Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Harmittaa kun yksi lempparilehti onkin lopetettu tai siis sitä ei enää julkaista. Ihmettelin koko kesän miksi uutta numeroa ei lehtihyllyyn ilmaannu vaikka se edellinen numero myynnistä hävisi ja tänään sitten googlasin, että koska siinä on seuraava ilmestymispäivä. Siinä sitten selvisi että tuo kevään numero olikin vika. Ärsyttää koska tuo oli käsityölehdistä se paras minun mielestäni eli jäljelle jäi sitten just ne joiden lopettaminen ei olisi niin edes harmittanut. Miksiköhän aina on näin, että niistä viisveisataan jotka tuotetta ostaa ja siitä tykkää kun taas niiden mielipide ja tekemiset merkkaa jotka ei tuotetta edes osta? Ei nimittäin ole eka (eikä varmaan vikakaan) tuote tai lehti joka vaan lakkaa olemasta kun tehdään uudistuksia ja/tai säästetään. Miksi asiakkaita ja ihmisiä ei enää arvosteta sitäkään vähää mitä aiemmin?

Minä yritän vielä jotenkin parantaa elämääni ja edistää asioita, että joskus kaikki olisi kohdallani paremmin. Silti voimat vähissä itselläkin ja mietin monet kerrat, että onko kaikki turhaa ja en ikinä enää pysty pääsemään edes "tavalliseen" elämään mukaan. Silti jos luovutan ja minulla ei ole mitään projektia itseni hyväksi niin tuntuu elämä vielä turhemmalta. Ehkä nuorempana elämä näytti siltä, että aikaa on ja kaikki on joskus paremmin. Nyt vuosien jälkeen tuntee, ettei aikaa ole ikinä ollutkaan kunnolla. On ollut jo vuosia jäljessä kaikesta ja pudonnut kyydistä. 

Jos minulla olisi enemmän rahaa niin ehkä eläisin erakkona jossain mökissä ajatellen, että jos jotenkin kestää elämää näin. Sinnittelee. Sitten jos pitäisi pystyä yhteiskunnassa kunnolla "mukana" olemiseen niin se ei taas sitten ole enää helppoa. Siihen, kun ei riitä se sinnittely kovinkaan hyvin. Näin elämässä voi miettiä millaista se on. Joku voi kestää elämää omalla tavallaan eläen, mutta sitten kun pitäisi kestää kaikkea muuta niin se on liikaa. Toki ymmärrän, että yhteiskunnassa kaikkien pitäisi pärjätä hyvin ja kestää kaiken. Niinhän se on. Silti asiat eivät mene niin. Toisaalta en tiedä kestäisinkö edes täydellistä erakkoelämää (nykyelämä ei ihan sellaista vielä ole) kovinkaan hyvin. Tulisi se ajatus, että mitä järkeä kaikessa on ja haluaisi varmaan silti muutoksia elämäänsä. 

Katson vielä näin sadepäivän illasta elokuvan, The Bone Templen. En ole mikään "leffatietäjä", mutta pidän kauhusta genrenä ja kummitusjutuista ylipäätään. Näitä leffoja katsoessa tai kirjaa lukiessa tulee usein se olo, että haluaisi hihkaista jollekulle sen tuomasta muistikuvasta, jutella viittauksista tai siitä mitä tunnelmia heräsi. Eli jakaa kokemus. Joskus melkein alan sanoa näitä itsekseni ääneen ja sitten ikäänkuin "saan itseni kiinni", ja vaikenen. Eikä minkään kummitustarinan melankolia kyllä yllä siihen tunteeseen joka syntyy, kun taas tajuaa olevansa ihan yksin. (Olen joskus yrittänyt etsiä jotain leffakerhoja tai someryhmiä aiheesta, mutta aika huonolla menestyksellä.)

