Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Nivelrikkokipu on raastavaa. Ja unettomuus kivun takia. Olen kokenut lonkkakivun takia, onneksi leikkaus auttoi. Toivottavasti kortisoni auttaa. Ja auttaakin.

Kiva, että joku uskoo ja ymmärtää, en kehtaa enää valittaa kenellekkään kun luulevat että turhasta narisen. No eipä tässä ole kyllä ketään ihmistäkään kelle valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nivelrikkokipu on raastavaa. Ja unettomuus kivun takia. Olen kokenut lonkkakivun takia, onneksi leikkaus auttoi. Toivottavasti kortisoni auttaa. Ja auttaakin.

Kiva, että joku uskoo ja ymmärtää, en kehtaa enää valittaa kenellekkään kun luulevat että turhasta narisen. No eipä tässä ole kyllä ketään ihmistäkään kelle valittaa.

Myös minä uskon ja annan sinulle myötätuntoa. Ihmisillä voi olla keskimäärin kehnot kyvyt asettua toisen asemaan ja antaa edes hetken myötätuntoa. 

Vanhemmiten en ole enää jaksanut kuunnella täysin julmaa tylytystä ihmisten ongelmista ja olen irtisanonut (= antanut hiipua) aika monta kaveruutta. Tosin itse sitten kärsin yksinäisyydestä ja juttuseuran puutteesta. Mutta eiväthän ystävysten arvot voi olla valovuosien päässä toisistaan? Täyteen kyllästymiseen vaikuttaa myös, että vuosien varrella näitä juttuja on kuullut niiiiin usein. Jos kerran jotain kuulisi, sen voisi unohtaa. Niinhän sitä paitsi olen toiminutkin: olen sivuuttanut asioita.

Itsekin olen sitä mieltä, ettei monetkaan pysty asettumaan toisen asemaan. Ajatellaan asioista vaan niin, että mikä toimii hänellä ja miten hän suhtautuu asioihin. Sitten jos toinen tekeekin toisin tai reagoi erilailla on se on väärin. Minäkin olisin esimerkiksi mieluusti sellainen ihminen, joka ei stressaisi paljon mitään ja olisin rento ja nauraisin paljon. Silti eletty elämäkin vaikuttaa ja vuosien aikana se hymy ja nauru on vähitellen kadonnut elämässäni ainakin isommassa määrin. Siihen lisättynä jos et itse ole ikinä mikään iloisin ihminen ollutkaan. Näin jokaisella on tarinansa. Monesti ajattelen niin, että ihminen myös muuttuu elämänsä aikana. Ainakin jonkin verran ja kokemukset vaikuttavat. Onhan tätä tutkittukin, ettei kukaan ole mikään tyhjä taulu. 

Jos mietin itseäni niin nykyisin harmittaa sekin jos joku sinänsä mukava tyyppi yrittää jutella ja minä en vaan ainakaan enää keksi oikein mitä vastata ja miten toimia. Olen kuin jossain nukuksissa tuon asian suhteen ja mietin mitä sanoa. Sitten se hetki menee jo ohitse. Jälkeenpäin kadun kaikkea ja ärsyttää toimintani muutenkin tai se etten ole toiminut niin kuin tahtoisin. Se järki iskee tavallaan vasta jälkikäteen. Sitten lupaan itselleni, että kyllä seuraavalla kerralla menee paremmin ja mitä vielä. Tähän lisättynä jos on huono päivä niin sitten saatan vielä vaikuttaa jopa töykeiltä, kun mutisen jotain vastaukseksi ja muutenkin ilme on surkea. 

Nyt näin erään vähän vanhemman ihmisen jota viimeksi olen nähnyt viime syksynä. Hän aina jutteli, kun tuolla päin nähtiin melko useinkin. Nyt ensinnäkin aluksi en meinannut nopeasti edes häntä tunnistaa, kun tuli äkkiä takaapäin ja sitten kun tajusin kuka hän on niin sitten iski se ajatus, että mitä sanoa ja mitä vastata. Sitten tilanne jo ohi. Tällöin mietin kuinka ärsyttää koko oma itseni välillä tosi paljon. Itsetunto on huono. Välillä jännitän ja sitten jos en niin jotenkin minusta on tullut muuten jähmeä ja nukuksissa oleva ihminen. Se ei ole hyvä juttu. Ehkä tässäkin, kun puhuu niin harvoin ihmisille (vanhempani pois lukien) niin sitten ne hetket, kun pitäisi puhua tulevat vain liian äkkiä. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka henkilö olisi  mukava ja täysin "harmiton" tyyppi. 

