Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Minäkin olin masentunut pari päivää masennus kesti.On normaalia välillä masentua,ja onneksi se yleensä menee ohitse.

Ei yhtään mitään kunnon tekemistä, mikä ei maksaisi paljon. Entisessä elämässäni vielä 15 v sitten harrastin paljon ns. extremeurheilulajeja, joiden parissa minulla oli paljon hyviä ystäviä, harrastin paljon muutakin mieltä virkistävää, mm. matkustin paljon ulkomailla ja erityisesti latinalaisessa amerikassa, jossa on aina paljon naisseuraa tarjolla, kuten hyvin on naisseuraa tarjolla myös romaanisen kielialueen eteläeurooppalaisissa maissa, mutta enää 10 vuoteen ei ole ollut yhä toistuvien pitkäaikaistyöttömyysjaksojen vuoksi rahaa matkustella mihinkään, ei edes oopperaan Tallinnaan.

Kaikki kulttuuriharrastukset oopperasta lähtien ovat jääneet pitkäaikaistyöttömyyden vuoksi, kun ei vain ole rahaa mihinkään. Samoin kaikki paritanssikurssit ovat jääneet pois, kun ei ole varaa niihinkään. Tanssikurseilla vielä 10 vuotta sitten saattoi tutustua mukaviin naisiin, jotka hyväksyivät minunkin epäkomean ulkonäköni, mutta varattomana ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen kodin ulkopuolella, missä tavata ihmisiä. Olen harrastanut vieraita kieliä, opiskellut 6 eri vierasta kieltä viimeisen 55 vuoden aikana, mutta pitkäaikaistyöttömänä ei ole varaa enää mihinkään kielikursseihin.

Opiskelin vielä 5 vuotta sitten paljon avoimen AMK:n ja yliopistojen kursseilla, niin tekniikkaa kuin vieraita kieliäkin, minua aina kiinnostanutta liiketaloutta, kansantaloutta jne. Kursseilla sai tavata toisia opiskelijoita niin harjoitustunneilla livenä, kuin Zoom-tapaamisissa netin kautta, mutta nykyisin ei ole enää varaa niihinkään sosiaalisiin aktiviteetteihin, kun pitkäaikaistyöttömänä ei ole varaa mihinkään. Työtä ei saa mistään, ei todellakaan mistään, vaikka 63-vuotiaana minulla on hurjan mittavasti elämänkokemusta ja 30 vuoden työkokemus vientiteollisuuden monipuolisista insinööritehtävistä, kautta maailman matkustaena, mutta työnantajat eivät piittaa juhlapuheistaan huolimatta yhtään mitään työnhakijan superhuippuhyvästä soveltuvuudesta hakemiinsa tehtäviin, kielitaidosta, neuvottelutaidoista kansainvälisillä areenoilla jne. jne.

Varattomuus on pahinta nykyelämässä, kun ei ole varaa mihinkään sosiaalisiin aktiviteetteihin, kaikista vähiten yrittää löytää naisseuraa baareista, Suomessa se ei onnistu ikänsä epäkomeana miehenä eläneelle, ulkomailla ei ikinä ole ollut yhtään mitään vaikeuksia löytää naisseuraa tansseista, työelämästä ja baareista jne. Ulkomaalaiset naiset arvostavat miehen hyvää käytöstä, mutta suomalaisille naisille tärkeintä ovat miehen varallisuus, nuori ikä ja komea ulkonäkö. Ilman näitä kolmea on epäkomea iäkkäämpi varaton mies tuomittu yksinäisyyteen, lohduttomaan yksinäisyyteen.

Viestin tässä juuri kaukana asuvan ystävän kanssa. Hän kertoo mulle, että joutuu viestimään työssään niin paljon, ettei jaksa enää olla yhteyksissä sen jälkeen, vaan mielummin tapaa ihmisiä oikeassa elämässä. Todella ymmärrettävää.

