Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Jos on kovin selkeä ja joustamaton käsitys siitä, millaista hyvän elämän pitää olla, on tosi vaikea siirtyä eteenpäin, jos tavoitteet eivät täyty. On ihan normaalia surra vuosikausiakin, jos ei vaikka saa omaa perhettä, mutta jos sen surun rinnalle ei pikku hiljaa pysty alkaa rakentamaan toisenlaisia tulevaisuuksia, on riskinä, että koko loppuelämä tulee vietettyä surussa ja katkeruudessa. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole olemassa vain yhdenlaista hyvää elämää. Kannatta oikeasti hakea keskusteluapua, jos on jumissa pahassa olossa. Siinä ei ole pakko viettää koko loppuelämäänsä. Ja se, että siitä pahasta olosta luopuu, ei tarkoita sitä, että pitäisi esittää, etteikö muka olisi menettnyt mitään. On muitakin vaihtoehtoja kuin pohja ja onni.

Luopuisin pahasta olosta mutta kun ei se vaan lähde pois, eihän kukaan halua olla sellaisessa olossa, että v...tuttaa koko ajan, mut kun se vaan on niin.

Hain töitä, kävin lenkillä ja laitoin ruuan. Hieman vituttaa kun hirveä flunssa ja treenaamaan ei pääse. 

Vierailija kirjoitti:

Sain torjutuksi tulemiseen taas siedätystä tansseissa käymällä. Hyvin meni siihen asti, kunnes kolme vieretysten seissyttä kieltäytyi pyynnöstäni lähteä tanssimaan. Lisäksi yksi oli samalta työnantajalta tuttu, jolle erehdyin siinä sanomaan, että sinähän olit myös siellä silloin työssä, vieläpä sen jälkeen kun kieltäytyi. En vaan tarpeeksi nopeasti ymmärtänyt tilannetta, että ei oikeastaan halunnut muistaa minua. Maan alle vajoaminen olisi tuntunut hyvältä.

Ikävä tilanne. Jäin miettimään, miksi he kieltäytyivät. Itse kieltäytyisin vaan syystä, esim. päihtymys, epäsiisti olemus, huono käytös. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain torjutuksi tulemiseen taas siedätystä tansseissa käymällä. Hyvin meni siihen asti, kunnes kolme vieretysten seissyttä kieltäytyi pyynnöstäni lähteä tanssimaan. Lisäksi yksi oli samalta työnantajalta tuttu, jolle erehdyin siinä sanomaan, että sinähän olit myös siellä silloin työssä, vieläpä sen jälkeen kun kieltäytyi. En vaan tarpeeksi nopeasti ymmärtänyt tilannetta, että ei oikeastaan halunnut muistaa minua. Maan alle vajoaminen olisi tuntunut hyvältä.

Ikävä tilanne. Jäin miettimään, miksi he kieltäytyivät. Itse kieltäytyisin vaan syystä, esim. päihtymys, epäsiisti olemus, huono käytös. 

Vaikutat todella ilkeältä ihmiseltä.

/sivusta

Vierailija kirjoitti:

Jos on kovin selkeä ja joustamaton käsitys siitä, millaista hyvän elämän pitää olla, on tosi vaikea siirtyä eteenpäin, jos tavoitteet eivät täyty. On ihan normaalia surra vuosikausiakin, jos ei vaikka saa omaa perhettä, mutta jos sen surun rinnalle ei pikku hiljaa pysty alkaa rakentamaan toisenlaisia tulevaisuuksia, on riskinä, että koko loppuelämä tulee vietettyä surussa ja katkeruudessa. Todellisuudessa ei kuitenkaan ole olemassa vain yhdenlaista hyvää elämää. Kannatta oikeasti hakea keskusteluapua, jos on jumissa pahassa olossa. Siinä ei ole pakko viettää koko loppuelämäänsä. Ja se, että siitä pahasta olosta luopuu, ei tarkoita sitä, että pitäisi esittää, etteikö muka olisi menettnyt mitään. On muitakin vaihtoehtoja kuin pohja ja onni.

