Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Jokainen kokee yksinäisyyden erilailla, minä koen sen yksinäisyydeksi kun minulla ei ole perhettä eikä oikein sukulaissuhteita, tuttavia ja kavereita kyllä on mutta ei ne tuo minulle turvallisuuden tunnetta.

Mulla on vielä tänäänkin hyvä mieli kun eilen syntyi ihan spontaani keskusteluhetki kaupan kassalla sen kassahenkilön ja takanani jonossa olleen pariskunnan kanssa. Minäkin siis osallistuin siihen ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa vaikka tuskinpa noista juttukumppaneistani kukaan sitä tänään enää muistaa eikä ainakaan liki hypähtele ilosta. Eikä se mikään erikoinen aihe ollutkaan, mutta silti niin iso asia ja paljon isompi kuin vaan se juttu mistä juteltiin. Mikä vielä ihan parasta niin kerrankin ei jäänyt kaivelemaan mikään eikä jälkeenpäin tarvinnut harmitella eikä sättiä itseään vaan se meni kaikin puolin niin kivasti.

Ihmetyttää miten "nollasta sataan" sitä voikaan hyvä tuuli ja olo muuttuakaan täydelliseksi vastakohdakseen ja ihan ilman mitään erikoisempaa tai ylipäätään mitään syytä. Sitä istahtaa sohvalle oikein hyväntuulisena mutta viisi minsaa myöhemmin on aivan raivopäänä, kaikki ärsyttää ja huomaa noituvansa ääneen. Miten mieliala edes voi laskea ja muuttua noin nopeaan? Tai no, eihän se kyllä ikinä muutu toiseen suuntaan tuolla vauhdilla vaan se ottaa aikansa että siitä pahasta tuulesta pääsee edes sellaiseen aivansamakaikki-fiilikseen saati sitten sellaiseen hyväntuuliseen oloon jossa puoli tuntia sitten sohvalle istahdin. Nyt sitten se pahin raivo jo laantui koska alkaa puskea tuota lamaannusfiilistä ja nyt tekee mieli mennä peiton alle itkemään. Kai sitä on tulossa hulluksi pikkuhiljaa.

Kirjoitin ketjuun niistä verhojenvaihto-viisikymppisistäni mutta tätä en osannut odottaa että vasta näin viikko myöhemmin tulee kauhea suru puseroon ettei tuollaistakaan synttäripäivää saanut viettää mitenkään normaalisti kuten muut ihmiset. Normaali tuo tietty oli, ettei synttäripäivääni noteeraa kukaan millään tavalla eikä silloin mitään juhlita, mutta nyt se tuntuu olevan ihan liikaa ja niin musertavaa. Samalla kun tietenkin muistui mieleen sekin tosiasia, etten edes muista viettäneeni syntymäpäiviä koskaan (miten muistaisin kun ei niitä ole vietetty) enkä ole saanut synttärikorttiakaan kuin joskus lapsena. Sekin siis oli just vaan kortti mummolta tai kummitädiltä eikä noitakaan joka vuosi tullut, mutta ei mulla ole mitään mitä olisin saanut koskaan keneltäkään synttärilahjaksi. Jotenkin sen on vaan ajatellut olevan juhla joka on muilla vaan. Aika kauheaa että synttäreitä ei ole vietetty kuin tasan kerran ja silloin olen ollut niin pieni (2-vuotias) etten tietäisi niistä mitään ellei tuosta ihmeestä olisi otettu yhtä valokuvaa. Tai enhän tosin tiedä onko yksi- tai vaikka kolmivuotis-synttäreitäni vietetty, mutta ainakaan niistä ei ole otettu edes kuvaa. Kouluikäisenä niitä ei ole ollut eikä näin aikuisenakaan. Itseasiassa en ole viettänyt edes 18-vuotispäiviäni. Aika kauheaa tämäkin että yhtäkkiä vaan älyää asianlaidan eikä oikein tiedä mitä pitäisi ajatella tai suhtautua. Aiemmin sen jotenkin on osannut sulkea kokonaan pois eikä siksi siitä ole piitannutkaan. Nyt tuntuu että piittaa 50 vuoden edestä vaikka en edes tiedä onko tämä niin iso asia. Ainakin yksinään pyöritellessä alkaa olla melkoiset mittasuhteet.

