Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Näinä hetkinä tuntuu, että ulkona on aivan liian kaunista ja hieno ilma ja minä hukkaan kesän, kun en elä sitä niin kuin se "pitäisi" elää tai pysty siihen ja tunnelma on liian surullinen. Kesä on minusta liian kallisarvoista aikaa hukattavaksi. Niin on tosin koko elämäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Näinä hetkinä tuntuu, että ulkona on aivan liian kaunista ja hieno ilma ja minä hukkaan kesän, kun en elä sitä niin kuin se "pitäisi" elää tai pysty siihen ja tunnelma on liian surullinen. Kesä on minusta liian kallisarvoista aikaa hukattavaksi. Niin on tosin koko elämäkin. 

Tsemppiä sinnekin. Sydänsurut ja huolet melkein pimentävät kesän, aivan kuin sitä ei olisikaan 1. päivästä huolimatta. Heräsin kolmelta ja itkin pitkään sydämeni pohjasta. Puristin tyynyä lujaa sylissäni lohdutukseksi. Kunpa joku olisi halannut ja sanonut kaiken järjestyvän. Sitä yritin tolkuttaa itsellenikin. Sitten mustarastas heräsi ja aloitti laulunsa. Kuuntelin sitä, ja pahin alkoi mennä pikku hiljaa ohi. Menin takaisin nukkumaan, ja olo oli vähän kevyempi herätessä.

Vierailija kirjoitti:

Näinä hetkinä tuntuu, että ulkona on aivan liian kaunista ja hieno ilma ja minä hukkaan kesän, kun en elä sitä niin kuin se "pitäisi" elää tai pysty siihen ja tunnelma on liian surullinen. Kesä on minusta liian kallisarvoista aikaa hukattavaksi. Niin on tosin koko elämäkin. 

Minä en eilen ole käynyt ulkona ollenkaan, nukkunut ja kaljaa juonut, ei jotenkin enää kiinnosta kun nukkuminen.

Ja seuraa on vaan sillon kun ottaa olutta, senkin olen huomannnut.

Nukkumisesta. Itse on pakko olla ulkona paljon jos meinaan nukkua edes jonkin verran. Ehkä joskus vuosia sitten alkoi tämä kaikki, kun oli stressiä ja ahdistusta paljon. Sen jälkeen meni koko nukkuminen sekaisin jotenkin. Harvoin koen olevani väsynyt muutenkaan vaan mieluummin käyn ylikierroksilla jotenkin. Näin ulkoilu on pakko, koska en tahdo valvoa koko yötä ja samalla kärsiä jostain huimauksesta yms sen jälkeen. 

Eilen olin vähemmän ulkona ja näin valvoin sitten tunteja yöllä. Tuo on itselleni se mitä en tahdo. Onneksi viihdyn yleensä ulkona. Maalla on yksinäistä, mutta yksinäisempää minusta on aina kaupungissa jos näet ihmisiä paljon ja kukaan heistä ei liity elämääsi mitenkään. 

Sopii kuin nyrkki silmään kuvaamaan yksinäistä elämää tämä pätkä Muumilaakson marraskuusta:

"Hemuli heräsi verkalleen, muisti kuka oli ja ajatteli, että olisi ollut mukavaa olla joku tuntematon. Hän oli vielä väsyneempi kuin nukkumaan käydessään, ja tässä  sitä nyt oltiin uuden päivän alussa taas, ja päivä jatkuisi iltaan asti ja sitten tulisi seuraava päivä ja sitä seuraava ja ne kaikki olisivat samanlaisia, niin kuin päivät tapaavat olla kun ne ovat hemulin päiviä."

Tällaista "hemulin" elämää minäkin elän, päivästä toiseen, vuodesta vuoteen. Tarinan hemulin elämä muuttui, minä jatkan yksin yksinäistä eloani.

Harmittaa vähän tuokin, kun en ole enää vuosiin katsonut jääkiekkoa. Ennen oli tärkeää katsoa ja sain iloa siitä kaikesta. Joku Suomen voitto vielä 2019 oli sellainen vuosi  jolloin katsoin  kaikki pelit ja juhlallisuudet myös. Muistan sen joukkueen hyvin. Sitten hiipui se into tuohonkin. Se ehkä kuvastaa elämääni ja samanlainen kyllästyminen on tullut moneen juttuun liittyen, eikä se ole hyvä asia. Mielelläni olisin se tyyppi joka edelleen tykkäisi ja jaksaisi katsoa jääkiekkoakin ja vielä saisi iloa siitä. Parempi niin kuin tämä nykyhetki. 

En minäkään katsonut yhtään jääkiekkopeliä, minä nukuin, en tiedä onko tämä masennus niin pahaksi mennyt, että nukkuminen on ainoa asia mistä saa enää mielihyvää. Masennuslääkkeitä en ala syömään koska ei ne minulle tuo läheisiä ihmisä kun ei niitä ole ja siitähän tämä masennus johtuu, orpoudesta, ei ole ketään minulla joka välittää olenko edes hengissä.

