Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Ei oo ketään joka pelaisi Scrabblea tai muita lautapelejä. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä on todella osuvia kirjoituksia yksinäisyydestä ja ystävistä. Kerron tarinani:

Olin 33v, ystäviä oli joitain, olin aivan varma, että tää oli tässä. Ei puolisoa, ei uusia työpaikkoja ym. Lohduton olo. Kerran pyöräreissulla tapasin puolisoni, yhteistä taivalta on nyt +30v. Ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon kaikille palstalaisille toivoa ja rakkautta, ystäviä ja onnea.

Painu kuuseen kehuskelemasta!

Vierailija kirjoitti:

Mä olen miettinyt että ostan synttärilahjaksi otsalampun koska aina tuntuu olevan niin hämärää ettei mitään näe tehdä ilman että valot on päällä ja silti noista pöytä- ja kattolampuista tulee valo jotenkin aivan väärin eikä se ole sama kuin jos olisi luonnonvaloa. Koko kesän tuntuu olleen tosi pimeää kun taivas on niin usein paksussa pilvessä. Muuten kyllä tykkäänkin siitä että kotona on hämärää ja vaan jotain tunnelmavaloa jossain nurkassa, mutta yksinään ei pahemmin tarvitse tunnelmoida vaan haluaa ja tarvitsee jotain muuta ajanvietettä. On mulla tuollainen kaulassa pidettävä "käsityövalo", mutta minusta se on hankala ja huono kun ne lamput jotenkin sojottaa aina ihan väärään suuntaan kuin mihin sen valon olisi tarkoitus osua. Ihan sama kuinka ne taivuttelee just täydellisesti niin hetken päästä huomaa, että se valonsäde onkin 5cm vieressä eikä siinä missä piti. Itsellä nämä harrastukset kun on sellaisia yksinään nysvättäviä eli neulomista, palapelin kokoamista, lukemista ja ristikoiden täyttämistä joista mitään ei pimeässä oikein voi tehdä. Jonkun kohdevalospotinkin voisi tietty hankkia mutta sillekään ei oikein ole hyvää kiinnityspaikkaa ja sitten se valo olisi aina siinä. Tuo otsalamppu ei olisi paikkaan sidottu ja yksinään on ihan sama vaikka näyttäisi kuinka urvelolta kun istuu otsalamppu päässä sohvalla.

Mulla on nyt pari sellasta lattialamppua. Ennen osattiin nekin tehdä paremmin. Siis sellasta, seisovat omilla jaloillaan, ja valon suunnan ja korkeuden voi säätää esim. kirjaan just. Suosittelen. 

Yksin koko päivä , niin kun muinakin päivinä. Kyllä toi tv on mulle tosi tärkeä, on jotain että ei ihan sekoa omien ajatustensa kanssa. Tuntuu niin turhalta tämä koko olemassa olo, kenelle minusta on mitään iloa?

Mun synttärit on huomenna ja se on työpäivä. Istunut ulkona pihakeinussa koko päivän ja juon vähän kaljaa. Suhde hajoamassa ja olen yksin sen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Mun synttärit on huomenna ja se on työpäivä. Istunut ulkona pihakeinussa koko päivän ja juon vähän kaljaa. Suhde hajoamassa ja olen yksin sen kanssa. 

Hyvää syntymäpäivää! Erot on persikasta, mutta eipä sitä yksipuolisesti voi suhdettakaan ylläpitää eikä loputtomiin tekohengittää. Jossain vaiheessa jopa saattaa huomata, että se tosiaan olikin parempi näin vaikka sillä hetkellä olisi itse vielä halunnut jatkaa. Tosin mistäs minä mitään tiedän kun ne pari epätoivoista suhdeviritystä tuli koettua pari vuosikymmentä sitten, mutta toisaalta noissa tuli kyllä koettua ihan tasan 100% onnistuminen sekä huonossa että etenkin itselle väärässä kumppanivalinnassa. Ne erot todellakin oli helpotus jälkikäteen, mutta typeryyteen asti sinnikkäänä olisin kyllä ollut valmis vielä kokeilemaan ainakin sen kerran.. Tyhmä mikä tyhmä eli unohda kaikki mitä kirjoitin.

