Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Kävin uimassa. Vesi ei ole vielä tarpeeksi kylmää, ettenkö sinne tohtisi mennä. Mitä kylmempää, sen paremmin pää ikään kuin tyhjenee ajatuksista. Pieni kylmän veden nipistely, saa tuntemaan, että on elossa ja hereillä. Onpa jotain hyvääkin; aineenvaihdunta tehostuu ja pieni pömppövatsa on tiessään. Ei se vatsa hyvältä näyttänyt, kun muuten on aika hoikka. Nyt on jopa lihaksiakin käsivarsiin taas tullut. Kiitos kesälle ja uimakeleille. En taida avantouimariksi sentään tohtia, mutta syksyllä aloitan maastojuoksun. Uimisen ja vesijuoksun myötä hapenottokykyni on parantunut, eikä astmakaan vaivaa niin paljon. Yksinäisyyttäkin sietää, kun on hyvä olo. Minulle tuo hokema 'liike on lääke' on totisinta totta.

Vierailija kirjoitti:

Ootteko löytäneet Yle Areenaa? Itselläni on siellä monta sarjaa kesken. Ei olisi rahaakaan mihinkään maksettuihin kanaviin. On tuonut sisältöä yksinäisiin päiviin.

Yle Areena on paras, Netflix käynyt tarpeettomaksi. Tv:tä ei tule enää katsottua, Areena tarjoaa niin hyvää katseltavaa, jokaiselle jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella surullinen olo, yks tuttavani totesi, että kun minun luona ei käy kun joskus viikon aikana yks satunainen ihminen, niin jos minulle jotain tapahtuu niin kukaan ei osaa kaivata. Onko mun enää järkeä ollakaan olemassa?

Niin no, kaikki on suhteellista. Mun luona ei käy koskaan ketään eikä ole yhden ainutta tuttavaakaan joka voisi todeta yhtään mitään. Kukaan ei kaipaa jos jotain tapahtuisi ja ihan vääjäämättä jonain päivänä on se päivä kun jotain tapahtuu. Tosin olen jo varma siitä, ettei mun olisi kuulunut ikinä syntyäkään vaikka en sitä itse valinnut. Silti se vaikuttaa olevan mun syy ettei elämäni ole arvokas ja olemassaolollani ole merkitystä kenellekään. Samaan aikaan sitten joku oikeasti rakas ja tärkeä saa syövän ja kuolee pois.

Onko ollut koskaan ketään? Tai minkä jälkeen ei ole ollut ketään? Eikö ole ketään keneen voisit ottaa yhteyttä?

Oli lapsena tietenkin vanhemmat, jotain sukulaisia ja koulukavereita vaikka ei mitään parasta kaveria ole koskaan ollutkaan. Nuorenakin oli jonkinlainen kaveri- tai ehkä pikemminkin tuttavapiiri jossa hengailla mutta mitään sen syvempiä ihmissuhteita siinä ei muodostunut ainakaan minulla kenenkään kanssa. Sitten kaikki vaan alkoi pariutua ja perheellistyä eikä yhteydenpito jatkunut muutamaa hyvää joulua- tekstaria pidempään. Muille tuli uudet kuviot ja kun ei mitenkään erityisen läheisiä oltu niin eipä siihen uuteen elämään minua kukaan kaivannut mukaan. Sen jälkeen on ollut työkavereita joiden kanssa käydä lounaalla mutta sinne työpaikalle ne suhteet on jääneet eli ei noissa koskaan ole mitään sellaista "sielujen sympatiaa" ollut että vapaalla olisi ollut mitään tarvetta nähdä. Sitten meni työelämäkin pelkäksi pätkäksi ja silpuksi joten ei sitä usein osu samaan työvuoroonkaan toista kertaa vaan aina on ihan uppo-outoja kaikki toisilleen. Lisäksi tosi paljon on ollut yksintyöskentelyä ja sellaista "läpsystä vaihto"-tyyppistä se työkaverin näkeminen. Nyt ei sitten ole töitäkään tällä hetkellä.