Mä toivoisin enemmän yhteydenpitoa, eikä vain kerran pari vuodessa näkemistä, mutta en voi toista tietenkään pakottaa. Tällaisia ihmisiä on suurin osa mu kavereista. Kaikilla on tilanteensa, mutta mun elämässä tää johtaa siihen, että ei ole oikein ketään, johon ottaa yhteyttä, vain etäisempiä kavereita, joita ei viitsi häiritä. (Kirjoitinkin tästä jo aiemmassa viestissäni tänään.)

Kävin metsässä kävelemässä pari tuntia ja etsin puolukoita. Mutta niitä oli vähän ja pieniä. Kotiin tultuani kuntopyöräilin 10km ja katselin telkkaria. Ihanaa kun kaukosäädin on minun käytössäni.

Rakastan kissoja.Omani kuolivat pari vuotta sitten..Kissoista oli seuraa,vaikka huoltakin,sillä kisutkin sairastaa välillä.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan kissoja.Omani kuolivat pari vuotta sitten..Kissoista oli seuraa,vaikka huoltakin,sillä kisutkin sairastaa välillä.

Kissat on niin ihania. Itsetietoisia ja arvonsa tuntevia, mutta samalla diplomaattisia. Kissa osaa olla häiritsemättä ja herättää huomion pienellä tassun hipaisulla. Ei ole omaa kissaa, mutta kissavideoita katson youtubesta.

Työttömyys tuo kyllä omat haasteensa tai ainakin rajoittaa elämää monesti. Itsekin peruin kesän osalta yhden ainoan reissun mihin piti lähteä, kun säästöjä meni toiseen tärkeämpään asiaan. Näin ei tuokin reissu tekemättä ja ihan kotimaasta kyse. Samalla en toisaalta vaadi mitään sen enempää. Ei minun tarvitse ostella eri asioita tai en kaipaa rahaa kulutukseen muutenkaan tai no ehkä kaupassa voisi huolettomammin ruokaa ostella. Lähinnä kai joskus haluaisin käydä jossain ja matkustaa eli päästä joskus kotoa poiskin. Sellaista vaihtelua välillä. Vuosi sitten olin viimeksi pari yötä poissa. Toki joku tietysti menee ihan minimibudjetilla ja matkustaa silti. Itsestä ei kai ole ihan sellaiseen kuitenkaan. Nukun esim mieluummin hotellissa tms kuin yhteisessä salissa missä monia muita nukkumassa.

Onko teillä koskaan tunnetta ettette enää vaan osaa lähestyä muita tai muuten tuntuu, että sosiaalinen elämä on jotenkin liian vierasta jo teille? Minulla on usein tuo ajatus, että olen ollut niin kauan ilman ystäviä, että ihmisiä lähestyessä tuntuu kuin en enää ymmärtäisi mitään ja olisin pihalla asioista. Tai ymmärrän kyllä toisten tunteita ja käytöstä, mutta muuten en osaa enää keskustella mistään ja tiedä oikein miten nykyaikana enää puhutaan ja mistä. Jotenkin olen jäänyt junasta jo näin nuorena. Se ajatus tulee mieleen. Vähän kuin vietäisiin vieraaseen maahan ja sanottaisiin, että nyt keskustelet ja tutustut  ihmisiin ja minä miettisin, että mitä nyt.

up

Minulle tuli tänään ruokakaupasta tilaus, jonka tein eilen. Tilauksen tuonut kuski oli mukava mies, vaihdoin pari sanaa ihmisen kanssa, se piristi aamupäivää.

Soittelin myös näköpuhelun tyttäreni ja lapsenlapseni kanssa, jolla oli kovasti asiaa mummolla. On ehdottomasti elämäni ilo, vauva vasta.

Illansuussa aloin kattoo dingonelokuvaa.... 