Mutta niin, mullakin oli synttärit viime viikolla ja koska täytin oikein tasavuosia niin sehän olikin sitten palkallinen vapaa. Olisin halunnut mieluummin ottaa sen rahana, koska eihän mulla mitään juhlia ollut tai menoakaan, jotta olisi ollut tarvetta extravapaalle mutta sellainen vaihto ei käynyt. Niinpä sitten vietin syntymäpäivää yksinäni pesemällä pyykkiä ja vaihdoin keittiön verhot. Täytekakkua olisi tehnyt mieli, mutta mistään ei saanut vaan yhtä kakkupalaa vaan olisi pitänyt ostaa koko kakku ja mitä minä sellaisella. Ei ollut kakkupaloja edes tuossa kahvilassa :( Jossain vaiheessa vähän sitten itketti ja nauratti samaan aikaan, että eipähän ainakaan tarvinnut laittaa lehteen ilmoitusta etten juhli.

Vierailija kirjoitti:

Yksin koko päivä , niin kun muinakin päivinä. Kyllä toi tv on mulle tosi tärkeä, on jotain että ei ihan sekoa omien ajatustensa kanssa. Tuntuu niin turhalta tämä koko olemassa olo, kenelle minusta on mitään iloa?

Sama juttu. Tosin usein tuntuu että sitten vasta alkaakin sekoamaan kun katselee vaikka aamutelkkaria tai jotain ajankohtaisohjelmaa kun siellä juttelevat on jotenkin niin outoja eikä se keskustelu jotenkaan etene eikä johda mihinkään. Usein itselle tulee mieleen joku näkökulma tai kysymys mitä kukaan ei esitä ja sitten alkaa miettiä että itsekö tässä onkin se outo ja tyhmä kun ketään muuta ei kiinnosta. Sen seurauksena sitten alkaakin syyllistämään itseään että ihan syystäkin on yksin ja on varma, ettei osaisi enää jutellakaan kenenkään kanssa yhtään mistään kun on ilmeisesti pudonnut ihan nykymenon matkasta eikä sitä enää varmaan voikaan saada kiinni. Tuntuu että nykyisin pitäisi olla palavan kiihkeä ja jyrkkä ajatuksissaan eikä asioilla enää ole vähintään kahta puolta saati että sitä toisenlaista näkökantaa olisi tarvetta ymmärtää tai kuunnella. Sitä pitäisi olla oitis oikeanlainen ja täydellinen uuden ihmisen silmissä ja jos ei ole niin sitten kanssasi ei haluta edes keskustella eikä tutustua.

Joku muukin kirjoitti seuraavansa ampumahiihtoa ja nyt sieltä näyttääkin putoilevan näitä perheenlisäys-uutisia yksi toisensa jälkeen joista jostain syystä en osaa enää ilahtua ja olla hyvilläni toisten puolesta vaan tulee ärsytys ja nousee kateellisuus pintaan. Tämä siis tietenkin ihan kaikista raskaus- ja kihlaus- ja avioitumisuutisista ihan lajista tai julkisuuden syystä riippumatta. Joo, olen varmasti pikkumainen ja katkera ja vaikka mitä muutakin ihan vääränlaista ollakseni hyvä ja mukava ihminen, mutta en voi tälle mitään. Minäkin olisin halunnut kokea kaiken tuollaisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin koko päivä , niin kun muinakin päivinä. Kyllä toi tv on mulle tosi tärkeä, on jotain että ei ihan sekoa omien ajatustensa kanssa. Tuntuu niin turhalta tämä koko olemassa olo, kenelle minusta on mitään iloa?