Lätkästä. Silloin ekan mm-kullan aikaan oli elämässä ihmisiä vaikkakaan ei mitenkään kovin oikeanlaisia mutta oli myös täysi luotto siihen että se on vain väliaikaista ja elämänvaihe joka korjaantuu ajan kanssa. Ei silloin edes miettinyt sellaista -tai siis tällaista- vaihtoehtoa olevan olemassakaan että 30 vuotta myöhemmin olisin täysin yksin eikä minulla ole omaa perhettä ja lapsia / lapsenlapsia.

Noihin aikoihin tuli seurattua monet mm-kisat ja katsottua kaikki matsit mutta niin se into hiipui joskus vuosituhannen alussa. Nuo aiemmat kaveritkin oli jo kaikki jääneet eikä se haitannut silloin eikä se haittaa nyt, koska niin erilaisia ihmisiä me oltiin.

Tuon seuraavan mm-kullan muistan myös hyvin ja sen kuinka kurjaa oli katsoa sitä finaalipeliä yksinään kotona. Olin vielä jossain minä joustan ja mulle käy -moodissa luvannut tehdä tuplavuoron sekä silloin maanantaina että tiistaina joten en voinut edes ajatella lähteväni yksin jonnekin muiden joukkoon juhlimaan. Työkaverit jotka päästin vapaille oli kyllä ihan kiitollisia, mutta jotenkin silloin se iski etten oikeasti enää jaksa enkä halua olla se joka joustaa ja jeesaa jotta muiden elämä olisi smoothimpaa. Etten elä minäkään pelkällä kiitoksella kuten ei kissatkaan.

Nuo kaksi seuraavaa mm-kultaa on ollut aivan yhdentekeviä ja itseasiassa oli ihan ylläri että tämä on jo viides. Jossain koomassa sitä on pian 10 vuotta näemmä ollut eikä muistikuvia ole oikein mistään. Toisaalta eipä tässä mitään muistamisen arvoista ole omassa elämässä tapahtunutkaan vaan kuten joku jo mainitsi nuo hemulin päivät niin samanlaista se itselläkin on. Ei eroa maanantai perjantaista eikä arki juhlasta. Kaikki on samaa aina vaan.

Mutta tämä mm-kulta on nyt eka joka jotenkin iski. Itkeä pillitin jo sen kanada-voiton jälkeen ja tuo eilinen peli olisi ollut niin kiva katsoa jossain porukalla eikä vaan yksin kotona. Olisi ollut ihanaa jakaa se edes jonkun kanssa että kerrankin on jotain tunteita mullakin eikä ne ole kaikki vaan surkeita vaan aitoa iloa. Ja liikutusta. Tänään ne hävittäjät siivelläkin sai parkumaan ääneen ja samoin kun leijonakapteenia haastateltiin (hän on muuten tosi miellyttävän oloinen mies). Ja vähän alkoi itkettämään se väenpaljous tuolla kansanjuhlassakin että vitsit kuinka moni jakaa tämän saman fiiliksen ja kuinka taas kerran olisi niin ihanaa olla mukana juhlimassa eikä vaan katsoa sivusta toisten juhlimista ja elämää. 

Tuntuu että ihan liian monta vuotta tuli kannustettua kuin cheerleader muiden elämää ja tehtyä just noita jo edellä mainittuja palveluksia jotta muilla olisi kivaa. Nyt enää en ole vuosikausiin jaksanut sitä mutta en jaksa enää nostaa itseänikään tästä ankeudesta ja saamattomuudesta.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään katsonut yhtään jääkiekkopeliä, minä nukuin, en tiedä onko tämä masennus niin pahaksi mennyt, että nukkuminen on ainoa asia mistä saa enää mielihyvää. Masennuslääkkeitä en ala syömään koska ei ne minulle tuo läheisiä ihmisä kun ei niitä ole ja siitähän tämä masennus johtuu, orpoudesta, ei ole ketään minulla joka välittää olenko edes hengissä.

Minäkin nukkuisin jos vaan saisin nukuttua. Se vähäkin kyllä on kivaa, mutta hereillä on vähäunisuuden vuoksi tosi kurjaa kun heikottaa ja tuntuu että kävelee pitkin seiniä. Ulkona saa välillä ihan pysähtyä kun tuntuu että maa keinuu ja sitä hoipertaa ties minne, mutta ei sitä unettomuuden takia voi neljän seinän sisäänkään jäädä. Tai siis voi, mutta sen tiedän että siitä en enää palautuisi mihinkään vaan se olisi se viimeinen niitti sille että muumioidun sohvaan.

Ja tuota mielihyvää saadakseni palasin taas vanhaan pahaa tapaani eli shoppailuun. Sentään nettishoppailusta olen edelleen pystynyt pysymään erossa mutta ihan kiitettävästi sitä löytää mukatarpeellista ostettavaa noista liikkeistäkin ja nyt on taas monta uutta kesävaatetta joille ei taatusti ole mitään käyttöä ikinä. Se vaan on niin helppoa vakuuttaa itselleen että entä jos kuitenkin ja mitä jos tuleekin joku meno niin sitten harmittaa jos et hankikaan tätä hametta tai laukkua.. No aivan sama. Ei noita ryöttejä mukaansa saa kun lähtö tulee, mutta ei saa kyllä rahojaankaan.