Vanhemmistaan joku kirjoitti. Minä välitän heistä ja ovat olleet kuitenkin hyviä vanhempia. Meillä vaan suuria eroja siinä millaisia olemme. En itse ole koskaan ollut niin vahva (tai vahvalta ns näyttävä) ihminen kuin he olisivat toivoneet. Sitten, kun olen kokenut paljon kiusaamista ja muuta pahaa ja voinut välillä tosi huonosti niin silloin tuo "vahvuusmyytti" on ollut liikaa. 

Olisin kaivannut vaan keskustelua ja sitä, että näistä jutuista olisi voinut puhua ilman kenenkään suuttumista ja olisi ymmärretty kuinka paljon joku tuollainen kokemus on satuttanut minua. Jäin omilleni henkisesti asioiden kanssa. En saanut mitään tukea tai apua. 

Tämä asia yhdistettynä siihen, että muuten olen ollut ns helppo lapsi on se mikä itselleni on jäänyt mieleen ikävänä juttuna. Heidän olisi ehkä pitänyt ymmärtää se, ettei mikään ollut näytelmää ja se että sain itseni kouluun edes sitten lopulta oli taistelu henkisesti. Olin huonossa kunnossa kaikin tavoin tuolloin. 

Lisäksi lievempänä seikkana minusta tuntuu usein etten ole varsinkaan nuorempana tullut oikein nähdyksi perheessäni. Liikaa riitojen ja kaiken muun piikkiin on asioita mennyt. Minä harvoin tein mitään riidan aiheeseen aiheuttavaa. Näin vanhemmat eivät oikeastaan vieläkään kovin paljon tiedä minusta sen enempää. Tietysti he tietävät asioita ja itse paljon kerron, kun eivät itse kysy mitään, mutta kuitenkin. Joku niin typerä kuin joku lahjan ostaminen esimerkkinä niin kumpikaan heistä ei osaisi ostaa minulle oikein mitään ja eivät tiedä mistä pidän yhtään mitään. Tämä nyt vaan tyhmä esimerkki, mutta kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmistaan joku kirjoitti. Minä välitän heistä ja ovat olleet kuitenkin hyviä vanhempia. Meillä vaan suuria eroja siinä millaisia olemme. En itse ole koskaan ollut niin vahva (tai vahvalta ns näyttävä) ihminen kuin he olisivat toivoneet. Sitten, kun olen kokenut paljon kiusaamista ja muuta pahaa ja voinut välillä tosi huonosti niin silloin tuo "vahvuusmyytti" on ollut liikaa. 

Olisin kaivannut vaan keskustelua ja sitä, että näistä jutuista olisi voinut puhua ilman kenenkään suuttumista ja olisi ymmärretty kuinka paljon joku tuollainen kokemus on satuttanut minua. Jäin omilleni henkisesti asioiden kanssa. En saanut mitään tukea tai apua. 

Tämä asia yhdistettynä siihen, että muuten olen ollut ns helppo lapsi on se mikä itselleni on jäänyt mieleen ikävänä juttuna. Heidän olisi ehkä pitänyt ymmärtää se, ettei mikään ollut näytelmää ja se että sain itseni kouluun edes sitten lopulta oli taistelu henkisesti. Olin huonossa kunnossa kaikin tavoin tuolloin. 

Lisäksi lievempänä seikkana minusta tuntuu usein etten ole varsinkaan nuorempana tullut oikein nähdyksi perheessäni. Liikaa riitojen ja kaiken muun piikkiin on asioita mennyt. Minä harvoin tein mitään riidan aiheeseen aiheuttavaa. Näin vanhemmat eivät oikeastaan vieläkään kovin paljon tiedä minusta sen enempää. Tietysti he tietävät asioita ja itse paljon kerron, kun eivät itse kysy mitään, mutta kuitenkin. Joku niin typerä kuin joku lahjan ostaminen esimerkkinä niin kumpikaan heistä ei osaisi ostaa minulle oikein mitään ja eivät tiedä mistä pidän yhtään mitään. Tämä nyt vaan tyhmä esimerkki, mutta kuitenkin. 

Kuulostaa niin tutulta.

Tuosta vahvuusmyytistä sanoisin, että mielestäni ne vahvoiksi itseään brändäävät usein ovat pelkästään yksinkertaisia ja hyvin ulkokohtaisia arvioidessaan itseään ja asioita. Tai sitten eivät ole kokeneet vielä juuri mitään tai eivät tosiaan ymmärrä, että kokemuksissa olisi jotain pohdittavaa.

Minä sanoisi, että omassa perheessäni me kaikki olimme jostains syystä viskattuja samaan tilaan elämään tragedian ja ongelmien täyttämää elämää. Kaikki jäivät yksin. Jäljet ovat lähtemättömät. (Ex-)Ystäväni kysyi, vieläkö sä ajattelet noita. Noh, hän ei ymmärtänyt, ett' joidenkin asioiden käsittely voi olla elämän mittainen projekti. Eikä se tarkoita sitä, että ei olisi kuitenkin elänyt elämäänsä myös muuten  mutta menneisyyden ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä aiheuttavat haamut ovat läsnä.