Ei mulla ole ketään johon voisin ottaa yhteyttä. Nuo sukulaisetkin oli jo aikanaan melko etäisiä ja ehkä just kerran vuoteen niitä nähtiin enkä sitten tiedä mikä siinä tuli, mutta lopulta ei ollut enää tuotakaan eli joku riita kai siellä taustalla on. Ketään ei ole keneltä asiaa voisi enää kysyäkään.

Tai no onhan tuolla työkkärissä oma virkailija, mutta en mä nyt siihenkään voi ottaa ihan vaan yksinäisyyttäni yhteyttä. Näillä mennään.

Mulla on sama juttu, työkkärivirkailija on ainut joka minua kaipaa. Tänään on tosi murheellinen olo, tarvitsisin jotain lääkitystä mutta ei oikein ole. Kesällä meni ulkona istuessa aika ja näki ihmisiä, nyt yksin kotona päivästä toiseen. Taidan alkaa juomaan kaljaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös eräs yksinäinen.  Olen jo eläkkeellä.  Erinäisten elämänkoukeroiden vuoksi ei ole montaa ystävää,  Pitkäaikaisin ns. paras ystäväni on kuollut ja sukulaisia on vain kourallinen.  Sukulaisuussuhteemme eivät nekään  ole kovin läheisiä.  Näin ollen luonani ei käy vieraita, joten poden kovasti yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita.

Kesämökille on kyllä kesällä sukulaisista tunkua.  Harmikseni olen huomannut, että heille on se mökkielämään pääsy tärkempää kuin minun luokseni vieraakseni tulo.  Olen kuitenkin tiukkana siitä, että tulevat mökille vieraakseni, enkä luovuta sitä vuokralle enkä lainaksi.

Minulla on pitkäaikainen miesystävä, joka asuu omillaan.  Hän on oikein minun mieleeni, kunnollinen ja kiltti.  Mutta näin kesällä näemme harvoin ja olen erityisen yksinäinen.  Sillä hän on liiankin kiltti siinä asiassa, että hänen luonaan vierailee hänen suuri sukunsa ja jälkeläisensä ja he ovat aina ykkösasemassa tietenkin.  Hän ei siten järjestä meille yhteistä aikaa esim. mökilläni.  Nytkin hänen luonaan vierailee kahden viikon ajan sukulainen. Nyt kului jo toinen kesä niin, ettemme pääse mihinkään pikku lomareissulle.  Toki siihen on osasyynä terveydenhoidolliset ajoitukset.

Tämä yksin kotosalla ja mökillä olo ei oikein ilahduta.

Mökille ei kannattaisi mennä yksin. Kerran tein sen virheen, yksi yö riitti ja senkin vietin puhelimessa. Ei sopinut ainakaan minulle, en osannut tehdä muuta kuin juoda kahvia.  Muuten ei yksinolo ole vierasta, yleensä nautin siitä.

Jos sulla on olemassa miesystävä, vaikka harvakseltaan näkisittekin, niin et ole yksinäinen.

Vierailija kirjoitti:

Kävin uimassa. Vesi ei ole vielä tarpeeksi kylmää, ettenkö sinne tohtisi mennä. Mitä kylmempää, sen paremmin pää ikään kuin tyhjenee ajatuksista. Pieni kylmän veden nipistely, saa tuntemaan, että on elossa ja hereillä. Onpa jotain hyvääkin; aineenvaihdunta tehostuu ja pieni pömppövatsa on tiessään. Ei se vatsa hyvältä näyttänyt, kun muuten on aika hoikka. Nyt on jopa lihaksiakin käsivarsiin taas tullut. Kiitos kesälle ja uimakeleille. En taida avantouimariksi sentään tohtia, mutta syksyllä aloitan maastojuoksun. Uimisen ja vesijuoksun myötä hapenottokykyni on parantunut, eikä astmakaan vaivaa niin paljon. Yksinäisyyttäkin sietää, kun on hyvä olo. Minulle tuo hokema 'liike on lääke' on totisinta totta.

