Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Täällä ketjussa on ihan oikeasti ihmisiä joiden mielestä on siis kiva loukata muita. Kirjoittaa mitä sattuu ja vähätellä muiden kokemuksia. Kuvittelen omia jne. Kyllä minä tiedän mitä minusta puhutaan ja olen kuulluy sen tarkalleen. Sitten joku kirjoittaa p*skaa, että kuvittelet omiasi. 

Kamalan katkonainen yöuni takana, kaunis päivä tulossa, nyt en jaksa valittaa tätä elämääni, katosotaan mitåpäivä tuo tullessaan.

Vierailija kirjoitti:

Katselen telkkarista tuota kesäkonserttia jonne menemistäkin jopa mietin tässä viikolla, mutta aika karseaa on ainakin tämä eka artisti kuunnella. Hirveän ankeaa musiikkia eikä tuolla ainakaan parempi fiilis tulisi tai siis sellainen riemu tai ilo mitä kuvittelin.

Taidan mennä suihkuun ja nukkumaan.

En sitten nukahtanut vaikka suihkussa kävin joten katsoin lopulta Arttu Wiskarin keikan telkkarista ja sitten alkoi harmittamaan etten lähtenytkään paikan päälle. Olin jotenkin ihan varma, että siellä olisi jokin järkky ryysis ihmisiä mutta ihan siedettävältä se väkimäärä näytti eikä ollut pelkkiä kännisiä kakaroita kiljumassa. Tuo olisi ollut kivasti vielä reippaan kävelymatkan päässä eikä olisi tarvinnut yömyöhällä kulkeakaan. Tätä se on aina. Ensin keksii jotain jonka suunnittelee tekevänsä, sitten alkaa empiä ja päättää että en mä nyt menekään (tai teekään tai ostakaan sitä). Ensin on ihan tyytyväinen, mutta sitten alkaa kaduttaa kun enää ei voi muuttaa mieltään vaan se meni jo.

Niin ja siis Viskarikin kuulosti hyvältä ja varmaan livenä vielä letkeämpi se meno. Ärsyttää.

Kiva sää tuli ainakin tässä pk-seudulla juhlia koulunpäättäjäisiä ja valmistujaisia eikä enää ole sitä kovaa tuultakaan joka olisi pilannut kampaukset ja saanut kattaukset kaatumaan jos ulkona juhlii. Paljon oli ihmisiä menossa juhliin kun lenkillä kävin tai ei niitä tässä omassa pihapiirissä näkynyt, mutta tuolla pientaloalueella taisi olla jonkinlaiset juhlat liki joka toisessa talossa.

Varmasti noissakin oma rasituksensa on, en minä sillä ja varsinkin jos on useammat juhlat missä käydä ja kiertää, mutta tuon näkemisestä tuli taas kerran vaan kurja olo ja itsesääli nosti päätään. Olisi niin mukavaa olla tuollaisissa juhlissa mukana! Ihaninta olisi tietenkin se, että elämässä olisi läheisiä ihmisiä joita juhlia mutta olisi se ihanaa sekin, että saisi laittaa kauniit vaatteet ja mennä muiden ihmisten joukkoon juttelemaan ja kippistelemään. Elämässä on niin kovin vähän juhlaa ainaisen arjen vastapainona. Omalla kohdalla sitä juhlaa ei ole ollenkaan eikä ole ollut vuosikausiin joten varmaan siksikin sellaista kaipaisi niin kovasti. Miksei sekin varmaan kivaa olisi olla itse se juhlakalu, mutta mukava olisi ilahduttaa toista tai ihan vaan juhlia jotain yhdessä kuten nyt vaikka seuraavana olevaa juhannusta. Yksinään nuo on aika masentavia juhlittavia vaikka kuinka laittaisi jotain hyvää ruokaa, olisi juomaa ja kattaisi normaalia juhlavammin. Se tärkein puuttuu silti eli muiden ihmisten seura tai ei heitä nyt välttämättä edes montaa tarvitsisi olla, olisin niin onnellinen ihan vain yhdestäkin.

Päättäjäispäivä taas. Muistuttaa siitä, etten kelvannut.

Aloitin leipomaan mansikkatäytekakkua, lapsen pyynnöstä. Nyt jo sotkin uuniin kun kohosi liikaa ja taikinaa valui uunin alaosaan. 

Seuraavaksi pitäisi alkaa vatkata väliin vaniljamoussea ja sitten vielä kerman vatkaus. Mansikoita ostin kolme rasiaa kympillä, olivat yllättävän hyviä ulkomaisiksi. Täyttö, pursotukset, koristelu.

Hyvä tästä tulee lopulta, vaikka onkin vähän työlästä. 