Sama juttu. Tosin usein tuntuu että sitten vasta alkaakin sekoamaan kun katselee vaikka aamutelkkaria tai jotain ajankohtaisohjelmaa kun siellä juttelevat on jotenkin niin outoja eikä se keskustelu jotenkaan etene eikä johda mihinkään. Usein itselle tulee mieleen joku näkökulma tai kysymys mitä kukaan ei esitä ja sitten alkaa miettiä että itsekö tässä onkin se outo ja tyhmä kun ketään muuta ei kiinnosta. Sen seurauksena sitten alkaakin syyllistämään itseään että ihan syystäkin on yksin ja on varma, ettei osaisi enää jutellakaan kenenkään kanssa yhtään mistään kun on ilmeisesti pudonnut ihan nykymenon matkasta eikä sitä enää varmaan voikaan saada kiinni. Tuntuu että nykyisin pitäisi olla palavan kiihkeä ja jyrkkä ajatuksissaan eikä asioilla enää ole vähintään kahta puolta saati että sitä toisenlaista näkökantaa olisi tarvetta ymmärtää tai kuunnella. Sitä pitäisi olla oitis oikeanlainen ja täydellinen uuden ihmisen silmissä ja jos ei ole niin sitten kanssasi ei haluta edes keskustella eikä tutustua.

Ohjelmiin hakeutuu ja haetaan selvästi tietyntyyppisiä keskustelijoita. Saadaan särmää ja vastakkainasettelua. Se on kai joku muoti-ilmiö. Usein aika tyhjänpäiväistä väittelyä. Sama se on realityissä. Pitää löytyä kieroja ja petollisia, että saadaan jännitettä ja otsikoita. Karsojat koukuttuu ja kasvaa tiettyyn pinnalliseen ajattelutapaan, pudotuspeleihin.

Vierailija kirjoitti:

Joku muukin kirjoitti seuraavansa ampumahiihtoa ja nyt sieltä näyttääkin putoilevan näitä perheenlisäys-uutisia yksi toisensa jälkeen joista jostain syystä en osaa enää ilahtua ja olla hyvilläni toisten puolesta vaan tulee ärsytys ja nousee kateellisuus pintaan. Tämä siis tietenkin ihan kaikista raskaus- ja kihlaus- ja avioitumisuutisista ihan lajista tai julkisuuden syystä riippumatta. Joo, olen varmasti pikkumainen ja katkera ja vaikka mitä muutakin ihan vääränlaista ollakseni hyvä ja mukava ihminen, mutta en voi tälle mitään. Minäkin olisin halunnut kokea kaiken tuollaisen.

Osattomaksi jäämisen tunne on aika rankka.  Kyllä sitä miettii, miksi muut saa kaikkea, mutta itse jää paitsi. Se on epistä.

niin kaikkea ei voi näköjään saada, tuntuu, että eläisin mielummin köyhänä ja perheellisenä, kun yksin rahojeni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen miettinyt että ostan synttärilahjaksi otsalampun koska aina tuntuu olevan niin hämärää ettei mitään näe tehdä ilman että valot on päällä ja silti noista pöytä- ja kattolampuista tulee valo jotenkin aivan väärin eikä se ole sama kuin jos olisi luonnonvaloa. Koko kesän tuntuu olleen tosi pimeää kun taivas on niin usein paksussa pilvessä. Muuten kyllä tykkäänkin siitä että kotona on hämärää ja vaan jotain tunnelmavaloa jossain nurkassa, mutta yksinään ei pahemmin tarvitse tunnelmoida vaan haluaa ja tarvitsee jotain muuta ajanvietettä. On mulla tuollainen kaulassa pidettävä "käsityövalo", mutta minusta se on hankala ja huono kun ne lamput jotenkin sojottaa aina ihan väärään suuntaan kuin mihin sen valon olisi tarkoitus osua. Ihan sama kuinka ne taivuttelee just täydellisesti niin hetken päästä huomaa, että se valonsäde onkin 5cm vieressä eikä siinä missä piti. Itsellä nämä harrastukset kun on sellaisia yksinään nysvättäviä eli neulomista, palapelin kokoamista, lukemista ja ristikoiden täyttämistä joista mitään ei pimeässä oikein voi tehdä. Jonkun kohdevalospotinkin voisi tietty hankkia mutta sillekään ei oikein ole hyvää kiinnityspaikkaa ja sitten se valo olisi aina siinä. Tuo otsalamppu ei olisi paikkaan sidottu ja yksinään on ihan sama vaikka näyttäisi kuinka urvelolta kun istuu otsalamppu päässä sohvalla.