Oi, kuulostaa niin ihanalta ja tuosta haaveilen itsekin että olisi mahdollisuus luonnonvedessä uimiseen ainakin jäihin asti ja miksei vaikka ainakin kokeilla avantouinninkin aloittamista. Harmi vain, ettei mitään järveä tai muutakaan ole missään järkevän etäisyyden päässä. Aikaa toki on, mutta silti se liki tunti suuntaansa julkisilla muutaman vaihdon kera ei oikein ole vaivan väärti. Tuo avantouinti jos mikä kun on minusta just sellainen matalan kynnyksen, rauhoittava harrastus ilman hirveää vaivannäköä sen saavuttamiseksi. Pitäisi asua jossain ihan muualla eikä tämä tosiaan ole ainoa asia ja harrastus jota ilman joutuu elämään asuinpaikan vääryyyden vuoksi.

Mutta tuon saman olen huomannut liikunnasta minkä sinäkin, että itsensä aktiivisena ja liikkeessä pitäminen auttaa yksinäisyyden sietämisessä vaikka ei omalla kohdallani valitettavasti määräänsä enempää auta. Kyllä yksinäisyys ottaa voimille eikä se edes helpota ajan ja iän karttuessa vaan melkeinpä on päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku muukin kirjoitti seuraavansa ampumahiihtoa ja nyt sieltä näyttääkin putoilevan näitä perheenlisäys-uutisia yksi toisensa jälkeen joista jostain syystä en osaa enää ilahtua ja olla hyvilläni toisten puolesta vaan tulee ärsytys ja nousee kateellisuus pintaan. Tämä siis tietenkin ihan kaikista raskaus- ja kihlaus- ja avioitumisuutisista ihan lajista tai julkisuuden syystä riippumatta. Joo, olen varmasti pikkumainen ja katkera ja vaikka mitä muutakin ihan vääränlaista ollakseni hyvä ja mukava ihminen, mutta en voi tälle mitään. Minäkin olisin halunnut kokea kaiken tuollaisen.

Osattomaksi jäämisen tunne on aika rankka.  Kyllä sitä miettii, miksi muut saa kaikkea, mutta itse jää paitsi. Se on epistä.

Niinpä. Sitä miettii mitä on tehnyt väärin ja mikä itsessä on vääränlaista ja että onko kaikki muut täydellisiä ja miksi edes pitäisi olla täydellinen ihminen jotta saa kokea tuollaisen molemminpuolisen rakastumisen, sitoutumisen ja rakastamisen jolloin perheenperustaminen on luonnollinen askel. Tai no, ainakin sen yrittäminen kun eihän siitä takeita ole että lapsia saa. Heitähän ei tehdä vaikka varsin monihan vaan päättää, että lapsi saa tulla ja kappas, lapsi syntyy alle vuoden päästä tuosta päätöksestä.

Olisi ollut ihanaa ihan vaan jo jännätä raskaustestiä kun siinä rinnalla on huolehtiva, vakaa ja turvallinen elämänkumppani jonka kanssa tuon kaiken olisi saanut yhdessä kokea. Nyt se kaikki jäi kokematta kuten niin moni muukin normaali, ns elämän virstanpylväs. Elämässä ei ole tavallaan kuin mitään rytmiä kun elämä ei etene luonnollisella tavalla ja siinä ei pääse kasvamaan noiden elämäkokemusten myötä. Vanhemmuushan kasvattaa melkoisen paljon ihmistä. Sitä on kuin jumissa jossain parikymppisyydessä eikä elämässä ole mitään niitä kivoja elämänkokemuksia vaan ainoastaan nämä kaikki ikääntymisen tuomat ikävyydet saa kokea. Ne ei vahingossakaan jää välistä.

Todellakin niin epistä.

Itsellänikin on mieli jotenkin tosi maassa ja on vähän jopa epänormaalinkin alakuloinen olo kun monta kertaa päivässä itkee ja parkuu jotakin. Jotenkin ei vaan jaksa enää mitään pientäkään vastoinkäymistä eikä oikeastaan mitään muutakaan vaan tekisi mieli vaan käpertyä peiton alle ja palata elämään ehkä joskus ensi vuonna tai ei enää ikinä. Tämä alkaa olla niin nähty.

