Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Juhannuksen yksin viettämisen häpeä on noussut ketjussa esiin. Kun olin paljon nuorempi, linnouttauduin yhtenä juhannuksena koko viikonlopuksi sisään lukemaan kirjoja, kun en kestänyt sitä häpeän tunnetta. Yli 30 vuotta sitten sallivuus "erilaisuutta" kohtaan oli varmaankin vähäisempää.

No, sama yksinolo nytkin. Eilen sain itseni aamupäivästä lenkille ja ulkokuntosalille, Nautin ihanasta säästä ja ihanista maisemista, joiden keskellä saan asua, Pitkään jatkuneet lähes invalidisoivat yläselän kipuni jäivät ulkokuntosalille, mikä on nyt tehnyt minusta aika onnellisen. Illalla tein vielä pyörälenkin. Bingetin päivän mittaan kahta sarjaa ja luin kirjaa.

Vanhemmiten tietenkin todennäköisesti parkkiintuu häpeän suhteen ja onnistuu saamaan itsensä niin hyvin kasaan, että on suojapanssarin takana. Näinä päivinä minua nyt auttaa tämä kivuttomuus, joka tuntuu lahjalta ja ihmeeltä. Huomisaamuna ulkokuntosalille uudestaan.

Toivotan meille kaikille yksinäisiksi itsensä kokeville hyvää juhannnusta ja hyvää kesää.

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

En tiedä koska se ainakaan ei asiassa edistä että itse ehdottaa jotain juhannus (tai mitä vaan) -tekemistä vaan kaikilla on näiden juhlapyhien suhteen melko vakiintuneet systeemit ja kokoonpanot joista ei poiketa. Tavisviikonlopun suhteen taas vastaukset on tasoa katellaan ja miksei, jos ei tule muuta ellei sitten vastata suoraan, ettei just sinä viikonloppuna sovi mikään meno koska aikoo olla vaan kotona rauhassa.

Olen myös juhannus (tai mitä vaan) -tekemisten selostusta kuunneltuani kertonut, että kuulostaa mukavalta ja tuollaiseen olisi kiva osallistua itsekin. Ei se kuitenkaan johda mihinkään enkä ainakaan minä kehtaa alkaa tuon pahemmin tuppautumaan kenenkään seuraan eli kun omat ehdotukseni ja tekemisideani torjutaan ja mua ei mukaan haluta pyytää niin minkäs sille enää sitten voi.

Tuo on kurjaa, ettei kukaan ole kiinnostunut minunkaan suunnitelmistani / tekemisistäni edes kohteliaisuudesta tai tavan vuoksi. Tai sitten olen niin läpeensä tylsä että kukaan ei edes usko minun jotain suunnittelevan ja tekevän. Tosin nykyisin ei enää ketään olekaan kenelle niistä voisi kertoa vaikka töissä kun työtkin on muuttuneet enimmäkseen yksintyöskentelyksi vaikka lähityötä teenkin. Enää ei ole edes sitä tuttua porukkaa työpaikalla vaikka on siinä ne omat huonotkin puolensa. Silti se etenkin yksinäiselle on iso asia kuulua edes johonkin porukkaa ja päästä juttelemaan edes kahvitauolla/safkiksella niitä näitä.

Jäinkin odtarille juomaan kaljaa aattona kun köävin kaupassa, eilinen meni krapulassa  maatessa. Täällä meillä päin kokoontuu yksinäist ostarille, siellä ei koskaan tarvii olla yksin, mutta eiväthän kaikki kehtaa sinne jäädä istumaan kun leimataan heti juopoks.

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

 

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vaarana onkin se, ettei käväisy jäisi piipahdukseksi, vaan käväisijäksi aiottu jäisikin paikalle lorvimaan pitempään. On varmempi olla kutsumatta kokonaan.

Minä olen juuri tuollainen piipahtelija. Käytännössä siis minua ei kutsuta tekemään mitään, vain lyhyt kahvitteluhetki jossain neutraalissa paikassa riittää, ja viimeistään puolen tunnin kohdalla kahvikaveri pyörii tuolissaan valmiina häipymään. Tai enhän minä ole vuosiin käynyt kahvillakaan, joten muistelen tässä vain.