Mulla on nyt pari sellasta lattialamppua. Ennen osattiin nekin tehdä paremmin. Siis sellasta, seisovat omilla jaloillaan, ja valon suunnan ja korkeuden voi säätää esim. kirjaan just. Suosittelen. 

Tarkoitatko siis jalkalamppua? Ei ole tuttu käsite sinulle, missä olet elänyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella surullinen olo, yks tuttavani totesi, että kun minun luona ei käy kun joskus viikon aikana yks satunainen ihminen, niin jos minulle jotain tapahtuu niin kukaan ei osaa kaivata. Onko mun enää järkeä ollakaan olemassa?

Niin no, kaikki on suhteellista. Mun luona ei käy koskaan ketään eikä ole yhden ainutta tuttavaakaan joka voisi todeta yhtään mitään. Kukaan ei kaipaa jos jotain tapahtuisi ja ihan vääjäämättä jonain päivänä on se päivä kun jotain tapahtuu. Tosin olen jo varma siitä, ettei mun olisi kuulunut ikinä syntyäkään vaikka en sitä itse valinnut. Silti se vaikuttaa olevan mun syy ettei elämäni ole arvokas ja olemassaolollani ole merkitystä kenellekään. Samaan aikaan sitten joku oikeasti rakas ja tärkeä saa syövän ja kuolee pois.

Onko ollut koskaan ketään? Tai minkä jälkeen ei ole ollut ketään? Eikö ole ketään keneen voisit ottaa yhteyttä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella surullinen olo, yks tuttavani totesi, että kun minun luona ei käy kun joskus viikon aikana yks satunainen ihminen, niin jos minulle jotain tapahtuu niin kukaan ei osaa kaivata. Onko mun enää järkeä ollakaan olemassa?

Niin no, kaikki on suhteellista. Mun luona ei käy koskaan ketään eikä ole yhden ainutta tuttavaakaan joka voisi todeta yhtään mitään. Kukaan ei kaipaa jos jotain tapahtuisi ja ihan vääjäämättä jonain päivänä on se päivä kun jotain tapahtuu. Tosin olen jo varma siitä, ettei mun olisi kuulunut ikinä syntyäkään vaikka en sitä itse valinnut. Silti se vaikuttaa olevan mun syy ettei elämäni ole arvokas ja olemassaolollani ole merkitystä kenellekään. Samaan aikaan sitten joku oikeasti rakas ja tärkeä saa syövän ja kuolee pois.

Onko ollut koskaan ketään? Tai minkä jälkeen ei ole ollut ketään? Eikö ole ketään keneen voisit ottaa yhteyttä?

Oli lapsena tietenkin vanhemmat, jotain sukulaisia ja koulukavereita vaikka ei mitään parasta kaveria ole koskaan ollutkaan. Nuorenakin oli jonkinlainen kaveri- tai ehkä pikemminkin tuttavapiiri jossa hengailla mutta mitään sen syvempiä ihmissuhteita siinä ei muodostunut ainakaan minulla kenenkään kanssa. Sitten kaikki vaan alkoi pariutua ja perheellistyä eikä yhteydenpito jatkunut muutamaa hyvää joulua- tekstaria pidempään. Muille tuli uudet kuviot ja kun ei mitenkään erityisen läheisiä oltu niin eipä siihen uuteen elämään minua kukaan kaivannut mukaan. Sen jälkeen on ollut työkavereita joiden kanssa käydä lounaalla mutta sinne työpaikalle ne suhteet on jääneet eli ei noissa koskaan ole mitään sellaista "sielujen sympatiaa" ollut että vapaalla olisi ollut mitään tarvetta nähdä. Sitten meni työelämäkin pelkäksi pätkäksi ja silpuksi joten ei sitä usein osu samaan työvuoroonkaan toista kertaa vaan aina on ihan uppo-outoja kaikki toisilleen. Lisäksi tosi paljon on ollut yksintyöskentelyä ja sellaista "läpsystä vaihto"-tyyppistä se työkaverin näkeminen. Nyt ei sitten ole töitäkään tällä hetkellä.