Tietenkään ei ole vain yhtä oikeanlaista hyvää elämää vaan yhdelle sopii yhdenlainen ja toiselle toisenlainen, mutta ei se niin ole että kenelle vaan sopii ja on hyväksi millainen vaan elämä. Tärkeintä olisi se, että pääsisi ja saisi elää itselle omannäköistä elämää ja aika moni meistä (etenkin yksinäisistä joilla aikaa riittää pohtia niitä muitakin vaihtoehtoja) kyllä tietää mikä on sellaista joka tekee siitä omasta elämästä hyvää ja mikä ei. Se ei tietenkään ole samanlainen kuin vaikka esim sinun hyvä elämä eikä vastaavasti sinun hyvä elämäsi ole hyvä muille. Ja hyvä niin.

Puistattaa tämä että tullaan pätemään ja jeesustelemaan jollakin terapialla (näitä on nyt ollut toistuvasti eli terapeuttiko tänne pesiytyi itseään mainostamaan?) ja kuinka sen avulla se täysin vääränlainen ja itselle epäsopiva elämä muuttuu jotenkin suorastaan onnenpotkuksi. Muutenkin hassu ajatus, että siinä pahassa olossa jotenkin erityisesti joku viihtyisi ja haluaisi olla eikä mieluummin olisi onnellinen ja eläisi itselleen hyvää elämää. Se vaan on hyväksyttävä osaksi ei-niin-hyvää elämää että ketuttaa se millaiseksi elämä meni vaikka siitä yritti saada ihan toisenlaisen. Se on tietenkin hyvä jos esim sinä olet tyytyväinen siihen, että tuotat vaan kasan pskaa (myös tälle palstalle) mutta aika moni muista haluaa saavuttaakin elämässään jotain mikä on itselle merkityksellistä. Kokea hyviäkin asioita ja elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain torjutuksi tulemiseen taas siedätystä tansseissa käymällä. Hyvin meni siihen asti, kunnes kolme vieretysten seissyttä kieltäytyi pyynnöstäni lähteä tanssimaan. Lisäksi yksi oli samalta työnantajalta tuttu, jolle erehdyin siinä sanomaan, että sinähän olit myös siellä silloin työssä, vieläpä sen jälkeen kun kieltäytyi. En vaan tarpeeksi nopeasti ymmärtänyt tilannetta, että ei oikeastaan halunnut muistaa minua. Maan alle vajoaminen olisi tuntunut hyvältä.

Ikävä tilanne. Jäin miettimään, miksi he kieltäytyivät. Itse kieltäytyisin vaan syystä, esim. päihtymys, epäsiisti olemus, huono käytös. 

Kerrassaan ihanan piikikäs asenne. Pakko olla sen hakijan vika jollain tavalla.

Aika harvalla se on ollut vain yksi ainoa oikea tapa elää hyvää elämää. Ensin on tietenkin ollut yhdenlainen tulevaisuuden suunnitelma tavoitteineen ja haaveineen. Sekin sitten ehkä elänyt jo ihan luonnostaan enemmän omannäköiseksi esim teini-ikäisen suunnitelmista sinne nuoreen aikuisuuteen. Sitten on käynyt selväksi että asia x ei toteudu tällä tavalla ja on tehnyt uudet suunnitelmat asian saavuttamiseksi. Ja taas sama juttu, ei onnistu ja tuo suunnitelman päivitys aiheutti sen että asia y on myös etääntymässä. Sitten on tehnyt sen "plan ceen" ja deen. Ehkä een ja ähvänkin. Samalla on miettinyt muita vaihtoehtoja koska on varautunut siihen että tulevaisuus ei tule ehkä olemaankaan toiveiden kaltainen. Sitten on kokeillut ihan uutta, mennyt pois mukavuusalueeltaan koska ehkäpä jokin ekaksi vääränlainen onkin lopulta se itselle ihan oikeanlainen elämäntapa. On joustanut ja on mukautunut. Sinnikkäästi yrittänyt, tehnyt virheitäkin ja odottanut että tulee parempi aika. On sopeutunut ja on antanut periksi. On taas aloittanut alusta ja kääntänyt aina vielä sen yhden kiven.