"Samalla sitten se, että on itse niin erilainen kuin tuo nykymuodin mukainen ja haluttu ihmistyyppi vaan ruokkii sitä ajatusta, että itse on vääränlainen ja kummajainen jolle ei tässä maailmassa vaan ole paikkaa eikä tarvetta. Se sitten saa uusiin ihmisiin tutustumisen entistä isomman kynnyksen taakse vaikka sinällään se aktiivisuus vielä itsestä löytyisikin. Ei halua edes yrittää tupata kun ei varmastikaan tykätä."

Olen ollut erilainen koko elämäni, ensin erilainen lapsi ja nuori, sitten erilainen aikuinen ja keski-ikäinen, nyt erilainen eläkeikäinen. Loppuun asti.

Mä olen kans erinlainen ollut aina, johtuukohsn siitä kun isäni kuoli kun olin 12 vuotias, just pahassa iässä ja äiti otti vastustuksesta huolimatta uuden ukon asumaan meille. Siitä lähti mun alamäki joka jatkuu vieläkin ja varmaan hautaan saakka.

Perustetaan erilaisten otusten kerho.

Vierailija kirjoitti:

"Samalla sitten se, että on itse niin erilainen kuin tuo nykymuodin mukainen ja haluttu ihmistyyppi vaan ruokkii sitä ajatusta, että itse on vääränlainen ja kummajainen jolle ei tässä maailmassa vaan ole paikkaa eikä tarvetta. Se sitten saa uusiin ihmisiin tutustumisen entistä isomman kynnyksen taakse vaikka sinällään se aktiivisuus vielä itsestä löytyisikin. Ei halua edes yrittää tupata kun ei varmastikaan tykätä."

 

Olen ollut erilainen koko elämäni, ensin erilainen lapsi ja nuori, sitten erilainen aikuinen ja keski-ikäinen, nyt erilainen eläkeikäinen. Loppuun asti.

Itse taas en ollut mitenkään erilainen lapsena enkä vielä nuorena aikuisenakaan, mutta tämä pitkittynyt ja lopulta totaaliseksi muuttunut yksinäisyys on tehnyt minusta erilaisen ainakin aiempaan verrattuna. Monilta osin on kuin vieras ihminen itselleen vaikka monilta osin itseään ei ole päässyt koskaan edes tuntemaan tai kasvamaan sellaiseksi ihmiseksi mikä pohjimmiltaan olisi, jos elämä olisi mennyt edes hieman enemmän omien tavoitteiden ja unelmien mukaan. Nyt on vain tämä "yksinäisyysminä" jossa on paljon sellaista mikä on välttämätöntä, jotta yksinäisyyden kanssa pärjää mutta muutoin itselle niin vierasta ja väärää. Yksinäisyys saa kasvamaan kieroon ja samalla myös jää sinne jonnekin, aikaan kun vielä oli jotain sosiaalista elämää ja ihmissuhteita. On kuin muinaisjäänne jostain parin vuosikymmenen takaa niin käytöstavoiltaan, puhetyyliltään kuin ajatusmaailmaltaankin. Lisäksi moni nykyihmiselle niin normaali / tavallinen on itselle ihan vierasta eikä sellaista kaipaa elämäänsä.

Yksinään ei tietysti ole mikään pakkokaan, mutta jos jotain ihmissuhteita vielä tulisi niin kyllähän sitä osakseen silmienpyörittelyä ja muuta kummastelua saisi. Yksi tällainen onkin jo ajalta "ennen yksinäisyyden alkua" eli navigaattori jollainen yhtäkkiä oli kaikilla. Paitsi siis minulla, koska en mä kokenut tarvitsevani sellaista mihinkään. Enkä tästä "navittomuudestani" mitään numeroa tehnyt, mutta tyhmyyksissäni en sitten tajunnut hätäpäissäni edes valehdella kun asia puheeksi tuli. Olin siis menossa tyystin toiseen työpisteeseen extraamaan oman työvuoron päätteeksi ja työkaveri sitten alkoi huolehtia, että onhan mulla navigaattori mihin laittaa se uuden paikan osoite. Automaattisesti ja umpirehellisenä vastasin että ei mulla ole, mutta.. Ja siihen jäikin lause kesken kun kollega alkoi taivastelemaan että enhän mä sitten voi sinne lähteä ja voi kamala sentään ja pitäähän se navigaattori olla ja miksi mulla ei sellaista ole ja jäkäjäkäjäkä. 