Tuli taas otettua zelzzereitä tähän yksinäisyyteen ja tylsyyteen, ja huomasin että se ei pidämmän päälle ole minulle hyväksi, ahdistanut niin paljon koko aamun. Ei kiva tunne, tulee nuoruusajat mieleen.

Tänään en kyllä kaipakkaan seuraa en ole yhtään juttutuulella.

Vierailija kirjoitti:

Tuli taas otettua zelzzereitä tähän yksinäisyyteen ja tylsyyteen, ja huomasin että se ei pidämmän päälle ole minulle hyväksi, ahdistanut niin paljon koko aamun. Ei kiva tunne, tulee nuoruusajat mieleen.

Tänään en kyllä kaipakkaan seuraa en ole yhtään juttutuulella.

Mullakin oli tapana täyttää tyhjyyttä ja tylsyyttä sekä lääkitä yksinäisyyttä alkoholilla, mutta lopulta ymmärsin luopua siitä koska ei se mitään muuttanut paremmaksi. Ei tosin muuttanut tuo alkoholinkäytön lopettaminenkaan muuten kuin sen verran, että enää ei tule alkoholin takia ahdistus- ja paniikkikohtauksia eikä sellaista yhtäkkisen syvää masennusta(?) ja jossa ei ole mitään toivoa mistään eikä mitään väliä millään. En ollut itsetuhoinen ainakaan varsinaisesti vaikka ei se ylläri olisi ollut vaikka olisinkin itseltäni hengen vienyt ihan ex-tempore. Tai no, eipä sitä olisi ollut itse enää ihmettelemässäkään.

Lisäksi tuntui että aloin elää jonain flashbackeina niitä kaikkia känniääliöintejäni eli vaikka jo ymmärsin olla menemättä ihmisten ilmoille päissäni niin ihan riittävän usein se oli tullut tehtyä. Alkoholi kun teki minusta varsin seurallisen ja puheliaan. Sitten elin noita hetkiä uudelleen ja uudelleen ja kirosin itseäni ja välillä jopa löin itseäni. Sittemmin noita samanlaisia hetkiä on tullut selvinpäinkin vaikka olen ollut juomatta jo vuosikymmenen. 

Yksinäisyys ei muuta ihmistä tai ainakaan minua mitenkään hyvään suuntaan vaan joku jo mainitsikin tuon taantumisen joka kuvaa hyvin pitkittyneen yksinäisyyden vaikutuksia. Sitä muuttuu monella tapaa ja kaikki ihan normaalit taidotkin heikkenee eli ei puhettakaan, että enää osaisi yhtäkkisessä tilanteessa sanoa mitään luontevasti. Pahimmassa tapauksessa ei edes osaa tuottaa normaalia puheääntä vaan joko vinkaisee tai mörähtää vaikka tarkoitus on ihan normaalin neutraalilla äänellä sanoa jotain. Sitten hävettää ja tuollainen häpeäkin saa aivan käsittämättömät mittasuhteet kun sitä yksinään vatvoo. Lisäksi jälkeenpäin sitä kyllä tietää aina vähintään muutaman fiksumman sanan / kommentin joka olisi pitänyt siinä tilanteessa valita ja muutenkin kuinka olisi pitänyt olla, mutta siinä hetkessä ei enää osaa toimia kuin normaali ihminen tai edes olla oma itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä yksineläjän mökkihöperyys on kurja juttu. Mä taannun koko ajan. Tänään en ole päässyt ovesta ulos. Tarkemmin sanottuna se kaatuu siihen, kun koen itseni niin kurjan näköiseksi. En saa itsestäni edes neutraalin fiiniä. On niin semmoinen ruma olo. Huohh.

Joo, itseään ei tunnista enää ollenkaan vaan sitä on muuttunut peilikuvaa myöten vieraaksi ihmiseksi itselleen. Sinällään sillä ei olisi mitään merkitystä miltä näyttää tai on näyttämättä, mutta tässäkin on yksi sellainen juttu mikä on itselle tärkeää että näyttää kivalta eli taas yksi asia mistä joutuu luopumaan kun on muuttunut jotenkin ihan räjähtäneeksi kaikella tapaa. En tiedä kuvittelenko vaan tai siis voiko olla edes mahdollista, että yksinäisyys, puhumattomuus ja sellainen yksipuolinen tunteettomuus/tunteellisuus eli ei naura koskaan mutta itkee sitäkin useammin saa kasvot muuttumaan jotenkin tosi oudoiksi ja jos vaikka yrittää hymyillä peilikuvalleen niin se on lähinnä joku irvistyksen ja ilveilyn risteymä, ei mikään hymy. No, kai ne lihakset voi kasvoissakin surkastua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

 

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vaarana onkin se, ettei käväisy jäisi piipahdukseksi, vaan käväisijäksi aiottu jäisikin paikalle lorvimaan pitempään. On varmempi olla kutsumatta kokonaan.