Lemmikit ovat monille tärkeitä. Itselläkin koira varmaan pelasti minut nuoruudessa ja antoi voimaa elämään. Näin hoisin sen hyvin, koska olin sen sille sen velkaa elämästäni. Uutta en ota, koska sitovaa ja omat juttunsa tuo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on periaatteessa ystäviä, mutta oikeastaan vain periaatteessa. Nää ihmiset on sellaisia, jotka elää elämäänsä tosi vahvasti vain sen oman puolison/perheen kanssa, ja hyvin harvoin on aikaa esimerkiksi soitella. Muutama on sanonutkin ihan suoraan, että eivät tykkää jutella puhelimessa. Viesteihin vastataan kun ehditään, joskus viikon päästä, joskus ei koskaan. Ja aikaa näkemiseen on korkeintaan kerran pari vuodessa. Silloin on aina kivaa, jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Kavereiden sosiaalinen kuppi täytyy jo tästä, koska heillä on joku jakamassa arkea. Itsellä taas yksin elävänä on käytännössä aina yksinäistä. (En toki vain istu kotona sohvalla odottelemassa, että jollain olisi mulle aikaa, vaan pyrin tekemään itselle mielekkäitä asioita.)

Tää tilanne tarkoittaa sitä, että mulla ei ole koskaan ketään, johon ottaa yhteyttä, jos jotain iloista tai surullista tapa

 

 Asia jota en ole ikinä ymmärränyt. Miten kaveri lakkaa olemast kaveri jos pariutuu tai eroaa??

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä koskaan tunnetta ettette enää vaan osaa lähestyä muita tai muuten tuntuu, että sosiaalinen elämä on jotenkin liian vierasta jo teille? Minulla on usein tuo ajatus, että olen ollut niin kauan ilman ystäviä, että ihmisiä lähestyessä tuntuu kuin en enää ymmärtäisi mitään ja olisin pihalla asioista. Tai ymmärrän kyllä toisten tunteita ja käytöstä, mutta muuten en osaa enää keskustella mistään ja tiedä oikein miten nykyaikana enää puhutaan ja mistä. Jotenkin olen jäänyt junasta jo näin nuorena. Se ajatus tulee mieleen. Vähän kuin vietäisiin vieraaseen maahan ja sanottaisiin, että nyt keskustelet ja tutustut  ihmisiin ja minä miettisin, että mitä nyt.

Elin aika pitkään erakkona ja koin saman tunteen, etten osaa ja jaksa olla ihmisten kanssa. Tosin syyt eristäytymiseen tulivat pettymyksistä, traumaattisista kokemuksistani, joiden yli piti päästä useampi vuosi. En luottanut ihmisiin yhtään, enkä taida luottaa edelleenkään. 

Se, että koen nyt tarvetta olla enemmän ihmisten kanssa tekemisissä on ainakin yksi syy kohdata ihmisiä. Tai paremminkin jaksan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Osaan kuunnella ja se on parempi ominaisuus kuin kantaa vastuuta sosiaalisissa tilanteissa muita viihdyttäen

 

Sinä, joka kirjoitit monipuolisesta työurastasi ulkomaita myöten, entisistä harrastuksistasi, opiskeluistasi ja työttömyyden tuomasta muutoksesta elämääsi.

Todella hyvä ja asiapitoinen kirjoitus. 

Suomessa ikrasismi on todella kovaa. Joillain aloilla jo 40 v. on liian vanha. Uskomatonta resurssien haaskausta, kun kallis koulutus ja työelämässä hankittu osaaminen menee hukkaan. Joskus lukee lehdistä juttuja, että 6-kymppinen on työllistynyt koulutustasoa vastaavaan työhön, mutta harvinaista se on. Nykyään työllistyminen on vaikeaa kaikille.

Työttömyys muuttaa elämää nykyään vielä enemmän kuin ennen, kun päivärahakäytäntöjä on kiristetty. Jollei työssäoloaikaa ole kertynyt säästöjä ja sijoituksia, elämä voi olla aika niukkaa.

Eläkkeelle jääminen on toinen elämänmuutos. Jos eläke on hyvä, ei muutos ole niin suuri.

Erilaisia seniorikerhoja on järjestöillä. Myös ammattiliitoilla voi olla tarjolla retkiä ja risteilyjä.  Ennen oli myös tuettuja lomia, mutta niistäkin on voitu leikata. Niissä kustannukset jää pieniksi. Nyt kesällä on ollut monissa kaupungeissa lavatansseja. Kirjastoissa on lukupiirejä ja tapahtumia. Osallistujat on pääasiassa naisia.