Eikä se jäänyt tuohon vaan seuraavana päivänä samaa asiaa voivotteli ja taivasteli koko tiimi. Itse en ymmärtänyt tuolloin enkä ymmärrä vieläkään mikä siinä on niin hankalaa ettei sitä navigaattoria ole. Nykyisin ei ole enää autoakaan, mutta minusta siinä ei ole mitään ongelmaa ettei sitä olisi tulevaisuudessakaan. Eihän mulla sellaista ole jalan tai julkisillakaan liikkuessa vaan vieraampaan paikkaan katson ennen lähtemistä kartasta reitin ja sillä selvä. Enkä ole vielä eksynyt ja tuon extrauspaikan parkkiksellekin osuin ihan kerrasta. 

Aamusta jo ahdistaa, vaikka ei ole mitään asiaa mikä rassaisi, se on tämä liika yksin olo, ihminen tarvii toista ihmistä tai minä ainakin koska en ole erakko.

Vierailija kirjoitti:

Aamusta jo ahdistaa, vaikka ei ole mitään asiaa mikä rassaisi, se on tämä liika yksin olo, ihminen tarvii toista ihmistä tai minä ainakin koska en ole erakko.

Sama ja siksi lähden joka aamu aikaisin pitkäksi aikaa ulkoilemaan. Jotenkin siellä se yksinolo ei tunnu niin pahalta, koska oikeastaan kaikki muutkin ihmiset on siellä yksin joko lenkillä, työmatkaa fillaroimassa tai korkeintaan koiran kanssa eikä itseään koe poikkeavaksi vaan on ihan kuin yksi muista. Samasta syystä en sitten ikinä mene viikonloppuna minnekään kauppakeskuksiin, tapahtumiin enkä edes ruokakauppaan aamuysin jälkeen enkä myöskään pe-iltana. Se satuttaa liikaa että näkee yhdessä liikenteessä/ostoksilla olevia perheitä, pariskuntia ja kaveruksia joilla on kivaa ja suunnitelmia.

Koko ajan on sellainen kroonisen huono omatunto, että pitäisi olla jossain muualla ja tehdä jotain muuta eikä antaa päivien ja viikkojen (vuosien) tärvääntyä tällä tavalla. Sitä syyllistää itseään kun haaskaa ainutkertaisen elämänsä ja pitäisi olla parempi ja elää paremmin. Ainakaan minä en osaa antaa armoa ollenkaan itselleni että yksinäisyys tekee tällaisen minkä se minusta on tehnyt. Sitä soimaa itseään, että ei pidä välittää ja pitäisi olla reipas ja jaksaa eikä se elämä muillakaan mitään pelkkää juhlaa ole ja onko ihan pakko olla tällainen saamaton nahjus. Lisäksi sitä pyörittelee päässään menneitä ja moittii itseään ihan kaikesta ja tosiaan siitäkin, ettei ole erakkoluonteinen ihminen. Ei tee yksinolo ja yksinäisyys hyvää ei.

Vierailija kirjoitti:

Perustetaan erilaisten otusten kerho.

Mä en ole kelvannut ikinä muille oli muut sitten ihan minkälaisia vaan. Mä olen ollut aina vääränlainen vaikka en omasta mielestäni ole mitenkään tavallisesta poikkeava tai erilainen.

Mutta perustakaa vain. Kivaa kerhoa teille!

En mitään mainittavaa  ole tänäänkään tehnyt. Kana-ohravuoan  otin uunista, sitä sitten pitääkin syödä monta päivää peräkkäin. Eilen ostin heräteostona kaupasta pullaa jos joku sattuisi käymään vaikka se onkin hyvin epätodennäköistä, en muista milloin minulla olisi vieraita käynyt. No saanhan syödä pullan itse!

YLE-areenaa voisi katsella ja tehdä vaikka ristikoita loppupäivän, sisällä ollen tämäkin päivä kuluu.