Tässä tapauksessa näin ei olisi, vaan minä kyllä ymmärtäisin kahvikupposen jälkeen poistua. Mutta niin varmasti yleisesti ajatellaan kuin sanoit.

Tässä tullaan taas siihen ensimmäisen kehän porukkaan: sen sisälle ei haluta ulkopuolisia, vaikka näillä olisi jokin roolikin ollut perheessä elämän aikana. Joissain muissa kulttuureissa ei olla näin poissulkevia.

Kikonaan toinen kysymys on, mitä yksinäinen lopulta saa siitä, että ei voi olla kotonaan ja hyväksytty oikein m,issään. Kaikki kehotukset mennä ihmisten joukkoon ovat vain laastaria.

En tarkoittanutkaan juuri sinua, vaan sitä, mitä yleensä ajatellaan. 

Olen itse joskus kauan sitten joitakin kertoja huomannut, että olen viipynyt liian pitkään. Olen vain ollut niin innoissani seurasta, että en ole ymmärtänyt lähteä. En edes muista, mistä tilanteista on kyse, mutta muistan sen häpeän, jota tunsin, kun tilanne valkeni minulle. Edelleenkin hävettää. Nyt jo ehkä osaisin lähteä ajoissa. Tai osaisinko sittenkään.

Joo, ymmärsin ja myönsinkin, että juuri näin varmasti ajatellaan. Itse olen kantapään kautta oppinut poistumisen jalon taidon.

Tunnistan  tuon kuvaamasi häpeän, kun on innoissaan seurasta ja tekee "vrheitä". Itselläni on vaarana puhua liikaa, vaikka en mitään toisia kuuntelemattomia monologeja pidä.  Nyttemmin olen lopettanut liian puhumisen ja myös kontaktien ottamisen.

Mulle kävi juuri eilen noin, että puhuin silmät ja suut täyteen tutulle, jonka satuin näkemään koiraansa lenkittämässä. En tiedä, mikä minuun meni. Olin ollut liian pitkään yksin ja puhumatta, ja päässä sinkoili ajatuksia jotka piti purkaa jollekin toiselle. En yhtään ihmettele, että yksinäinen jääkin yksinäiseksi, sellaisen puhehyökkäyksen tein raukalle tutulle, että jatkossa varmasti kiertää kaukaa kun näkee mut lähestymässä.

Normaalisti osaan käyttäytyä normaalisti, en tosiaan ymmärrä mikä kohtaus tuo oli. Olin vaan niin innoissani kun näin monen yksinäisen päivän jälkeen jonkun tutun että olin kuin koira suunniltani ilosta. Tuo puheripuli rinnastuu ihan koiran päälle hyppimiseen ja naaman nuolemiseen. Enpä saa sitä tekemättömäksikään enää.

Vierailija kirjoitti:

Olin juhannuksena vanhempieni luona ja mä en käsitä kuinka voi olla ettei kumpikaan heistä kuule (kuuntele) sanaakaan mitä sanon tai jos jotain kuulevat niin sitten tehdään just päinvastoin. Heillä siis ei ole mitään ongelmaa kuulla toisiaan tai vaikka naapureita eli mikään heikentynyt kuulo ei tätä selitä. Lopulta puuskahdin, että onpa kiva kun on kuin puhuisi seinille niin se sitten kyllä kuultiin ja siitä närkästyttiin.

Samalla reissulla vaihdoin pari sanaa entisen naapurin kanssa tai siis pikemminkin yritin vaihtaa, koska en saanut kuin ynähdyksen ja pari joota vastaukseksi. Hänellä ei siis ollut mihinkään mikään kiire eikä mitään tuollaista vaan ilmeisesti se vaan on niin ettei mun kanssa halua kukaan jutella yhtään. Mietin jo sitäkin, että noinkohan mä vaan kuvittelen puhuvani mutta todellisuudessa en sano mitään tai ettei multa lähde ääntä koska tuntuu niin hulllulta että sitä juttelee mutta kukaan ei noteeraa mitään oikeastaan mitenkään. Sitä ei tosiaan tule kuulluksi missään eikä koskaan.