Kahvin ohessa olen kuullut kaikenlaisesta, mitä ihmiset tekevät keskenään; matkailevat, istuvat pihalla mölkkyä pelaamassa, viettävät aikaa mökillä, käyvät tapahtumissa ja harrastavat kaikenlaista perheenjäsenten, tuttavien ja kaverien kanssa. Minä olen (ollut) se varttitunnin kahviseura.

En osaa analysoida itseäni, mutta arvelen olevani tylsä ihminen ja vain tulleeni tylsemmäksi erakkovuosieni mittaan. Nyt sairaana ja köyhänä, mitä siis en ole aina ollut, mahdollisuudet muuttaa tilannetta ovat olemattomat. Joskus mietin, miten erilaista elämä olisi voinut olla, mutta omapa on syyni. Vääriä valintoja liian pitkään.

Pitää muuten mainita viime vuosien huipennus: sukulaisen kutsu, joka alkoi sanoilla "ethän sinä kuitenkaan tule, mutta ilmoitan silti..." Hyvin varmisteltu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

 

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vaarana onkin se, ettei käväisy jäisi piipahdukseksi, vaan käväisijäksi aiottu jäisikin paikalle lorvimaan pitempään. On varmempi olla kutsumatta kokonaan.

Tässä tapauksessa näin ei olisi, vaan minä kyllä ymmärtäisin kahvikupposen jälkeen poistua. Mutta niin varmasti yleisesti ajatellaan kuin sanoit.

Tässä tullaan taas siihen ensimmäisen kehän porukkaan: sen sisälle ei haluta ulkopuolisia, vaikka näillä olisi jokin roolikin ollut perheessä elämän aikana. Joissain muissa kulttuureissa ei olla näin poissulkevia.

Kikonaan toinen kysymys on, mitä yksinäinen lopulta saa siitä, että ei voi olla kotonaan ja hyväksytty oikein m,issään. Kaikki kehotukset mennä ihmisten joukkoon ovat vain laastaria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

 

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vaarana onkin se, ettei käväisy jäisi piipahdukseksi, vaan käväisijäksi aiottu jäisikin paikalle lorvimaan pitempään. On varmempi olla kutsumatta kokonaan.

Tässä tapauksessa näin ei olisi, vaan minä kyllä ymmärtäisin kahvikupposen jälkeen poistua. Mutta niin varmasti yleisesti ajatellaan kuin sanoit.

Tässä tullaan taas siihen ensimmäisen kehän porukkaan: sen sisälle ei haluta ulkopuolisia, vaikka näillä olisi jokin roolikin ollut perheessä elämän aikana. Joissain muissa kulttuureissa ei olla näin poissulkevia.

Kikonaan toinen kysymys on, mitä yksinäinen lopulta saa siitä, että ei voi olla kotonaan ja hyväksytty oikein m,issään. Kaikki kehotukset mennä ihmisten joukkoon ovat vain laastaria.

En tarkoittanutkaan juuri sinua, vaan sitä, mitä yleensä ajatellaan. 

Olen itse joskus kauan sitten joitakin kertoja huomannut, että olen viipynyt liian pitkään. Olen vain ollut niin innoissani seurasta, että en ole ymmärtänyt lähteä. En edes muista, mistä tilanteista on kyse, mutta muistan sen häpeän, jota tunsin, kun tilanne valkeni minulle. Edelleenkin hävettää. Nyt jo ehkä osaisin lähteä ajoissa. Tai osaisinko sittenkään.

Mä haluaisin jakaa arjen jonkun kanssa. Olen ollut pitkään yksin. Olisi ihanaa rakastua ja seurustella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin? On minulla ystäviä ja sukulaisia joita näen muulloin, mutta yhteisiin juhannusmenoihin ei vain koskaan kutsuta. Johtuuko se siitä, että olen sinkku vai siitä, ettei minulla ole mökkiä? Pitäisikö minun alkaa avoimesti puhua asiasta? Tähän saakka olen vain itsekseni yksinäisiä juhannuksiani surrut ja ajatellut, että kyllä minutkin vielä jonain vuonna jonnekin kutsutaan, kun kyllähän niillä juhannusihmisilläkin muuttuu juhannustavat aina silloin tällöin tai ainakin ne vieraat joita kutsutaan. Mutta ei. Kukaan ei koskaan edes kysy että mitä teet juhannuksena eli ilmeisesti tietävät jo etten mitään.