Aika on kyllä puolellasi. Vapaita naisia on iäkkäämpien ryhmässä enemmän kuin miehiä. Ehkä hyvinkin löydät seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli tänään ihan hyvä normipäivä. Lapsi päiväkotiin, töitä, keittoa ja ulkoilua.

Tämmöstä keittoa tein: 

https://www.myllynparas.fi/reseptit/toscanalainen-pastakeitto-rukiiset-…

Oli yllättävän hyvää! En voi sietää selleriä, mutta urheasti kokeilin, ja tähän se sopi.

Parasta tänään: Jotensakin sujuva arki, ja lapsen hauskat jutut. Vaikeinta tänään: Ei pysty jakamaan omia ajatuksiaan toisen aikuisen kanssa.

Kiitos vinkistä. Tämäkin keitto menee kokeiluun koska just mietin mihin käyttäisin kaapissa olevan toisen papupurkin ja mietin josko tekisin burritoja, mutta ehkä tämä on terveellisempi valinta ;-) Täytynee kyllä hieman soveltaa koska ruokakauppareissu on vasta ensi viikolla ja esim just tuota selleriä ei ole mutta kasvikseksi löytyy paprikaa ja nuo ruistikut parmesanilla pitää korvata ihan ruislimpulla ja portsalutilla.

Eilen nimittäin bongasin toisen keittoreseptin johon saisi papuja menemään ja joka jotenkin innosti ainakin mua eli teksasilainen soppa ja olikohan tuo kodin pellervo- lehden sivuilla. Siihen tuli ainakin kananjauhelihaa mausteena sellainen enchilada-mausteseospussi ja porkkanaa, pakastemaissia, tomaattimurskaa ja papuja. Tuo oli esitelty siinä retkieväsideana ja tuollainen soppa voisi tosiaan olla herkkua termarista jossain luonnon keskellä.

Serkku lähetti kuvan hautausmaalta. Oli laittanut syyskuntoon. Vanhat hautausmaat on niin kauniita. Hienoja kiviä ja istutuksia. Netistähän löytyy videoita hautausmaakierroksista vaikka Hietaniemestä taiteilijakukkulalta. Vaikuttavin hautausmaa, jonka olen nähnyt, on Prahan vanha juutalainen hautausmaa. Osa kivistä on jäänyt kasvavien puiden sisään. Todella vanha, 1400-luvulta alk.

Nykyään taitaa tuhkaus yleistyä ja hautauskulttuuri on muuttumassa.

Vastoinkäymisistä. Jotkut ovat näistä kirjoittaneet ja ymmärrän itsekin tietysti asenteen merkityksen. Silti, kun pari viime vuotta on  jatkuvasti monia isoa huolenaiheita itselläkin ollut sekä lähipiirissä  niin tavallaan ajattelen nyt, että kun ei vaan enää ainakaan hetkeen tulisi. Ei enää yhtään huonoa uutista enää.

Tämä on ajatus nyt, vaikka mitä minun ajatukseni ja toiveeni tietysti auttavat. Elämää ei voi siinä mielessä hallita. Ajatuksiaan monesti voi, että ei ehkä sitä jaksatko hyvin ja kestätkö vastoinkäymisiä enää jos olet jo voimiasi liikaakin kuluttanut. Ja taas tietysti jokainen kestää erilailla jutut ja näin ei voi verrata. Ja samalla vielä mitä muuta voin kuin kestää. Se on sitten eri juttu miten kestää ja mitä oireita saat jos kuormitut liikaa. Yksinäisyydestä olen jo kirjoittanut joten en kirjoita siitä nyt. 

Kirjoitat kauniisti. Sama tunne joskus ollut, että eikö vastoinkäymiset voisi jo loppua. Jotenkin tuntuu, että elämä on aaltoliikettä. Huonot asiat tulee isona rykelmänä ja sitten taas on kevyempää ja tapahtuu jotain hyvää. Sitten kuitenkin siihen pelkäämiseen menee voimia eikä jaksa iloita niistä hyvistä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat kauniisti. Sama tunne joskus ollut, että eikö vastoinkäymiset voisi jo loppua. Jotenkin tuntuu, että elämä on aaltoliikettä. Huonot asiat tulee isona rykelmänä ja sitten taas on kevyempää ja tapahtuu jotain hyvää. Sitten kuitenkin siihen pelkäämiseen menee voimia eikä jaksa iloita niistä hyvistä.