Mulla on täsmälleen sama kokemus! Kuulemattomuus alkoi, kun aloin lähestyä viittäkymppiä. Myöskään vieraat ihmiset eivät kuule minua. Olen yrittänyt tilata tiskiltä juomaa ja toisessa paikassa lounasta, mutta ei ole kuultu eikä nähty. Se on ollut niin hämmentävää, etten ole osannut edes pahastua. Jäin tosiaankin miettimään, olenko oikeasti olemassa vai kuvittelenko vain puhuvani ja näkyväni muille. Olen ilmeisesti äänetön ja näkymätön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin juhannuksena vanhempieni luona ja mä en käsitä kuinka voi olla ettei kumpikaan heistä kuule (kuuntele) sanaakaan mitä sanon tai jos jotain kuulevat niin sitten tehdään just päinvastoin. Heillä siis ei ole mitään ongelmaa kuulla toisiaan tai vaikka naapureita eli mikään heikentynyt kuulo ei tätä selitä. Lopulta puuskahdin, että onpa kiva kun on kuin puhuisi seinille niin se sitten kyllä kuultiin ja siitä närkästyttiin.

Samalla reissulla vaihdoin pari sanaa entisen naapurin kanssa tai siis pikemminkin yritin vaihtaa, koska en saanut kuin ynähdyksen ja pari joota vastaukseksi. Hänellä ei siis ollut mihinkään mikään kiire eikä mitään tuollaista vaan ilmeisesti se vaan on niin ettei mun kanssa halua kukaan jutella yhtään. Mietin jo sitäkin, että noinkohan mä vaan kuvittelen puhuvani mutta todellisuudessa en sano mitään tai ettei multa lähde ääntä koska tuntuu niin hulllulta että sitä juttelee mutta kukaan ei noteeraa mitään oikeastaan mitenkään. Sitä ei tosiaan tule kuulluksi missään eikä koskaan.

Mulla on täsmälleen sama kokemus! Kuulemattomuus alkoi, kun aloin lähestyä viittäkymppiä. Myöskään vieraat ihmiset eivät kuule minua. Olen yrittänyt tilata tiskiltä juomaa ja toisessa paikassa lounasta, mutta ei ole kuultu eikä nähty. Se on ollut niin hämmentävää, etten ole osannut edes pahastua. Jäin tosiaankin miettimään, olenko oikeasti olemassa vai kuvittelenko vain puhuvani ja näkyväni muille. Olen ilmeisesti äänetön ja näkymätön.

Tätähän voi testata. Mene kokeeksi johonkin kahvilaan, ota linjastosta leivos ja kuppi kahvia ja mene maksamatta pöytään nauttimaan niitä. Veikkaan, että sinut noteerataan, vaikkei sisääntullessa olisi tervehditty.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

 

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vaarana onkin se, ettei käväisy jäisi piipahdukseksi, vaan käväisijäksi aiottu jäisikin paikalle lorvimaan pitempään. On varmempi olla kutsumatta kokonaan.

Tässä tapauksessa näin ei olisi, vaan minä kyllä ymmärtäisin kahvikupposen jälkeen poistua. Mutta niin varmasti yleisesti ajatellaan kuin sanoit.

Tässä tullaan taas siihen ensimmäisen kehän porukkaan: sen sisälle ei haluta ulkopuolisia, vaikka näillä olisi jokin roolikin ollut perheessä elämän aikana. Joissain muissa kulttuureissa ei olla näin poissulkevia.

Kikonaan toinen kysymys on, mitä yksinäinen lopulta saa siitä, että ei voi olla kotonaan ja hyväksytty oikein m,issään. Kaikki kehotukset mennä ihmisten joukkoon ovat vain laastaria.

En tarkoittanutkaan juuri sinua, vaan sitä, mitä yleensä ajatellaan. 

Olen itse joskus kauan sitten joitakin kertoja huomannut, että olen viipynyt liian pitkään. Olen vain ollut niin innoissani seurasta, että en ole ymmärtänyt lähteä. En edes muista, mistä tilanteista on kyse, mutta muistan sen häpeän, jota tunsin, kun tilanne valkeni minulle. Edelleenkin hävettää. Nyt jo ehkä osaisin lähteä ajoissa. Tai osaisinko sittenkään.

Joo, ymmärsin ja myönsinkin, että juuri näin varmasti ajatellaan. Itse olen kantapään kautta oppinut poistumisen jalon taidon.

Tunnistan  tuon kuvaamasi häpeän, kun on innoissaan seurasta ja tekee "vrheitä". Itselläni on vaarana puhua liikaa, vaikka en mitään toisia kuuntelemattomia monologeja pidä.  Nyttemmin olen lopettanut liian puhumisen ja myös kontaktien ottamisen.