Minä kaipaan hellyyttä tai kuvittelen kaipaavani. Ehkä sellaistakin osaa kaivata mitä ei ole kokenut. Tykkäisin vaan olla jonkun vieressä. Sitten jos katson elokuvan jossa jokin tälläinen kohtaus jossa käperrytään toisen viereen niin se saa surullisen olon aikaan. Ehkä sen vuoksi katsonkin mieluummin vähemmistöihin liittyviä elokuvia, kun voin itseni erottaa paremmin niistä hetkistä ja ei tule oma elämänä niin mieleen. Toki muutenkin katson. Silti välillä jopa tällainen elokuva saa oman elämän jutut mieleen. Viimeksikin tosi kaunis hetki yhdessä elokuvassa (eräät nukkuvat sohvalla vieretysten) ja sai ajatukset taas harhautumaan elämääni. 

Vierailija kirjoitti:

Harmittaa vähän tuokin, kun en ole enää vuosiin katsonut jääkiekkoa. Ennen oli tärkeää katsoa ja sain iloa siitä kaikesta. Joku Suomen voitto vielä 2019 oli sellainen vuosi  jolloin katsoin  kaikki pelit ja juhlallisuudet myös. Muistan sen joukkueen hyvin. Sitten hiipui se into tuohonkin. Se ehkä kuvastaa elämääni ja samanlainen kyllästyminen on tullut moneen juttuun liittyen, eikä se ole hyvä asia. Mielelläni olisin se tyyppi joka edelleen tykkäisi ja jaksaisi katsoa jääkiekkoakin ja vielä saisi iloa siitä. Parempi niin kuin tämä nykyhetki. 

En katsonur jääkiekkokisoja, mutta Suomen voittajajoukkueen  juhlan katsoin. Ihan iteketti,  kun kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria oli saapunut paikalle. Toivon että erityisesti te nuoret saatte tästä puhtia ja toivoa tulevaan. Kun kaikki on mennyt jotenkin niin alas meillä jo pudemmän aikaa. Onnea joukkueelle?

Mä tulin mökiltä myöhään eilen ja katsoin lätkän finaalin. Tänään sain kuulla, että kaverini oltiin pahoinpidelty sairaalakuntoon. Tosi mukava tyyppi, että ei ole tappelupukari. Ei ole sellainen kaveri jonka kanssa pystyisi kaveeraamaan, mutta silloin tällöin nähdään. Tämän maan turvallisuus on ihan retuperällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harmittaa vähän tuokin, kun en ole enää vuosiin katsonut jääkiekkoa. Ennen oli tärkeää katsoa ja sain iloa siitä kaikesta. Joku Suomen voitto vielä 2019 oli sellainen vuosi  jolloin katsoin  kaikki pelit ja juhlallisuudet myös. Muistan sen joukkueen hyvin. Sitten hiipui se into tuohonkin. Se ehkä kuvastaa elämääni ja samanlainen kyllästyminen on tullut moneen juttuun liittyen, eikä se ole hyvä asia. Mielelläni olisin se tyyppi joka edelleen tykkäisi ja jaksaisi katsoa jääkiekkoakin ja vielä saisi iloa siitä. Parempi niin kuin tämä nykyhetki. 

En katsonur jääkiekkokisoja, mutta Suomen voittajajoukkueen  juhlan katsoin. Ihan iteketti,  kun kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria oli saapunut paikalle. Toivon että erityisesti te nuoret saatte tästä puhtia ja toivoa tulevaan. Kun kaikki on mennyt jotenkin niin alas meillä jo pudemmän aikaa. Onnea joukkueelle?

Minä en viitsi edes katsoa, kun vuonna 2019 meni itkuksi itselläkin, kun kaikki juhlallisuudet katsoin. Ehkä itsellä se ajatus mielessä, että ihminen kaipaa jotain osallisuutta johonkin ja tuollainen näennäinen onnistuminen esim urheilussa voi yhdistää ihmisiä ja tuoda jotain hyvää. 

Edelliseen ehkä sana näennäinen ei ollut paras valinta. En siis halua vähätellä tietenkään Suomen joukkuetta. 

Vierailija kirjoitti:

Näinä hetkinä tuntuu, että ulkona on aivan liian kaunista ja hieno ilma ja minä hukkaan kesän, kun en elä sitä niin kuin se "pitäisi" elää tai pysty siihen ja tunnelma on liian surullinen. Kesä on minusta liian kallisarvoista aikaa hukattavaksi. Niin on tosin koko elämäkin. 

Yritetään tehdä hyvä kesä. Mistä syksyllä ja talvella saa energiaa. Kannattaa mennä ja tehdä nyt kun aurinko paistaa!