Niin tuttua tai siis noin oli nuorempana, ehkä johonkin 35-vuotiaaksi asti että huonoja asioita seurasi aina jotain ainakin semihyvää mutta kyllä tuo pahimman pelkääminen tuntuu olleen itselläkin miltei aina se päällimmäinen tunne. Yleensä aina on käynyt myös niin, että kun on oikeasti ollut hyvä fiilis ja tuntenut kuinka elämä menee oikeaan suuntaan, on uskaltanut taas haaveilla ja jopa alkaa toteuttamaan haaveitaan uskoen tulevaan niin sitten onkin nykäisty matto jalkojen alta. Monesti olen miettinyt, että noinkohan se on että hymyni on oikeastikin niin ruma (kuten olen saanut kuullakin) että se pitää saada pyyhityksi kasvoiltani tavalla tai toisella ja mieluummin heti. Jopa siis yhteiskunnan/maailmankaikkeuden mielestä. No, vain puolitosissani tuollaista mietin usein.

Mutta joo, nyt sitten on viimeisen 15 vuotta tuntunut olevan enää pelkkää vastoinkäymistä, surua ja luopumista tarjolla eikä vastapainoksi yhtään mitään kivaa eikä hyvää. Huonot uutiset tuntuu vain seuraavan toisiaan sekä yksityiselämässä että yhteiskunnallisesti/globaalisti ja hetkenkin jos erehtyy kuvittelemaan, että pahin on nyt takana niin joku uusi hirveys tulee päälle. Tietenkin sen ymmärtää, että monet asiat on ihan normaalia elämän kiertokulkua ja omasta ikääntymisestä tai no, keski-ikäistymisestä johtuvaa muutosta, mutta sekin tuntuu jotenkin tosi surulliselta että oikeasti on jo siinä tai siis tässä iässä. Mitään hyvää ei enää ole odotettavissakaan ja sen hyväksyminen tuntuu olevan itselle melkoisen tekemätön paikka, että oikeastaan kaikki tulevaisuuden suunnitelmat, haaveet ja tavoitteet on jo menetettyjä juttuja eli niitä ei koskaan saanut kokea. Ja niiden mukana meni sitten oikeastaan kaikki sellainenkin mitä olisi voinut tässäkin iässä vielä tulevaisuudelta odottaa. Elämä on hirvittävän tyhjää.

En tunne oloa yksinäiseksi vaikka yksin vietänkin tätä päivää. Kai se hyvänolon tunne tulee mukavista rutiineistani.

Tänään heräsin seitsemältä ja kahdeksalta lähdin pyöräilemään 21 kilometrin päähän frisbeegolfradalle. Peuroja näkyi paljon matkalla. Kävin fribailujen jälkeen kirppiksillä ja syömässä ja sitten kotiin.

Mulle tyypillisintä on löytää elokuvia kirppiksiltä ja matkaani tänään tarttui Waltz With Bashir (2008), Mr. Nobody (2009), The Two Jakes (Chinatown II) (1990), The Blue Light (jap. , Ao no hono-o) (2003), The Mostly Ghostly: Have you met my ghoulfriend? (2014).

Katselen parhaillaan tässä elokuvaa Licorice Pizza. Tässä oon harkinnut, että pistäisinkö poppareita tulemaan. Jos en nyt syö niitä niin sitten myöhemmin. 

Vain muutama iloista kohtaamista oli liikenteen päällä. Joku rollaattorilla liikkuva ilahtui ja toivotteli mulle erittäin hyvää päivää, kun jäin pitelee hänelle ovea.

Toinen oli hymyllä maustettu moikkaaminen, kun olin lähdössä kirppikseltä. 

Ruokapaikassakin mua asioitiin iloisin mielin. 

Mieli vähän meni matalemmaksi, kun kuuntelin kotimatkalla Juha-Matti Paskan Kuolemani biisi -biisiä. Hyvän kuuloinen kappale on, mutta sanoma :(