Mulle kävi juuri eilen noin, että puhuin silmät ja suut täyteen tutulle, jonka satuin näkemään koiraansa lenkittämässä. En tiedä, mikä minuun meni. Olin ollut liian pitkään yksin ja puhumatta, ja päässä sinkoili ajatuksia jotka piti purkaa jollekin toiselle. En yhtään ihmettele, että yksinäinen jääkin yksinäiseksi, sellaisen puhehyökkäyksen tein raukalle tutulle, että jatkossa varmasti kiertää kaukaa kun näkee mut lähestymässä.

Normaalisti osaan käyttäytyä normaalisti, en tosiaan ymmärrä mikä kohtaus tuo oli. Olin vaan niin innoissani kun näin monen yksinäisen päivän jälkeen jonkun tutun että olin kuin koira suunniltani ilosta. Tuo puheripuli rinnastuu ihan koiran päälle hyppimiseen ja naaman nuolemiseen. Enpä saa sitä tekemättömäksikään enää.

Kuvailet hauskasti tapahtuneen. Puhehyökkäys. Asia sinänsä on aika traaginen: sopivan välinpitämättömiä voivat olla ne, joilla jo on seuraa. 

Minä olen opetellut tästä pois - useimmiten onnistuen.

TUlee muuten myös mieleen tuosta koiravertauksesta, että kun teininä jotenkin jostain syystä kasvoi siihen, ettei kelpaa, sitten kun sai huomiota, oli ikään kuin kiitollinen ja ryhtyi suhteisiin aivan liian löyhin kriteerein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin juhannuksena vanhempieni luona ja mä en käsitä kuinka voi olla ettei kumpikaan heistä kuule (kuuntele) sanaakaan mitä sanon tai jos jotain kuulevat niin sitten tehdään just päinvastoin. Heillä siis ei ole mitään ongelmaa kuulla toisiaan tai vaikka naapureita eli mikään heikentynyt kuulo ei tätä selitä. Lopulta puuskahdin, että onpa kiva kun on kuin puhuisi seinille niin se sitten kyllä kuultiin ja siitä närkästyttiin.

Samalla reissulla vaihdoin pari sanaa entisen naapurin kanssa tai siis pikemminkin yritin vaihtaa, koska en saanut kuin ynähdyksen ja pari joota vastaukseksi. Hänellä ei siis ollut mihinkään mikään kiire eikä mitään tuollaista vaan ilmeisesti se vaan on niin ettei mun kanssa halua kukaan jutella yhtään. Mietin jo sitäkin, että noinkohan mä vaan kuvittelen puhuvani mutta todellisuudessa en sano mitään tai ettei multa lähde ääntä koska tuntuu niin hulllulta että sitä juttelee mutta kukaan ei noteeraa mitään oikeastaan mitenkään. Sitä ei tosiaan tule kuulluksi missään eikä koskaan.

Mulla on täsmälleen sama kokemus! Kuulemattomuus alkoi, kun aloin lähestyä viittäkymppiä. Myöskään vieraat ihmiset eivät kuule minua. Olen yrittänyt tilata tiskiltä juomaa ja toisessa paikassa lounasta, mutta ei ole kuultu eikä nähty. Se on ollut niin hämmentävää, etten ole osannut edes pahastua. Jäin tosiaankin miettimään, olenko oikeasti olemassa vai kuvittelenko vain puhuvani ja näkyväni muille. Olen ilmeisesti äänetön ja näkymätön.

Tätähän voi testata. Mene kokeeksi johonkin kahvilaan, ota linjastosta leivos ja kuppi kahvia ja mene maksamatta pöytään nauttimaan niitä. Veikkaan, että sinut noteerataan, vaikkei sisääntullessa olisi tervehditty.

Itse asiassa on käynyt juuri niin, että olen odotellut vaikka kuinka pitkään kassalla ja lähtenyt lopulta maksamatta. Se oli paikka, jossa syötiin ensin ja mentiin sitten tiskille maksamaan.

Sainpahan ilmaisen aterian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin juhannuksena vanhempieni luona ja mä en käsitä kuinka voi olla ettei kumpikaan heistä kuule (kuuntele) sanaakaan mitä sanon tai jos jotain kuulevat niin sitten tehdään just päinvastoin. Heillä siis ei ole mitään ongelmaa kuulla toisiaan tai vaikka naapureita eli mikään heikentynyt kuulo ei tätä selitä. Lopulta puuskahdin, että onpa kiva kun on kuin puhuisi seinille niin se sitten kyllä kuultiin ja siitä närkästyttiin.