Lopulta sitten on loppunut aika ja on ollut pakko antaa olla. Yrittää hyväksyä se, että ihan kaikki ponnistelut on mennyt hukkaan ja jokainen pienikin virha tai väärä valinta on aiheuttanut maksimaalisen ja peruuttamattoman vahingon. Missään asiassa ei ole käynyt armo oikeudesta vaan jokaisesta pienestäkin erheestä on saanut maksaa eikä mitään ole katsottu sormien läpi vaikka mitään oikeasti väärää ja pahaa ei ole edes tehnyt. Päinvastoin, aina on yrittänyt parhaansa mutta se ei ole koskaan riittänyt kenellekään eikä mihinkään. Lopulta ei sitten itsellekään.

Sitten kaiken jälkeen huomaa vähemmän yllättäen olevansa vihainen ja katkera, pettynyt kaikkeen ja koko elämään eikä mikään enää huvita niin joku kyökkipsykologi tulee kertomaan, että sitä pitäisi vaan olla joustavampi eikä niin jyrkkä eikä varsinkaan vihainen.

Mitäpä se juttelu enää auttaa vaikka olisi kuinka asiansa osaava terapeutti. Sitä juttuseuraa, tsemppiä ja apua sekä tukea elämänvalinnoissa jne olisi pitänyt saada toisilta jo vuosikausia sitten eli silloin kun sitä olisi tarvinnut ja sitä myös yritti saada. Silloin sillä olisi ollut merkitystä ja siitä olisi varmasti ollut myös apua.

Ei sitä itse ole valinnut että kaikesta pitää kyetä selviytymään aina yksin ja kaikki pitää itse osata ja tietää, myös sellaiset asiat joista ei ole koskaan kuullutkaan tai tiennyt olemassa olevankaan. Oma moka kun et osannut arvata tai lukea ajatuksia.

Osa meistä on jätetty tänne ihan yksin tai oikeastaan ei edes jätetty kun sitä seuraa ei ole koskaan ollut. Aina on pitänyt pärjätä yksin ja osata olla yksin eikä mistään ole tullut edes alaikäisenä kuin just se niin minimitason huolenpito mikä on mahdollista. Ei sitä olisi koskaan pitänyt syntyäkään mutta se ei ole kenenkään oma valinta vaikka osa meistä tuntee sen kaikella tapaa nahoissaan kuinka turha ja tarpeeton sitä on.

Tänään ei edes kiinnosta juoda oluttakaan, ei muuta kun olla vaan ja miettiä mitä mieltä /järkeä tässä on.

Muista en tiedä, mutta omalla kohdalla joku terapia vaan pahentaisi kaikkea, koska sehän vain alleviivaisi sitä kuinka persona non grata olen. Kukaan ei näe minua, edes juttuseuraksi en kelpaa kenellekään ja kuuntelijakin löytyy vain rahalla.

Kiitos ei. Mieluummin pidän edes nämä rippeet itsekunnioituksestani.

Vierailija kirjoitti:

Tänään ei edes kiinnosta juoda oluttakaan, ei muuta kun olla vaan ja miettiä mitä mieltä /järkeä tässä on.

Ei ainakaan mun elämässä mitään järkeä olekaan ja alan olla päivä päivältä vakuuttuneempi ettei mun kuuluisi tai tarvitsisi olla olemassakaan. Ihan joka ikinen asia kun on jotenkin vastahankalaan eli ilmeisesti koko maailmankaikkeus tekee kaikkensa sen eteen että ymmärtäisin kuinka turha ja tarpeeton olen. Mikään asia ei mene helposti eikä edes suunnitelmien mukaan eikä ole väliä onko kyse isosta vaiko pienemmästä jutusta. Jotenkin se epäonnistuu tai vaatii ainakin julmetun savotan kun mikään ei menekään normaalisti vaan aina tulee uusi mutka matkaan. Lopputulos ei kaikesta ylimääräisestä vaivannäöstä huolimatta ole kuitenkaan se sellainen mikä siitä olisi tullut ilman tuota säätämistä eli sekään ei palkitse, että on sinnikäs ja näkee vaivaa eikä mene yli siitä missä aita matalin. Tai peräti luovuta.