Pitäisi tehdä vaikka mitä keskeneräistä valmiiksi ja suunnitteluasteelle jääneitäkin on varmaan yhden elämän tarpeiksi, mutta enää en tunnu saavan mitään aikaiseksi. Kaikki tympii eikä mikään huvita ja nuo kaikki roikkumaan jääneetkin vään ärsyttää ja kaikki suunnitelmat tuntuu niin tyhmiltä ja sellaisilta ettei ne koskaan toteudu. Toisaalta se ei edes haittaa vaan aivan samantekevää. 

En tiedä onko ne nämä dollyt, sellat ja haraldit vaiko mikä mutta jotenkin vaan ei enää jaksa ja mieli on tosi maassa vaikka ei mitään korkealentoa ole ollut vuosikausiin, ei ehkä kymmeniinkään.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kokee yksinäisyyden erilailla, minä koen sen yksinäisyydeksi kun minulla ei ole perhettä eikä oikein sukulaissuhteita, tuttavia ja kavereita kyllä on mutta ei ne tuo minulle turvallisuuden tunnetta.

Oma perhe ja sukulaiset olisi jotenkin sellainen perusta jonka puuttumista ei oikein mitenkään voi korvata. Pakkohan se tietenkin on pärjätä ilman mutta melkoinen turvaverkko sitä puuttuu kun ketään ei ole. Tietysti siinäkin tapauksessa jos niitä sukulaisia olisi mutta niiden kanssa ei olisi missään tekemissä ja/tai heihin tai heidän apuunsa ei voisi luottaa missään asiassa. Eikä heitä voi mikään kaveripiiri korvata, koska yleensä kaikilla on se oma perheensä ja sukunsa jolloin kaverit (tuttavat) on sellaista 2.asteen väkeä eli sinällään tärkeitä olemassa, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla kuin he jotka on "omaa verta ja lihaa" ja omaa laumaa. Ihan ymmärrettävää kyllä eikä siinä mitään pahaa ole, mutta perheettömät/suvuttomat jää melkoisen yksin ja aika usein ihan ilman omaa syytään. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vielä tänäänkin hyvä mieli kun eilen syntyi ihan spontaani keskusteluhetki kaupan kassalla sen kassahenkilön ja takanani jonossa olleen pariskunnan kanssa. Minäkin siis osallistuin siihen ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa vaikka tuskinpa noista juttukumppaneistani kukaan sitä tänään enää muistaa eikä ainakaan liki hypähtele ilosta. Eikä se mikään erikoinen aihe ollutkaan, mutta silti niin iso asia ja paljon isompi kuin vaan se juttu mistä juteltiin. Mikä vielä ihan parasta niin kerrankin ei jäänyt kaivelemaan mikään eikä jälkeenpäin tarvinnut harmitella eikä sättiä itseään vaan se meni kaikin puolin niin kivasti.

Ei tämäkään kyllä tervettä ole kun vielä tänäänkin tuo kertomani kohtaaminen jaksaa ilahduttaa ja edelleen tuntuu tosi kivalta kun olin ihan normaali enkä takellellut sanoissani tai ollut muutenkaan törppö. Melkoista kun miettii että monien elämä on ihan normaalisti tällaista ja kaikki tuollainen on ihan normaalia ja täysin tavanomaista sosiaalisuutta jota varmaan ei edes noteeraa mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kokee yksinäisyyden erilailla, minä koen sen yksinäisyydeksi kun minulla ei ole perhettä eikä oikein sukulaissuhteita, tuttavia ja kavereita kyllä on mutta ei ne tuo minulle turvallisuuden tunnetta.

