei tällaisesta ole seuraksi kenellekään ja itsetunnosta ei ole jäljellä juuri murustakaan. Tuntuu niin lamaantuneelta koska melkoinen vuori tässä olisi kiivettävänä eikä siitä silti ole mitään takeita, että sen takana olisi vielä minulle jotain. Miksi olisikaan.

Osa ihmisistä on sellaisia rennon välittömiä ja mutkattomia joiden on helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja joiden seurassa liki poikkeuksetta myös viihdytään. Ei siis välttämättä mitään hirveän suulaita eikä tietenkään sellaisia joilta ei muut saa suunvuoroa vaan näistä säteilee ympärilleen jokin aivan kummallinen "kotoisuus" , hyväntahtoisuus ja tyyneys joka saa toisetkin rentoutumaan ja jopa rohkaistumaan. Kai se sitten on jokin terve itsevarmuus joka tuon saa aikaan, mutta ei se mitenkään hirveän yleistä tai normaalia ole. Tuossa tosiaankin on sellainen hyvä ruokkii hyvää -ilmiö, että kun se oma toiminta aiheuttaa mukavia kohtaamisia ja on pääsääntöisen tykätty ihminen niin on helppoa jatkossakin toimia samalla tavalla kun tapaa uusia ihmisiä ja olla itse aktiivinen tutustuja. Sitten taas kun kokemukset on lähinnä päinvastaisia eli siihen omaan aktiivisuuteen ei ole mitenkään ilahtunutta vastakaikua saanut niin eipä se rohkaise jatkamaan vaikka tietenkin sitä omaa toimintaansa on ensin yrittänyt muuttaakin mutta yhtä laihoin tuloksin. Toisten seurassa ei vaan kukaan viihdy ja esim itse olen yksi sellainen. Kukaan ei halua olla mun kanssa eikä kukaan ole koskaan omatoimisesti tullut tutustumaan ja ollut se aloitteellinen. Se kaikki vähä sosiaalinen elämä on ollut täysin oman aktiivisuuden tulosta eikä siinä pahemmin ole kerrottavaa. Yhtä ainutta ihmistä ei ole elämään jäänyt yhtään mistään.

Sain torjutuksi tulemiseen taas siedätystä tansseissa käymällä. Hyvin meni siihen asti, kunnes kolme vieretysten seissyttä kieltäytyi pyynnöstäni lähteä tanssimaan. Lisäksi yksi oli samalta työnantajalta tuttu, jolle erehdyin siinä sanomaan, että sinähän olit myös siellä silloin työssä, vieläpä sen jälkeen kun kieltäytyi. En vaan tarpeeksi nopeasti ymmärtänyt tilannetta, että ei oikeastaan halunnut muistaa minua. Maan alle vajoaminen olisi tuntunut hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Sain torjutuksi tulemiseen taas siedätystä tansseissa käymällä. Hyvin meni siihen asti, kunnes kolme vieretysten seissyttä kieltäytyi pyynnöstäni lähteä tanssimaan. Lisäksi yksi oli samalta työnantajalta tuttu, jolle erehdyin siinä sanomaan, että sinähän olit myös siellä silloin työssä, vieläpä sen jälkeen kun kieltäytyi. En vaan tarpeeksi nopeasti ymmärtänyt tilannetta, että ei oikeastaan halunnut muistaa minua. Maan alle vajoaminen olisi tuntunut hyvältä.

Voi ei.  Tuo on kyllä yksi karmaisevimmista tunteista kun itse jopa ilahtuukin, kun huomaa tutun ihmisen ja sitten tajuaa että toinenkin tuntee / tunnistaa kyllä mutta on kuin ei tuntisikaan. 

Koen osittain samoin. Nautin kun saan olla kotona omissa oloissa. Tosin täällä asuu myös avokki. Meidän arvomaailmat ovat erkaantuneet 40 vuoden aikana niin että koen lähes asuvani yksin. Avokki on eläkkeellä ja se näyttää olevan tosi rankkaa! Ei saa mitään aikaiseksi kun on niin paljon tekemistä! Mä nautin työelämästä ja vedän kotona lonkkaa vapaa päivinä - mutta yksin. Elämä on ihanaa!

Älä tunne vihaa ketään kohtaan, se hukkaa sun energiaa nauttia itsestä ja asioista mistä tykkäät. Mä olen tehnyt kans tosi huonoja valintoja ja kituuttanut monta kymmentä vuotta kynnysmattona. Sitten vaan päätin että mä olen arvokas itselleni ja se riittää. Mun ei tarvitse miellyttää toisia jos se tuntuu pahalta. Hyvän tekeminen toisille, vaikka ihan tuntemattomille tai hyvän päivän tutuille, pitää tuntua itselle hyvälle. Tee asioita joista tulee itselle hyvä mieli, unohda viha ja katkeruus ne ei tuota loppupelissä hyvää mieltä kellekään. Tsemppiä!🥰

Jos on kovin selkeä ja joustamaton käsitys siitä, millaista hyvän elämän pitää olla, on tosi vaikea siirtyä eteenpäin, jos tavoitteet eivät täyty. On ihan normaalia surra vuosikausiakin, jos ei vaikka saa omaa perhettä, mutta jos sen surun rinnalle ei pikku hiljaa pysty alkaa rakentamaan toisenlaisia tulevaisuuksia, on riskinä, että koko loppuelämä tulee vietettyä surussa ja katkeruudessa. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole olemassa vain yhdenlaista hyvää elämää. Kannatta oikeasti hakea keskusteluapua, jos on jumissa pahassa olossa. Siinä ei ole pakko viettää koko loppuelämäänsä. Ja se, että siitä pahasta olosta luopuu, ei tarkoita sitä, että pitäisi esittää, etteikö muka olisi menettnyt mitään. On muitakin vaihtoehtoja kuin pohja ja onni.