"Se minua vaan kiinnostaisi että millainen pitää olla, mitä tehdä ja sanoa ja miten elää että pääsisi joskus mukaan noihin juhannusrientoihin?"

 

En usko, että pitäisi olla mitään tietynlaista. Yksin jääneiden ongelma on se, että heiltä puuttuvat ne lähimmän kehän ihmiset, joilla usein on vakiintuneet tavat viettää juhannusta tai muita juhlavapaita. He pysyttelevät kuvioissaan, ja heille ei tule mieleen kutsua joukkoonsa ketään ulkopuolista. Ei auta, vaikka välimatka olisi vain sata metriä, ja vierailu voisi olla vain piipahdus, josta ei koituisi kovin paljon vaivaa.

Vaarana onkin se, ettei käväisy jäisi piipahdukseksi, vaan käväisijäksi aiottu jäisikin paikalle lorvimaan pitempään. On varmempi olla kutsumatta kokonaan.

Tässä tapauksessa näin ei olisi, vaan minä kyllä ymmärtäisin kahvikupposen jälkeen poistua. Mutta niin varmasti yleisesti ajatellaan kuin sanoit.

Tässä tullaan taas siihen ensimmäisen kehän porukkaan: sen sisälle ei haluta ulkopuolisia, vaikka näillä olisi jokin roolikin ollut perheessä elämän aikana. Joissain muissa kulttuureissa ei olla näin poissulkevia.

Kikonaan toinen kysymys on, mitä yksinäinen lopulta saa siitä, että ei voi olla kotonaan ja hyväksytty oikein m,issään. Kaikki kehotukset mennä ihmisten joukkoon ovat vain laastaria.

En tarkoittanutkaan juuri sinua, vaan sitä, mitä yleensä ajatellaan. 

Olen itse joskus kauan sitten joitakin kertoja huomannut, että olen viipynyt liian pitkään. Olen vain ollut niin innoissani seurasta, että en ole ymmärtänyt lähteä. En edes muista, mistä tilanteista on kyse, mutta muistan sen häpeän, jota tunsin, kun tilanne valkeni minulle. Edelleenkin hävettää. Nyt jo ehkä osaisin lähteä ajoissa. Tai osaisinko sittenkään.

Joo, ymmärsin ja myönsinkin, että juuri näin varmasti ajatellaan. Itse olen kantapään kautta oppinut poistumisen jalon taidon.

Tunnistan  tuon kuvaamasi häpeän, kun on innoissaan seurasta ja tekee "vrheitä". Itselläni on vaarana puhua liikaa, vaikka en mitään toisia kuuntelemattomia monologeja pidä.  Nyttemmin olen lopettanut liian puhumisen ja myös kontaktien ottamisen.

Tänään olen miettinyt sitä, miten rohkenin käyttää leopardikuvioista mekkoa julkisesti. Exäni tuhosi itsetuntoni niin täysin, että on kestänyt vuosia saada oma minä takaisin. Kun kuulee vuosia kuittaulua tyyliin: et sä voi käyttää hattuja, kun sulla on niin iso pää. Niitä alkaa uskoa ja vieläkin kuulen korvissani tätä väheksyntää. Hyvin sai exä mut nitistettyä!

Vierailija kirjoitti:

Tänään olen miettinyt sitä, miten rohkenin käyttää leopardikuvioista mekkoa julkisesti. Exäni tuhosi itsetuntoni niin täysin, että on kestänyt vuosia saada oma minä takaisin. Kun kuulee vuosia kuittaulua tyyliin: et sä voi käyttää hattuja, kun sulla on niin iso pää. Niitä alkaa uskoa ja vieläkin kuulen korvissani tätä väheksyntää. Hyvin sai exä mut nitistettyä!

Tuo hattu toi mieleeni hyvin lyhyeksi jääneen seurustelusuhteen 80-luvulta. Olin menossa jonnekin julkiselle paikalle "poikaystäväni" kanssa, mutta mutkia tuli matkaan, kun hän ensin kehotti minua jättämään hattuni autoon. Sitten piti jättää käsineet, seuraavaksi kaulaliina. Kun takki olisi pitänyt jättää, kysyin syytä ja sain vastaukseksi "liian isot kaulukset". Tuo on jäänyt mieleen jostain syystä.