Ei mulla ole ketään johon voisin ottaa yhteyttä. Nuo sukulaisetkin oli jo aikanaan melko etäisiä ja ehkä just kerran vuoteen niitä nähtiin enkä sitten tiedä mikä siinä tuli, mutta lopulta ei ollut enää tuotakaan eli joku riita kai siellä taustalla on. Ketään ei ole keneltä asiaa voisi enää kysyäkään.

Tai no onhan tuolla työkkärissä oma virkailija, mutta en mä nyt siihenkään voi ottaa ihan vaan yksinäisyyttäni yhteyttä. Näillä mennään.

Vierailija kirjoitti:

niin kaikkea ei voi näköjään saada, tuntuu, että eläisin mielummin köyhänä ja perheellisenä, kun yksin rahojeni kanssa.

Näinhän se on, mutta on yksinäisyys ehkä vähän helpompaa sietää jos on taloudellinen vakaus ja turva. Yksinäisyys kun ei muutu ainakaan mukavammaksi kun jatkuvasti saa stressata pärjääkö ja panikoida jo etukäteen jokaista yllärimenoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on todella osuvia kirjoituksia yksinäisyydestä ja ystävistä. Kerron tarinani:

Olin 33v, ystäviä oli joitain, olin aivan varma, että tää oli tässä. Ei puolisoa, ei uusia työpaikkoja ym. Lohduton olo. Kerran pyöräreissulla tapasin puolisoni, yhteistä taivalta on nyt +30v. Ei voi koskaan tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toivon kaikille palstalaisille toivoa ja rakkautta, ystäviä ja onnea.

Eli tosin sanoen sinä et tiedä yksinäisyydestä mitään. Aivan turhaa sanan helinää tuollaiset toivottelut.

Oletpa negatiivinen. Kyllä moni tosi yksinäinen on löytänyt esim. kumppanin tai muita ystäviä. 

Tietenkin on, mutta on melkoisen ilkeää tulla kääntämään veistä moisen itsestäänselvyyden toteamisella kaikkien niiden yksinäisten haavassa, jotka ei (vielä) ole kumppania tai muita ystäviä löytäneet. Kaikkien kohdallehan tuo onnenpotku ei edes osu vaan on paljon heitäkin jotka on ja pysyy tosi yksinäisenä vuodesta toiseen ja lopunikäänsä.

Etenkin kun tuo kehuskelu ei ollut ketjussa ekaa kertaa. Toivottavasti kuitenkin edes viimeistä.

Vierailija kirjoitti:

Moni kertoi omaavansa voimabiisejä ja nyt tuon aiemmin mainitsemani dokkarin myötä aloin miettimään asiaa ja sitä miksei minulla ole sellaisia, koska sellaisille olisi kyllä tarvetta. Samalla tajusin etten ole kuunnellut oikeastaan mitään musiikkia vuosikausiin kuin hyvin satunnaisesti biisin silloin, toisen tällöin. En siis omia vanhoja lemppareita enkä uusia tuttavuuksia ja suurin syy tuohon on ehkä tässä kun nuo menneisyyden biisit tekee surulliseksi ja muistuttaa siitä toiveikkuudesta joka joskus oli. Ehkä ne jopa olikin jotain voimabiisejä silloin muinoin vaikka eihän kukaan sellaista termiä ollut varmaan kuullutkaan. Toisaalta osa niistä saa edelleen menojalan vipattamaan ja tulee sellainen hilpeän kupliva bilefiilis joka sekään ei ole tervetullut tuntemus tässä yksinäisessä elämässä. Samoin on käynyt muutaman uudenkin biisin kanssa ja siksi sitä varmaan välttelee radion kuunteluakin, mutta joskus musiikkia kuulee ihan bussissa tai vaikka ruokakaupassakin. Siis sellaista itselle mieluisaa musiikkia. Jotenkin sen vaan on sulkenut itseltään pois asiana joka ei minulle kuulu.