Ehkä kauhu genrenä viehättää osin juuri siksi, että ne tarinat ovat usein ihmisistä poikkeusoloista ja omien hoksotintensa tai tunteidensa varassa. Yritin jossain vaiheessa lukea myös sellaista aikuisten romantiikkakirjallisuutta, jossa sopivan pienten kommelluksien kautta päädytään voittoon eli onnelliseen loppuun. Oli sinällään mielenkiintoista huomata, kuinka paljon ne vaikuttivatkaan mielialaani madaltavasti. Siinä kun leikitään sellaisilla asioilla, jotka ovat joillekin totta ja sitten olen meikäläinen, jolle jäi sellaisesta korvikkeesta vain hieman surullinen maku. Kai ne kirjat muistuttivat liikaa siitä, mitä ei löytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Katson vielä näin sadepäivän illasta elokuvan, The Bone Templen. En ole mikään "leffatietäjä", mutta pidän kauhusta genrenä ja kummitusjutuista ylipäätään. Näitä leffoja katsoessa tai kirjaa lukiessa tulee usein se olo, että haluaisi hihkaista jollekulle sen tuomasta muistikuvasta, jutella viittauksista tai siitä mitä tunnelmia heräsi. Eli jakaa kokemus. Joskus melkein alan sanoa näitä itsekseni ääneen ja sitten ikäänkuin "saan itseni kiinni", ja vaikenen. Eikä minkään kummitustarinan melankolia kyllä yllä siihen tunteeseen joka syntyy, kun taas tajuaa olevansa ihan yksin. (Olen joskus yrittänyt etsiä jotain leffakerhoja tai someryhmiä aiheesta, mutta aika huonolla menestyksellä.)

Ehkä kauhu genrenä viehättää osin juuri siksi, että ne tarinat ovat usein ihmisistä poikkeusoloista ja omien hoksotintensa tai tunteidensa varassa. Yritin jossain vaiheessa lukea myös sellaista aikuisten romantiikkakirjallisuutta, jossa sopivan pienten kommelluksien kautta päädytään voittoon eli onnelliseen loppuun. Oli sinällään mielenkiintoista huomata, kuinka paljon ne vaikuttivatkaan mielialaani madaltavasti. Siinä kun leikitään sellaisilla asioilla, jotka ovat joillekin totta ja sitten olen meikäläinen, jolle jäi sellaisesta korvikkeesta vain hieman surullinen maku. Kai ne kirjat muistuttivat liikaa siitä, mitä ei löytynyt.

Tunnistanen tuon, koska itselleni aika yllärinä aloin ahmia muutama vuosi takaperin niitä hallmarkin joululeffoja vaikka en tosiaan koskaan aiemmin ole ollut kioskikirjallisuuden ja harlekiiniromantiikan ystävä. Sitten yhtäkkiä nuo leffat vaan kolahti ja ensin antoi toivoa ja samalla myös ruokki sitä kauheaa romantiikan nälkää ja hellyydenkaipuuta jonka oikeastaan olin aina itseltäni kieltänyt. Sitä kun kerran ei ollut koskaan tarjolla niin sitten koin että on parempi antaa kuva, etten sitä itsekään ole vailla. Todellisuudessahan olin umpiromantikko jo tuolloin nuorena vaikka tuskin kukaan silloisesta tuttavapiiristä tai niistä parista tapailukumppanistakaan sitä uskoisi tai minua sellaiseksi tunnistaisi. Katsoin siis varmaan ne kaikki leffat joita tuli ja niitähän riitti joka illalle yksi varmaan pariksi kuukaudeksi. Jotkut katsoin jopa kahteen kertaan ja itkeä tihrustin kuinka uuh ihanaa onkaan tuollaiset tunteet ja niin ihanasti kaikki kohteli toisiaan.

Mutta niin, sitten nuo leffat alkoikin liikutuksen sijaan surettamaan ja vähän ärsyttämäänkin. Tai siis se tunne mikä itsessäni heräsi aiheutti tuon ärtymyksen. Että miksi sitä kiusaa itseään tuollaisilla ihmissuhteilla ja romantiikalla jota ei ole ollut koskaan tarjolla eikä ikinä tule olemaankaan. Joo, näyteltyä hömppäähän tuo on tietenkin mutta kun olisi saanut kokea edes vähän jotain vastaavaa eikä vaan niitä ihmeellisiä kädenlämpöisiä tylytys-nillityssuhteita jossa ei tiennyt miten päin pitäisi olla kun koskaan ei ollut hyvä toisen mielestä.