Eihän se varmaan (kai?) ole mahdollistakaan että jokin "ylempi taho" voisi kapuloita tällä tavalla rattaisiin viskoa mutta jostain ne kuitenkin ilmaantuu. Ihan sama mitä tekee tai yrittää. Osin varmaan alkaa jo asennekin olla pielessä, koska kyllä tämän kovapäisempikin jossain vaiheessa ymmärsi, ettei elämän nyt oikeasti vaan kuulu olla näin hankalaa joka asiassa ja jatkuvasti. Vastoinkäymisiä on taatusti ihan kaikilla, mutta kun itsellä ei muuta olekaan.

Hermot kireellä, alkaa tympiä noi suorantoistopalvelu ohjelmat., eikä kiinnosta kotona juominenkaan, pitäisi lähteä ihmisten ilmoille, mutta haluan että ne ihmiset ovat minun tuttaviani eikä mitään kahvilaan menoa ja kyttää jos joku sanoisi vaikka "hei", siitä en tule miksikään.

Vierailija kirjoitti:

Maaseudulla asuessa tottuu siihen, ettei useinkaan näy ihmisiä missään. Saa kävellä yksin tuolla tiellä. Sitten huomaan, kun vähänkin on enemmän ihmisiä ja käyn jossain paikassa missä vilkasta niin heti alan miettiä varsinkin kävelyäni. Tuntuu jotenkin vaikealta enää kulkea rennosti ja tulee käveltyä välillä ihan jäykin jaloin. Typerää, mutta samalla merkki siitä, että heti kun tulee ajatuskin, että on ihmisiä jotka mukamas katsovat miten kuljen niin se saa miettimään kävelyään ja sotkee koko kävelyn välillä. Ja kyllä kävelyäni on arvosteltu joskus aiemmin. Ehkä yksi syy tämäkin mikä pistää ajatukset liikkeelle. 

Huomannut olen samaa itsessäni. Se on rasittavaa, missä on paljon ihmisiä, mutta pakko käydä esim: kaupassa

Tänään se ajatus ollut mielessä, että mitä väliä ihmisellä on. Joku tekee töitä pitkään jossain paikassa ja ei saa edes kiitosta sieltä lähtiessään, vaikka on tehnyt hommansa hyvin ja tullut muiden kanssa hyvin toimeen. Edes sen vertaa ei hyvää sanaa saa. Samalla pienipalkkainen työ vie usein terveyden ja raskasta hommaa monet. Joku inhimillisyys on kadonnut. Jos sitä on joskus ollutkaan. Surullista miettiä tätä kaikkea. 

Samalla ymmärtää sen, että jos sinulla ei ole perheenjäseniä avuksi tai esim perheenjäsenet eivät ole läheisiä (kuten vanhempasi tai lapsesi yms) tai sinulla ei ole muita tosi läheisiä ihmisiä niin olet vaikeissa jutuissa omillasi ja pitää itse pärjätä tai koittaa  järjestää elämänsä jutut niin, että pärjää. 

Tämä ajatus hyvä muistutus myös minulle. Eli minun pitää joskus pärjätä täällä maailmassa ihan yksin ilman ketään. Pitää tajuta se nyt. Tällä hetkellä minulla on 2 läheistä eli vanhempana ja hyvä niin, mutta joskus ei ketään ja tänään tajusin sen täysin mitä on olla omillaan. Se iski elämän nyt tajuntaan ja ymmärrän sen, ettei kukaan välitä toisista pätkääkään jos et siis läheisiä ihmisiä omaa. Muuten saat kaatua, vaikka katuojaan ihan rauhassa. Maailma on sellainen. 

Ihmiset joista luulisi olevan apua sitten voivat vielä pettää toisen. Korulauseet ja tyhjät sanat eivät auta ketään jos niitä saa esim ihmiseltä jolta odottaisi saavaan jotain enemmän. Jos sanoo toiselle, että koita pärjätä saa ehkä hyvän omantunnon, mutta toinen ei saa mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Muista en tiedä, mutta omalla kohdalla joku terapia vaan pahentaisi kaikkea, koska sehän vain alleviivaisi sitä kuinka persona non grata olen. Kukaan ei näe minua, edes juttuseuraksi en kelpaa kenellekään ja kuuntelijakin löytyy vain rahalla.