Oma perhe ja sukulaiset olisi jotenkin sellainen perusta jonka puuttumista ei oikein mitenkään voi korvata. Pakkohan se tietenkin on pärjätä ilman mutta melkoinen turvaverkko sitä puuttuu kun ketään ei ole. Tietysti siinäkin tapauksessa jos niitä sukulaisia olisi mutta niiden kanssa ei olisi missään tekemissä ja/tai heihin tai heidän apuunsa ei voisi luottaa missään asiassa. Eikä heitä voi mikään kaveripiiri korvata, koska yleensä kaikilla on se oma perheensä ja sukunsa jolloin kaverit (tuttavat) on sellaista 2.asteen väkeä eli sinällään tärkeitä olemassa, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla kuin he jotka on "omaa verta ja lihaa" ja omaa laumaa. Ihan ymmärrettävää kyllä eikä siinä mitään pahaa ole, mutta perheettömät/suvuttomat jää melkoisen yksin ja aika usein ihan ilman omaa syytään. 

Näin se on. Kortit jaetaan jo lapsuudessa. Jos ei ole sukulaisia tai näihin kontaktia, jää aika yksin. Ennen monet tytöt, jotka tuli väkivaltaisista ongelmaperheistä, pelastautui menemällä nuorena naimisiin. Avioliitto oli sitten, mitä oli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vielä tänäänkin hyvä mieli kun eilen syntyi ihan spontaani keskusteluhetki kaupan kassalla sen kassahenkilön ja takanani jonossa olleen pariskunnan kanssa. Minäkin siis osallistuin siihen ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa vaikka tuskinpa noista juttukumppaneistani kukaan sitä tänään enää muistaa eikä ainakaan liki hypähtele ilosta. Eikä se mikään erikoinen aihe ollutkaan, mutta silti niin iso asia ja paljon isompi kuin vaan se juttu mistä juteltiin. Mikä vielä ihan parasta niin kerrankin ei jäänyt kaivelemaan mikään eikä jälkeenpäin tarvinnut harmitella eikä sättiä itseään vaan se meni kaikin puolin niin kivasti.

Ei tämäkään kyllä tervettä ole kun vielä tänäänkin tuo kertomani kohtaaminen jaksaa ilahduttaa ja edelleen tuntuu tosi kivalta kun olin ihan normaali enkä takellellut sanoissani tai ollut muutenkaan törppö. Melkoista kun miettii että monien elämä on ihan normaalisti tällaista ja kaikki tuollainen on ihan normaalia ja täysin tavanomaista sosiaalisuutta jota varmaan ei edes noteeraa mitenkään. 

Minä taas mietin monesti yhden kaupan kassalla usein olevaa myyjää. Hän on oikeasti tosi ystävällinen. Ei mikään tekopirteä vaan kaikille yhtä ystävällinen. Ainoa joka sanoo oikein iloisesti hei ja toivottaa hyvää päivänjatkoa ihan omasta tahdostaan. Muut eivät tuolla toivota. Vain hän. Ehkä joku päivä saan sanottua, että on paras myyjä tuolla ja sopii hyvin tuohon työhön. Mukavaa on aina nähdä hänet ja viimeksi jonotin mieluummin tuohon kassalle, että sain hyvää palvelua. Harvoin kukaan jää mieleen noin hyvin. 

On ollut hankala elokuu, jospa se vielä iloks muuttuis, vaikka epäilen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen kokee yksinäisyyden erilailla, minä koen sen yksinäisyydeksi kun minulla ei ole perhettä eikä oikein sukulaissuhteita, tuttavia ja kavereita kyllä on mutta ei ne tuo minulle turvallisuuden tunnetta.