Vierailija kirjoitti:

En mitään mainittavaa  ole tänäänkään tehnyt. Kana-ohravuoan  otin uunista, sitä sitten pitääkin syödä monta päivää peräkkäin. Eilen ostin heräteostona kaupasta pullaa jos joku sattuisi käymään vaikka se onkin hyvin epätodennäköistä, en muista milloin minulla olisi vieraita käynyt. No saanhan syödä pullan itse!

YLE-areenaa voisi katsella ja tehdä vaikka ristikoita loppupäivän, sisällä ollen tämäkin päivä kuluu.

Mun ruuanlaittopäivä oli eilen ja tein cowboy-keittoa jota riittänee koko viikoksi. Onneksi tuollainen soppa vaan paranee päivä päivältä, mutta samaa ruokaa ei silti tarvitse yleensä ihan äkkiä toista kertaa tehdä. Sisällä menee mullakin loppupäivä mutta olin koko aamun ulkona ja kävin samalla parissa kaupassakin ihan vaan huvikseen pyörähtämässä. Melkein ostin kaksi lautasta, mutta ainakin vielä nyt ne sitten kuitenkin jäi kauppaan. Yhtään astiaa kun tähän taloon ei tarvita lisää ja tuokin on yksi hulluus, että sitten niitä samanlaisia pitää olla ainakin se kaksi vaikka yksinään sitä aina syö ja juo. Noita vierasvara-herkkuja en sentään ole koskaan alkanut ostamaan koska yksin ja itsehän sitä nekin pitäisi syödä kun sellaista vaihtoehtoa ei ole olemassa edes teoriassa, että joku tulisi luokseni käymään. Silti tuo hulluus on noiden astioiden kanssa eli jotenkin se vaan ei sitten kuitenkaan mene tajuntaan, että ketään muuta ihmistä ei ole eikä tule.

Toinen hulluus onkin sitten nämä neulomiset. Taas on yksi villasukkapari kärkiä vaille valmiina ja seuraavaan on jo langat odottamassa. Yhdessä vaiheessa mietin jo että neulon isompiakin sukkia, että on sitten miehellekin valmiiksi mutta onneksi tuon ajatuksen älyttömyyden tajusin heti. Vähän tämä on tällaista kaikki ja päivästä toiseen. Olisi minusta ollut niin paljon muuhunkin ja enempään.

Väsyttää niin paljon, että nyt ei jaksa pohtia edes yksinäisyyttä. No, on mulla ainakin yksi ystävä, joka tuli tänä aamuna ja pesi mun maton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös eräs yksinäinen.  Olen jo eläkkeellä.  Erinäisten elämänkoukeroiden vuoksi ei ole montaa ystävää,  Pitkäaikaisin ns. paras ystäväni on kuollut ja sukulaisia on vain kourallinen.  Sukulaisuussuhteemme eivät nekään  ole kovin läheisiä.  Näin ollen luonani ei käy vieraita, joten poden kovasti yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita.

Kesämökille on kyllä kesällä sukulaisista tunkua.  Harmikseni olen huomannut, että heille on se mökkielämään pääsy tärkempää kuin minun luokseni vieraakseni tulo.  Olen kuitenkin tiukkana siitä, että tulevat mökille vieraakseni, enkä luovuta sitä vuokralle enkä lainaksi.

Minulla on pitkäaikainen miesystävä, joka asuu omillaan.  Hän on oikein minun mieleeni, kunnollinen ja kiltti.  Mutta näin kesällä näemme harvoin ja olen erityisen yksinäinen.  Sillä hän on liiankin kiltti siinä asiassa, että hänen luonaan vierailee hänen suuri sukunsa ja jälkeläisensä ja he ovat aina ykkösasemassa tietenkin.  Hän ei siten järjestä meille yhteistä aikaa esim. mökilläni.  Nytkin hänen luonaan vierailee kahden viikon ajan sukulainen. Nyt kului jo toinen kesä niin, ettemme pääse mihinkään pikku lomareissulle.  Toki siihen on osasyynä terveydenhoidolliset ajoitukset.

Tämä yksin kotosalla ja mökillä olo ei oikein ilahduta.