Minulla on koko ikäni ollut kyky vetää puoleeni ihmisiä, jotka haluavat muuttaa minut ulkonäöltäni ja myös luonteeltani aivan erilaiseksi kuin olen. Luulisi, että olisi helpompaa etsiä jo valmiiksi mieleinen tyyppi. 

Onpas niin tutunkuuloista tarinaa tässä viimeisimmällä sivulla että huh huh! Mä olen myös just tuo tuollainen jonka kanssa on voitu käydä korkeintaan kahvilla ja se on ollut tyyliin kahvi huikalla huiviin ja sitten alkaa tuo tuolissa pyöriminen ja pöydän rummuttelu sormilla jne. Joskus on käynyt mielessä, että jäisikö kaverilla vaan lusikka kuppiin pyörimään jos sanoisi jo ennen tuota väkkäröintiä, ettei sun ole pakko täällä mun takia olla ja saat lähteä.

Silti nuo kahvikeikat on olleet sellaisia, että niitä on jopa mullekin ehdotettu enkä nyt tietenkään ole itsekään ketään kanssani mankunut, vaatinut saati painostanut lähtemään. Silti mun seurasta vaan halutaan äkkiä pois. Tai juu, haluttiin koska vuosikausiin en missään ole kenenkään kanssa käynyt mutta tuskinpa tuo muuksi olisi muuttunut. Jokin minussa vaan on sellaista, että toiselle tulee epämukava olo ja sitten on epämukava olo molemmilla kun huomaan tuon taas kerran, ettei toinen oikein tiedä miten päin olisi ja toinen jalka on jo ovenraossa menossa.

Ja sitten nuo muutosehdotukset.. Tuo on niin totta, että miksi pitää ottaa näin vääränlainen eikä suosiolla sellaista oikeanlaista kumppania, kun kerran minun kanssani kaikesta mahdollisesta ollaan naama nurinpäin ja pitäisi olla mieluummin sellainen ja enemmän tuollainen mutta ei missään tapauksessa tällainen. Mussa ei varmaan ole ainuttakaan asiaa, josta ei jotain olisi napinaa saanut kuunnella eikä myöskään asiaa mistä olisi joskus kehaistu tai oltu mielissään. Hyi kun taas tuli mieleen se yksi "ihana" vakkarilausahdus useammankin seurustelukumppanin (ja myös omien vanhempien ja isovanhempien) suusta, että aina sua saa hävetä. Joko olen ollut liian hiljaa ja saa hävetä moista mykkää mölliä tai sitten liian puhelias ja taas saa hävetä. Hymyilen liikaa tai sitten liian vähän. Aina väärin ja aina hävetään. En edes ymmärrä miksi, koska en ole mitenkään huomiotaherättävä ikinä missään eli ei mua käännytä kadulla katsomaan eikä sormella osoitella. Lisään nyt vielä, ettei ketään tietenkään pitäisikään mutta ymmärtänette pointin. En aiheuta kummastusta enkä pahennusta mutta silti aina kaikki kokee häpeää oltuaan mun seurassa.

Ihan kauheaa lukea että muitakin samanlaisia on vaikka toisaalta oli ihana saada vertaistukea. Ei tällaisesta voisi kenellekään puhua kasvotusten vaikka elämässä ihmisiä olisikin. Eikä tätä taatusti kukaan usko todeksikaan ellei ole omalle kohdalle osunut, koska onhan tämä oikeasti aika karseaa ja ilkeää kohtelua.

Päivän urotyö oli lakanoiden peseminen ja laittaminen ulos kuivumaan. Ei mennyt pitkään kuivumisessa ja yöksi saa mennä puhtaisiin. Muuten vaan lojunut mökillä ulkona ja sisällä kirjan, kännykän ja ristikkolehden kanssa. Ruuaksikin vielä Jussin rippeitä lämmitellyt kaikille. 

Huomenna sentään vähän kaupoille ihmisten ilmoille. 