Tosin nyt tätä sanoiksi purkaessani aloin miettiä että noinkohan ne onkin jotain voimabiisejä mullekin koska ne saa tuntemaan jotain sellaista mitä ei ole tuntenut aikoihin ja samalla myös voimakasta tyytymättömyyttä nykytilaan ihan kaikella tapaa. Tulee energiaa ja just tuollaista menomeininkiä tähän kieltämättä melkoisen pystyynkuolleeseen olemukseen ja sitten sen energian haluaa sammuttaa sammuttamalla musiikin joka sen aiheuttaa. Ei vaan tule kuitenkaan voimaa että siitä energiasta olisi hyödyksi eikä varsinkaan tule voimia sietää sitä kaipuuta toisenlaiseen elämään mikä noista herää. Monesta biisistä tulee tuo yleisen muutoksenkaipuun lisäksi hirmuisen romantiikannälkäinen olo jota en varsinkaan kaipaa yhtään, kun ei sitä romantiikkaakaan ole tarjolla.

Vähän on sekopäistä settiä ehkä tämä. Yksinäisyys ei selvästikään ole tehnyt hyvää.

Ei tippaakaan sekopäistä, olet tajunnut voimabiisien merkityksen ja jo se on menoa eteenpäin. Anna omien biisiesi kuljettaa, huomaat että joka biisillä on oma tehtävänsä ja löydät itsestäsi yllättäviä tunteita. Biisit jotenkin kasvattavat meitä, onhan ne omia valintoja. Oikeastaan se on kyllä niin päin että se on biisi mikä valisee meidät. Muistat varmaan sinäkin joskus havahtuneesi niin kauniiseen musiikkiin ettei se voi olla totta. Sydän pamppailee, iho nousee kananlihalle, kylmiä väristyksiä kulkee kehosi läpi. Silloin on ko musiikki ottanut sinut syliinsä. Se tunne on ihana.

Vierailija kirjoitti:

En ole tehnyt oikein mitään. Kaupassa kävin. Eikä huvitakaan tehdä mitään.

Ei aina tarvi tehdä. Saadaan me vaan ollakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin koko päivä , niin kun muinakin päivinä. Kyllä toi tv on mulle tosi tärkeä, on jotain että ei ihan sekoa omien ajatustensa kanssa. Tuntuu niin turhalta tämä koko olemassa olo, kenelle minusta on mitään iloa?

Sama juttu. Tosin usein tuntuu että sitten vasta alkaakin sekoamaan kun katselee vaikka aamutelkkaria tai jotain ajankohtaisohjelmaa kun siellä juttelevat on jotenkin niin outoja eikä se keskustelu jotenkaan etene eikä johda mihinkään. Usein itselle tulee mieleen joku näkökulma tai kysymys mitä kukaan ei esitä ja sitten alkaa miettiä että itsekö tässä onkin se outo ja tyhmä kun ketään muuta ei kiinnosta. Sen seurauksena sitten alkaakin syyllistämään itseään että ihan syystäkin on yksin ja on varma, ettei osaisi enää jutellakaan kenenkään kanssa yhtään mistään kun on ilmeisesti pudonnut ihan nykymenon matkasta eikä sitä enää varmaan voikaan saada kiinni. Tuntuu että nykyisin pitäisi olla palavan kiihkeä ja jyrkkä ajatuksissaan eikä asioilla enää ole vähintään kahta puolta saati että sitä toisenlaista näkökantaa olisi tarvetta ymmärtää tai kuunnella. Sitä pitäisi olla oitis oikeanlainen ja täydellinen uuden ihmisen silmissä ja jos ei ole niin sitten kanssasi ei haluta edes keskustella eikä tutustua.