Oma perhe ja sukulaiset olisi jotenkin sellainen perusta jonka puuttumista ei oikein mitenkään voi korvata. Pakkohan se tietenkin on pärjätä ilman mutta melkoinen turvaverkko sitä puuttuu kun ketään ei ole. Tietysti siinäkin tapauksessa jos niitä sukulaisia olisi mutta niiden kanssa ei olisi missään tekemissä ja/tai heihin tai heidän apuunsa ei voisi luottaa missään asiassa. Eikä heitä voi mikään kaveripiiri korvata, koska yleensä kaikilla on se oma perheensä ja sukunsa jolloin kaverit (tuttavat) on sellaista 2.asteen väkeä eli sinällään tärkeitä olemassa, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla kuin he jotka on "omaa verta ja lihaa" ja omaa laumaa. Ihan ymmärrettävää kyllä eikä siinä mitään pahaa ole, mutta perheettömät/suvuttomat jää melkoisen yksin ja aika usein ihan ilman omaa syytään. 

Näin se on. Kortit jaetaan jo lapsuudessa. Jos ei ole sukulaisia tai näihin kontaktia, jää aika yksin. Ennen monet tytöt, jotka tuli väkivaltaisista ongelmaperheistä, pelastautui menemällä nuorena naimisiin. Avioliitto oli sitten, mitä oli.

Näinhän se on ja isoja ongelmia tulee siinäkin, että fyysinen väkivalta on puuttunut mutta sitä henkistä onkin sitten ollut senkin edestä. Siihen sitten vielä kaikki tunnepuolen ongelmat jotka johtuu puhumattomuuden kulttuurista ja johon valitettavasti sitten itsekin kasvoi ja tottui ei ainakaan lisää sitä kuuluisaa flaksia. Ei minkäänlaisissa ihmissuhteissa ja kukaan ei tietenkään kaipaa elämäänsä huonoja / vääränlaisia ihmisiä mutta yksinäisyyttään sitä on kelpuuttanut kyllä vaikka minkälaista tyyppiä ja katsonut ihan liikaa sormien läpi kun arvomaailmatkaan ei kohtaa edes auttavasti. Nuokin sitten jättää jälkensä, tietenkin. Lopulta onkin sitten niin epäkelpo minkäänlaiseen ihmissuhteeseen että jopa nuo huonot / vääränlaisetkin pysyy kaukana ja ymmärrettävästi kukaan normalilla tunne-elämällä ja vuorovaikutustaidoilla varustettu ei koskaan ole halunnut tutustua. En minä mikään paha tai ilkeä ole, päinvastoin mutta en osaa rentoutua muiden seurassa sillä nopeudella kuin pitäisi eli olen varautunut ja pidän kaikki liian etäällä liian kauan. Sitten kun just alkaisin itse vähän "sulaa" niin kas, toinen onkin jo menettänyt kiinnostuksensa. Enkä meinaa mitään parisuhdejuttuja vaan ihan tavallista tutustumista jonka myötä elämään sitten tulisi tuttuja ja kavereita. Lisäksi nämä kokemukset tietenkin tekee tai teki vaan entistäkin varautuneemmaksi joten mahdottomana pidän sitä että tilanne enää ikinä muuksi muuttuu eli tulen myös pysymään yksinäisenä. Vielä en ihan ole sinut tuon ajatuksen kanssa ja joku hölmö toivo ja toive se edelleen on, että entäs jos kuitenkin. Ehkä sitten kun tuo toivo katoaa niin elämästä menee se viimeinenkin järki ja olemassaololta tarve.

Tuota mykkäkoulua harrasti äitini ja kun en vielä tiennyt syytäkään miksi? Olin vielä ainoa lapsi ja isä kuollut. Ei ihme, että olen yksin jäänytkin nyt vanhemmlla iällä, en osaa puhua mitään aikuisen poikani kanssa edes. Turhauttavaa elämää.

Huomenta, olen taas herännyt todella aikaisin, on taas pitkä päivä tulossa ja sateinen.