Vierailija kirjoitti:

Onpas niin tutunkuuloista tarinaa tässä viimeisimmällä sivulla että huh huh! Mä olen myös just tuo tuollainen jonka kanssa on voitu käydä korkeintaan kahvilla ja se on ollut tyyliin kahvi huikalla huiviin ja sitten alkaa tuo tuolissa pyöriminen ja pöydän rummuttelu sormilla jne. Joskus on käynyt mielessä, että jäisikö kaverilla vaan lusikka kuppiin pyörimään jos sanoisi jo ennen tuota väkkäröintiä, ettei sun ole pakko täällä mun takia olla ja saat lähteä.

Silti nuo kahvikeikat on olleet sellaisia, että niitä on jopa mullekin ehdotettu enkä nyt tietenkään ole itsekään ketään kanssani mankunut, vaatinut saati painostanut lähtemään. Silti mun seurasta vaan halutaan äkkiä pois. Tai juu, haluttiin koska vuosikausiin en missään ole kenenkään kanssa käynyt mutta tuskinpa tuo muuksi olisi muuttunut. Jokin minussa vaan on sellaista, että toiselle tulee epämukava olo ja sitten on epämukava olo molemmilla kun huomaan tuon taas kerran, ettei toinen oikein tiedä miten päin olisi ja toinen jalka on jo ovenraossa menossa.

Ja sitten nuo muutosehdotukset.. Tuo on niin totta, että miksi pitää ottaa näin vääränlainen eikä suosiolla sellaista oikeanlaista kumppania, kun kerran minun kanssani kaikesta mahdollisesta ollaan naama nurinpäin ja pitäisi olla mieluummin sellainen ja enemmän tuollainen mutta ei missään tapauksessa tällainen. Mussa ei varmaan ole ainuttakaan asiaa, josta ei jotain olisi napinaa saanut kuunnella eikä myöskään asiaa mistä olisi joskus kehaistu tai oltu mielissään. Hyi kun taas tuli mieleen se yksi "ihana" vakkarilausahdus useammankin seurustelukumppanin (ja myös omien vanhempien ja isovanhempien) suusta, että aina sua saa hävetä. Joko olen ollut liian hiljaa ja saa hävetä moista mykkää mölliä tai sitten liian puhelias ja taas saa hävetä. Hymyilen liikaa tai sitten liian vähän. Aina väärin ja aina hävetään. En edes ymmärrä miksi, koska en ole mitenkään huomiotaherättävä ikinä missään eli ei mua käännytä kadulla katsomaan eikä sormella osoitella. Lisään nyt vielä, ettei ketään tietenkään pitäisikään mutta ymmärtänette pointin. En aiheuta kummastusta enkä pahennusta mutta silti aina kaikki kokee häpeää oltuaan mun seurassa.

Ihan kauheaa lukea että muitakin samanlaisia on vaikka toisaalta oli ihana saada vertaistukea. Ei tällaisesta voisi kenellekään puhua kasvotusten vaikka elämässä ihmisiä olisikin. Eikä tätä taatusti kukaan usko todeksikaan ellei ole omalle kohdalle osunut, koska onhan tämä oikeasti aika karseaa ja ilkeää kohtelua.

Minä(kin) tuossa edellä kirjoittelin. Pitää vielä kertoa tapahtuma, jonka olen kyllä jo kirjoittanut johonkin tosi pitkään ketjuun, mutta ehkä se tähänkin mahtuu.

Eräs vanha, melko satunnaisesti tapaamani kaveri pyysi minut mukaansa kangaskauppaan. Totta kai lähdin ja neuvoin mekkokankaan ja tarvikkeiden ostamisessa. Jälkeenpäin kävi ilmi, että minun pitäisi myös ommella se mekko. Hinnoitteleminen on minulle hirveän kiusallista, mutta omasta mielestäni sain tosi hyvän idean: rahaa en ottaisi, mutta kaveri olisi mukana ompelemisessa alusta loppuun, ei vain kaavoituksessa ja sovituksissa, ja hän voisi vaikka silittää saumoja auki siinä katsellessaan. Alustava arvioni siitä, että tarvitsisimme projektiin yhden tai kaksi viikonloppua ja muutaman arki-illan, ei tainnut miellyttää häntä, koska hän kuvaannollisesti poistui takavasemmalle eikä maininnut koko mekkoa niinä vuosina, joina vielä olimme tekemisissä. Minusta tuollainen olisi ollut lähinnä tosi kivaa puuhaa, mutta minä taidankin luulla itsestäni liikoja.