Samalla reissulla vaihdoin pari sanaa entisen naapurin kanssa tai siis pikemminkin yritin vaihtaa, koska en saanut kuin ynähdyksen ja pari joota vastaukseksi. Hänellä ei siis ollut mihinkään mikään kiire eikä mitään tuollaista vaan ilmeisesti se vaan on niin ettei mun kanssa halua kukaan jutella yhtään. Mietin jo sitäkin, että noinkohan mä vaan kuvittelen puhuvani mutta todellisuudessa en sano mitään tai ettei multa lähde ääntä koska tuntuu niin hulllulta että sitä juttelee mutta kukaan ei noteeraa mitään oikeastaan mitenkään. Sitä ei tosiaan tule kuulluksi missään eikä koskaan.

Mulla on täsmälleen sama kokemus! Kuulemattomuus alkoi, kun aloin lähestyä viittäkymppiä. Myöskään vieraat ihmiset eivät kuule minua. Olen yrittänyt tilata tiskiltä juomaa ja toisessa paikassa lounasta, mutta ei ole kuultu eikä nähty. Se on ollut niin hämmentävää, etten ole osannut edes pahastua. Jäin tosiaankin miettimään, olenko oikeasti olemassa vai kuvittelenko vain puhuvani ja näkyväni muille. Olen ilmeisesti äänetön ja näkymätön.

Tätähän voi testata. Mene kokeeksi johonkin kahvilaan, ota linjastosta leivos ja kuppi kahvia ja mene maksamatta pöytään nauttimaan niitä. Veikkaan, että sinut noteerataan, vaikkei sisääntullessa olisi tervehditty.

Itse asiassa on käynyt juuri niin, että olen odotellut vaikka kuinka pitkään kassalla ja lähtenyt lopulta maksamatta. Se oli paikka, jossa syötiin ensin ja mentiin sitten tiskille maksamaan.

Sainpahan ilmaisen aterian.

Asioilla on yllättävät puolensa. 

Tuota palvelua tulee ulkonöön perusteella olen huomannut, jos olet meikattu ja jakkupuku päällä niin kyllä myyjiä löytyy. Mut jos kulahtaneet verkkarit, juurikasvu keltaisessa tukassa, niin ei sinua huomioida. Kokemusta omaava.

Turhautunut olo, kun ei ole mitään kesäsuunnitelmia. Tai no on jotain tapahtumia tai näyttelyitä, joita voisin käydä katsomassa, mutta saa nähdä tuleeko niissäkään käytyä. En osaa nauttia kesästä, vaikka on ihan sopivan viileä ilma vaikka lenkkeilyyn. Saamaton olo, haluaisin olla aloitekykyisempi ja aikaansaavampi. 

Minä taas olen nyt siirtynyt sellaisesta "tästä kesästä pitää väkisin saada hyvä" vaiheesta sellaiseen "ok, samaa vanhaa tuttua, mutta kai se tässä menee jotenkin" vaiheeseen. Ehkä hyvä niin, että sain itseni rauhoitettua. Nyt sentään yritän jotenkin viettää kesää  ja tehdä edes jotain. Juhannuksen aikaan tajusin kunnolla, että nyt on kesäkuu jo melkein mennyt ja heräsin siihen, että on kesä. Jotain edistystä. 

Näkymätön ihminen olen tietyssä mielessä ollut koko nuoruuteni. Toisena puolena tulin näkyväksi, kun joku pilkkasi jostain. Aikuisuudessa oikeastaan vähän samoin. Eli harvoin kukaan minua oikeasti huomaa kuin ikävässä mielessä jos haluaa esim ulkonäköä arvostella tai muuten ikäviin puheisiin liittyen jotain kamalaa minusta toiselle kertoa. 

Muuten olen näkymätön ja sitten, kun näen esim  jonkun vanhemman ihminen joka on puhunut minulle ja äidilleni monet kerrat ja pitäisi hänelle puhua niin vaikeaa on. Tästä jo kirjoitinkin. Ikävää vaan, kun haluaisin osoittaa tuollaiselle ihmiselle, että arvostan hänen jutteluaan ja mukava ihminen ja minä en silti pysty häntä kohtaamaan niin kuin toivoisin ja juttelemaan luontevasti. Oikeastaan olen tässäkin muuttunut. Aiemmin, kun olin toivoa elämässä enemmän ja energiaa niin tavallaan pakotin itseni aina yrittämään enemmän. Yritin pärjätä tuollaisissa yllättävissä keskusteluissa. Nykyisin olen jotenkin monessa asiassa niin väsähtänyt ihminen, että aivot ovat kuin solmussa muutenkin ja se näkyy, kun pitäisi jutella. 