Kiitos ei. Mieluummin pidän edes nämä rippeet itsekunnioituksestani.

Minäkin ajattelen, että voisin tietysti puhua koko elämäni asiat jollekin. Silti onko se sen arvoista ja jaksaisinko minä miettiä sen kaiken läpi ja kestäisinkö sen. Voisi olla etten kestäisi. Näin lopputulos voisi olla huonompi. Se vaatii paljon, että pystyy käymään sen läpi. Samalla ilmaista tuo ei ole. Rahan suhteen pitää valita mihin se riittää. Jos elämä olisi elokuvaa niin tuokin menisi hyvin, mutta siinä on monta palaa mitkä voivat mennä pieleen.

Väsyttää, voi kun voisi nukkua viikon miettimättä mitään.

Huono yö, ärtynyt olo, en edes haaveile mistään, parisuhteesta tai mistään lottovoitostakaan, en tiedä, odotan vaan millon tää kaikki päättyy, kun ei mitään kivaa ole koskaan elämässä ollut.

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Huono yö, ärtynyt olo, en edes haaveile mistään, parisuhteesta tai mistään lottovoitostakaan, en tiedä, odotan vaan millon tää kaikki päättyy, kun ei mitään kivaa ole koskaan elämässä ollut.

Suht samalla fiiliksellä minäkin. Väsyttää mutta ei saa nukuttua vaikka voisi nukkua viikon-kaksi putkeen. Aamulla herää aivan voipuneena pahalla päällä ja sitten pakottaa itsensä suorittamaan eli tekee vain kaiken sen mikä on aivan pakko kunnes sitten illalla huokaisee että selvisinpäs tästä päivästä ja nyt saa nukkua. Sitten ei saa kunnolla unta ja aamulla sama sitten uusiksi. Tuntuu että pitäisi saada ainakin kunnon loma tästä elämästä kun kerran tämä ei mitenkään voi muuttua paremmaksi tai edes oman näköiseksi. Eikä tosiaan ole kyse siitä etteikö sen eteen olisi tehnyt asioita ja yrittänyt saada elämäänsä sellaiseksi että siinä oikeasti viihtyy ja elämästään nauttii (mitään yhtä juhlaa sen ei tietenkään tarvitsisi olla). Enää ei vaan jaksa eikä oikeastaan huvitakaan hakata päätään seinään koska mikään ei muutu eikä korjaannu vaikka kuinka olisi aktiivinen, sinnikäs ja uuttera. Tyhjän olisi saanut pyytämättäkin ja tuo kaikki vain vei voimat ja näemmä elämänhalunkin. Elämäniloa ei ole ollutkaan ehkä ikinä tai ainakaan ei mitään pidempää ajanjaksoa josta voisi ajatella että silloin oli onnellinen ja eli ihanaa elämää. Enää ei tosiaan jaksa haaveillakaan mistään ja turhaahan se olisikin kun enää ei ole voimia tehdä mitään edes minkään unelman eteen. Monen suhteen sitä on jo luovuttanut ja ehkä sitä vaan pitäisi antaa vaan kaiken lopunkin olla. Mitä väliä kun millään ei enää ole mitään väliä. Aivan sama.

Vierailija kirjoitti:

Huono yö, ärtynyt olo, en edes haaveile mistään, parisuhteesta tai mistään lottovoitostakaan, en tiedä, odotan vaan millon tää kaikki päättyy, kun ei mitään kivaa ole koskaan elämässä ollut.

Tuttua. Lisäksi huomasin tuon olevan tosi huono juttu että lakkasin haaveilemasta koska siinä meni elämänhalukin sen siliän tien. Jossain taisi joku just sanoakin, siis telkkarissa että ihmisen pitää odottaa jotain (parempaa) tulevaisuudelta koska muuten ei ole mitään järkeä olla elossakaan. Vaikea olla eri mieltä koska niin turhalta tämä tuntuu. Ei osaa haaveilla edes siitä ettei olisi aina näin pahalla päällä koska millä muullakaan sitä olisi kun kaikki on pelkkää p@skaa päivästä toiseen. Sentään on korvienväli kunnossa koska reagoi just sillä tavalla kuin oikein onkin vaikka laiha lohtu sekin on.