Oli aika raadollinen tapa mittauttaa oman seuran arvostus, vai mitä? Eikä ollut ainoa laatuaan.

Parempi päivä tänään ollut. Itseäni piristää oikeastaan sekin jos saan tehtyä asioita. Tykkään tehdä puutarhahommia ja hyvänä päivänä pestä pyykkiä ja järjestellä. Kuluttelen aikaa samalla. Kiitollinen olen roskismatosta. Täällä uskaltaa tuollaisenkin mukaansa ottaa ja pesun jälkeen ihan ok. Katson vaan, ettei kukaan näe, kun kaivan roskiksia. Ovat onneksi syrjässä ja harvoin kukaan täällä maalla kulkee ohitse. Niin sanottuja yleisiä roskiksia siis. En kenenkään monia sentään pengo. 

Hyvänä päivänä saan kulutettua kaikkeen tällaiseen jo hyvin aikaa. Joku sanoisi, että typerää ja turhaa touhua, mutta jostain täytyy yrittää iloa löytää sentään. Toivonkin, että mökkiläiset viskaisivat roskiin lisää mattoja niin olisi hommaa niiden pesemisessä. Ilahduttaa vaan kun löytää maton roskiksesta. Suuri ilo minulle.

Olisi ihanaa keskustella niin, että keskusteltaisiin samasta aiheesta. Tapasin paria sukulaista juhannuksena, ja juttu meni niin, että jokainen kertoi omasta suosikkiaiheestaan, muut yritti kuunnella sen aikaa minkä jaksoi, eikä osannut kukaan oikein sanoa muuta kuin jaa tai niin niihin toisten juttuihin. Meillä ei vaan ole samat kiinnostuksen kohteet tai että tietäisi tai tuntisi niistä toisten aiheista jotain, että voisi kommentoida. Minä en tunne politiikkaa, tiedettä, musiikkia tai mitä näitä aiheita nyt oli. Ei tunneta samoja ihmisiä jne., mutta kun ollaan sukulaisia, niin joskus tavataan. Ja olihan se mukavaa tavallaan, muuten olisin ollut yksin juhannuksen. Kuten nyt taas ja tätä yksinäisyyttäni miettimässä. Eli kunpa olisi samanhenkistä seuraa eikä vaan ylipäätään seuraa silloin kun on. Toinen mikä mietityttää, että milloin ihmisestä tulee sellainen, ettei huvita tehdä oikein mitään koskaan. Minä olen nykyisin sellainen eli ei auta vinkit tekemisestä, kun mitään ei vaan huvita tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Olisi ihanaa keskustella niin, että keskusteltaisiin samasta aiheesta. Tapasin paria sukulaista juhannuksena, ja juttu meni niin, että jokainen kertoi omasta suosikkiaiheestaan, muut yritti kuunnella sen aikaa minkä jaksoi, eikä osannut kukaan oikein sanoa muuta kuin jaa tai niin niihin toisten juttuihin. Meillä ei vaan ole samat kiinnostuksen kohteet tai että tietäisi tai tuntisi niistä toisten aiheista jotain, että voisi kommentoida. Minä en tunne politiikkaa, tiedettä, musiikkia tai mitä näitä aiheita nyt oli. Ei tunneta samoja ihmisiä jne., mutta kun ollaan sukulaisia, niin joskus tavataan. Ja olihan se mukavaa tavallaan, muuten olisin ollut yksin juhannuksen. Kuten nyt taas ja tätä yksinäisyyttäni miettimässä. Eli kunpa olisi samanhenkistä seuraa eikä vaan ylipäätään seuraa silloin kun on. Toinen mikä mietityttää, että milloin ihmisestä tulee sellainen, ettei huvita tehdä oikein mitään koskaan. Minä olen nykyisin sellainen eli ei auta vinkit tekemisestä, kun mitään ei vaan huvita tehdä.

Tuo kuvaamasi taitaa olla yleisimpia tapoja olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa - siis silloin, kun on kyse esimerkiksi sukulaisista. Jää hieman tyhjä olo. . 

Minusta tuntuu, että en saa miehiä lihaavuuteni takia, aika monet tulevat sanomaan, että oletpa sinä lihonnut sitten nuoruuden. Onko laihuus miehelle tärkeä, etkö kehtaa kulkea ylipainoisen kanssa edes vanhempana?