Ohjelmiin hakeutuu ja haetaan selvästi tietyntyyppisiä keskustelijoita. Saadaan särmää ja vastakkainasettelua. Se on kai joku muoti-ilmiö. Usein aika tyhjänpäiväistä väittelyä. Sama se on realityissä. Pitää löytyä kieroja ja petollisia, että saadaan jännitettä ja otsikoita. Karsojat koukuttuu ja kasvaa tiettyyn pinnalliseen ajattelutapaan, pudotuspeleihin.

Sepä se. Sitten kun itse on sellainen maalaisjärkinen jalat maassa- ihminen joka ei jaksa eikä osaa vouhottaa milloin mistäkin niin ihan omituiseksi ja ulkopuoliseksi sitä itsensä tuntee tuon jatkuvan kimpoilun edessä. Kun on aina yksinään niin sitä tuntee lopulta olevansa se maailman viimeinen ihminen joka ei ole päässyt nykymenoon mukaan. Tietenkään asia ei niin ole, mutta yksinäisenä sitä minkäänlaista peiliä tai kaikupohjaa ei muista ihmisistä ole. Samalla sitten se, että on itse niin erilainen kuin tuo nykymuodin mukainen ja haluttu ihmistyyppi vaan ruokkii sitä ajatusta, että itse on vääränlainen ja kummajainen jolle ei tässä maailmassa vaan ole paikkaa eikä tarvetta. Se sitten saa uusiin ihmisiin tutustumisen entistä isomman kynnyksen taakse vaikka sinällään se aktiivisuus vielä itsestä löytyisikin. Ei halua edes yrittää tupata kun ei varmastikaan tykätä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös eräs yksinäinen.  Olen jo eläkkeellä.  Erinäisten elämänkoukeroiden vuoksi ei ole montaa ystävää,  Pitkäaikaisin ns. paras ystäväni on kuollut ja sukulaisia on vain kourallinen.  Sukulaisuussuhteemme eivät nekään  ole kovin läheisiä.  Näin ollen luonani ei käy vieraita, joten poden kovasti yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita.

Kesämökille on kyllä kesällä sukulaisista tunkua.  Harmikseni olen huomannut, että heille on se mökkielämään pääsy tärkempää kuin minun luokseni vieraakseni tulo.  Olen kuitenkin tiukkana siitä, että tulevat mökille vieraakseni, enkä luovuta sitä vuokralle enkä lainaksi.

Minulla on pitkäaikainen miesystävä, joka asuu omillaan.  Hän on oikein minun mieleeni, kunnollinen ja kiltti.  Mutta näin kesällä näemme harvoin ja olen erityisen yksinäinen.  Sillä hän on liiankin kiltti siinä asiassa, että hänen luonaan vierailee hänen suuri sukunsa ja jälkeläisensä ja he ovat aina ykkösasemassa tietenkin.  Hän ei siten järjestä meille yhteistä aikaa esim. mökilläni.  Nytkin hänen luonaan vierailee kahden viikon ajan sukulainen. Nyt kului jo toinen kesä niin, ettemme pääse mihinkään pikku lomareissulle.  Toki siihen on osasyynä terveydenhoidolliset ajoitukset.

Tämä yksin kotosalla ja mökillä olo ei oikein ilahduta.

Mökille ei kannattaisi mennä yksin. Kerran tein sen virheen, yksi yö riitti ja senkin vietin puhelimessa. Ei sopinut ainakaan minulle, en osannut tehdä muuta kuin juoda kahvia.  Muuten ei yksinolo ole vierasta, yleensä nautin siitä.