Mökille ei kannattaisi mennä yksin. Kerran tein sen virheen, yksi yö riitti ja senkin vietin puhelimessa. Ei sopinut ainakaan minulle, en osannut tehdä muuta kuin juoda kahvia.  Muuten ei yksinolo ole vierasta, yleensä nautin siitä.

Minä taas viihdyn yksin täällä "mökillä" missä asun ympärivuoden melko hyvin. Täällä harvoin näkee ketään ja tiekin hiljainen. Toisaalta olen yksinäinen, mutta syrjässä asuessa yksinäisyyttä ehkä kestää paremmin kuin että asuisi kaupungissa ja näkisi paljon ihmistä ja silti he eivät kuuluisi sinun elämääsi. Silloin miettisin, että haluaisin jonkun olevan osa elämääni ja ihmisten paljous muistuttaisi siitä, että monilla on seuraa ja samalla ajatus muihin tutustumisen vaikeudesta ja kaikesta muusta pyörisi mielessä. Syrjässä asuessa ehkä vähän unohtaa sen asian joskus. Ei ole ihmisten ilmoilla ja ei tarvitse miettiä koko aikaa sitä, mikä on elämässä pielessä. 

Tuohon maalla/mökillä olemiseen. Itse asun pk-seudulla ja todellakin voin omalla kohdalla allekirjoittaa tuon että vieraiden ihmisten jatkuva näkeminen (ja kuuleminen) on tosi raskasta. Sitä joutuu pakostakin seuraamaan sivusta muiden elämää, elämistä ja kuinka niillä on menoja ja tekemisiä sekä mukavia tapaamisia. Tai ehkä joo jos hankkisi jotkut vastamelukuulokkeet ja laput silmille niin sitten tuon voisi välttää, mutta itse en tosiaan uskalla (ainakaan enää) liikkua niin ettei kaikki aistit olisi käytettävissä. 

Vaikka en erakkoluonteinen ihminen olekaan niin silti yksinäisyyttä olisi varmasti helpompi sietää jos eläisi jossain syrjässä ja erakkona eikä näkisi aina muita ihmisiä kun ulos lähtee. Eikä toisaalta joutuisi myöskään kotonaan kuuntelemaan kuinka muut tulee ja menee.. Kerrostalo on varmaan ihan se vihonviimeinen asuinmuoto yksinäiselle kun muista ihmisistä saa siedettäväkseen kaikki mahdolliset haittapuolet mutta omassa elämässä ei ole ainuttakaan ihmistä eikä kenestäkään tai mistään saa mitään hyvää elämäänsä. Tai ainakin minulle se on näin.

Harmittaa että niin aurinkoisiksi ja poutaisiksi ennustetut päivät onkin todellisuudessa näin kovin pilvisiä ja hämäriä. Olisin niin kaivannut auringonvaloa ja miksei sitä lämpöäkin vaikka sinällään näin loppukesästä en enää kesäisiä lämpötiloja kaipaa koska yleensä aina on niin nihkeän kosteaa. Mutta sitä valoa olisin ollut vailla! Ei mua ennen niin hämäryyskään ole haitannut eikä syystalvet ole tuntuneet missään, mutta viimeiset talvet ehkä just sieltä ekasta koronavuodesta lähtien on olleet rankkoja juurikin tuon pimeyden vuoksi. Se saa aivan lamaantumaan ja tekisi mieli vaan vaipua talviunille. En tiedä pitäisikö tästä ihan huolestua, koska ei talven pimeydet ole aiemmin missään tuntuneet ja aina vaan ihmettelin kun esim työkaverit sen kanssa tuskaili. Nyt sitten olen itse ihan samanlainen että valonmäärä vaikuttaa aivan hirveän paljon fiilikseen ja jaksamiseen. Tosin se jaksaminen on muutenkin melko rajallista ja raskasta. Liekö sitten ikä omalta osaltaan ja yksinäisyys aivan varmasti mikä vaikuttaa tähänkin ja varmaan ihan kokonaisuutena kaikki kun tämä 2020-luku olisi joutanut jotenkin jäädä kokonaan pois ja etenkin kun ihan haaskuun tämä aika on mennytkin. Ei ole enää elänyt sitäkään vähää mitä aiemmin.