Minun täytyisi jotenkin herätä, että hetkinen tuossa on ihminen joka tahtoo puhua minulle ja sitten herään vasta jälkeenpäin. Viimeksi aloin miettiä onko ok ns vieraalle alkaa esim äitini asiosta kertomaan (esim miksi ei kävelty nyt yhdessä jne). Siinä miettiessä sitten sekin keskustelu meni kuin ohitse. Muuten minua ärsyttää itsessäni monet asiat. Itsetunto on aivan surkea. Näen itseni tosi rumana ihmisenä ja en halua kuvaani katsoa. Monesti tuijotan itseäni ja toki tiedän, että se on minä, mutta olen kuin joku vieras toisaalta. Monesti pohtien, että jaa tältä minä näytän. En tahdo silti katsoa pitkään itseäni. Jokainen saa tietysti meikata ja peilin edessä aikaa viettää, mutta minulle ei tuollainen sovi yhtään. Pakolliset jutut teen, mutta siihen jää. 

Vaatteista en ole vuoteen tietänyt mikä minulle sopii jos koskaan. Muodista en välitä. Nyt ostan lähinnä ulkoiluun sopivia vaatteita ja joskus jotain parempaa. Värit yms lähes sama jos ei nyt mitään tosi räikeää ole. En sen suhteen enää välitä. Kun nyt ehjät, puhtaat vaatteet on. Asiakaspalvelusta itse olen se tyyppi, joka on ilmeellä "älä vaan huomaa minua" liikkeellä. Näin ei ihme jos se näkyy. Tahdonkin rauhassa katsella ja ostoksia tehdä. Joku kirjoitti puhetulvasta ja minulla näkyy ehkä kirjoittamisessa se puoli, että tahtoisin joskus sanoa paljon. 

Tämä ei nyt ehkä liity täysin aiheeseen mutta tekee minusta yksinäisen. Minulla on muutama läheinen, perheenjäseniä. He ovat aivan ihania kahden kesken, mutta kun mennään ihmisten ilmoille, alkaa kummallinen mollaus ja häpäiseminen. En ymmärrä sitä. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon niin eikö niitä asioita voi käsitellä kahden kesken tai ainakin vähän yksityisemmin? Minulle on tullut olo kun haluttaisiin tahallaan nolata. Minua ei kunnioiteta lainkaan. Varmasti on minulla korjaamisen varaa paljonkin mutta en ymmärrä että se pitää ottaa puheeksi vieraiden ihmisten kuullen.

Nyt äsken taas kävi näin ja huomasin että että köyristin selkääni ja olkapäät kääntyi eteenpäin kuin yrittäisin piiloutua. Hävetti niin se isoääninen moittiminen kun muissa pöydissä istuvat kuulivat eikä ollut mitään piilopaikkaa. Seurassani ollut sukulainen lateli kaikki tulemaan: olet työtön ja veloissasi etkä osaa edes keskustella kiinnostavista asioista. Miksi hän sitten pyysi minut terassille? En ymmärrä. Tuntuu kuin olisi tahallaan halunnut pahoittaa mieleni: että ensin odottaisin että kerrankin jotain mukavaa ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei nyt ehkä liity täysin aiheeseen mutta tekee minusta yksinäisen. Minulla on muutama läheinen, perheenjäseniä. He ovat aivan ihania kahden kesken, mutta kun mennään ihmisten ilmoille, alkaa kummallinen mollaus ja häpäiseminen. En ymmärrä sitä. Jos jotain on jäänyt hampaankoloon niin eikö niitä asioita voi käsitellä kahden kesken tai ainakin vähän yksityisemmin? Minulle on tullut olo kun haluttaisiin tahallaan nolata. Minua ei kunnioiteta lainkaan. Varmasti on minulla korjaamisen varaa paljonkin mutta en ymmärrä että se pitää ottaa puheeksi vieraiden ihmisten kuullen.

Nyt äsken taas kävi näin ja huomasin että että köyristin selkääni ja olkapäät kääntyi eteenpäin kuin yrittäisin piiloutua. Hävetti niin se isoääninen moittiminen kun muissa pöydissä istuvat kuulivat eikä ollut mitään piilopaikkaa. Seurassani ollut sukulainen lateli kaikki tulemaan: olet työtön ja veloissasi etkä osaa edes keskustella kiinnostavista asioista. Miksi hän sitten pyysi minut terassille? En ymmärrä. Tuntuu kuin olisi tahallaan halunnut pahoittaa mieleni: että ensin odottaisin että kerrankin jotain mukavaa ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Hyökkäys on paras puolustus. Arvostelisin takaisin. Voi olla, että ymmärtäisi lopettaa tai sitten suuttuisi ja lopettaisi yhteydenpidon. Toisaalta, miksi toimisit toisen sylkykuppina? Yksi vaihtoehto on, että sanot suoraan asiasta ja kerrot, miksi se tuntuu ikävältä. Voithan myös tavata häntä vain kahden kesken, jolloin vältyt ongelmalta.