Kävin ostoksilla lähi kaupassa. Meni hyvin. Kävelin

Kotiin. Sitten söin ruokaa ja mehua join. Sen jälkeen luin kirjaa sen jäjkeen kuuntelin musiilkia.  Myöhemmin minua tullaan hakemaan sitten lun ehtii.

Onpas kiva ilma nyt illalla tai siis olisi olla jossain ulkona vaikka terassilla, jos se ei yksinään olisi niin hirveän tylsää ja kurjaa. Kävin pari tuntia kävelemässä ja vähän aikaa istuin tuolla puistossa mutta siellä alkoi olla jo sellainen meno nuorisolla että totesin olevan too old for this s*it.

Taidan mennä istumaan tuohon partsille ja toivon ettei kukaan naapureista ole kotona. Siis heistä jotka vetää röökiä koska jotenkin en vaan enää yhtään jaksa enkä siedä sen katkua. Mietin kyllä että lähtisikö vielä ulos ja kävelisi kauppaan hakemaan jotain herkkua tai vaikka pari oluttakin mutta eipä niistäkään tule kuin paha mieli. Ja puheliaskin eikä se ole hyvä juttu. Ehkä vaan ratsaan pakastimen josko siellä olisi jäätelöä, koska just tajusin että paketti sieltä pitäisi löytyä. Siitä ei tule paha mieli mutta paha olo ja huonosti nukuttu yö on sitten luvassa. Mikähän siinäkin on ettei enää oikein kestä sokeria vaikka harvoin sitä enää edes syön. Muutenkin saa olla tosi tarkkana etenkin näin iltaisin mitä syö koska niin helposti menee yöunet ihan keturalleen ja väsyneenä kaikki on vielä kauheampaa kuin normaalisti. Miksi nykyään kaikki on jotenkin näin vaikeaa ja hankalaa?

Lauantait aina niin kitupäiviä, että helpotuksesta huokaisen, kun nyt jo voiton puolella. Pidin pitkää aamua lepotuolissa istuen ja asioita lukien ja miettien. Sitten vähän kodin askareita. Yksinäisyyden ahdistus otti lisää kierroksia ja lähdinkin sit ovesta ulos. Kävelin kahvilaan syömään jotakin. Siellä istuksin pitkän aikaa, vain katselin muita ihmisiä, välillä nettiä. Ruokakaupan kautta kotiin. 

Taktikoin jotta minimoisin tämän päivän surumielisyyden, mutta ei se oikein onnistunut vaikka tein viikonlopun kauppaostoksetkin torstaina ja kävin lenkillä jo aamuseiskan aikaan etten vaan näkisi missään kevätjuhliin meneviä tai niistä palaavia koululaisia enkä muitakaan valmistujaisjuhliin kukkien kanssa meneviä ihmisiä.

Ei tämä päivä nuorempana tuntunut missään, mutta jostain kaksvitosesta saakka olen ollut ihan tippa linssissä ja monesti mietin kauhulla kuinka kehtaan edes mennä vetistelemään omien lasten juhliin. No, siitä ei tarvinnut sitten oikeasti murehtia kun jäin lapsettomaksi. Sekin suru on sitten varsinkin tällaisina päivinä mielessä ihan eri tavalla kuin normaalissa arjessa vaikka en taida sen kanssa ikinä oppia elämään ettei minulla ollut edes mahdollisuutta alkaa yrittämään perheenperustamista. Uskon nimittäin, että sellaisen lapsettomuuden kykenisin hyväksymään joka johtuisi siitä etten voi tai kumppanini ei voi saada lapsia, mutta tämä satuttaa kauheasti etten koskaan saanut edes yrittää. 

Näin keski-iässä on tullut kyllä muutenkin sellainen surumielisyys vähän kaikkeen. Elämä oli pitkään pelkkää luopumista kun joutui luopumaan tulevaisuuden suunnitelmistaan, unelmistaan ja haaveistaan yksi toisen perään. Samoihin aikoihin alkoi myös ihmisistä luopumisen aika eli vähitellen vaan kaikki elämässä olleet ihmiset poistui, kuka hautaan ja kuka sitten pariutumisen/perheenperustamisen myötä sinne uuteen elämäänsä. Uusia ihmisiä ei elämään tullut mistään ja nyt sitten onkin tilanne ettei ole ketään jäljellä. Eikä sitä muutakaan sisältöä enää mistään saa kuin korkeintaan hetkeksi. Mikään ei oikein jaksa innostaa alkua pidemmälle ja lopulta sitä vaan tympääntyy uutta enää kokeilemaankaan. Seuraavana sitä sitten saakin varmaan luopua terveydestään ja kaikenlaista pientä oiretta ja kolotusta onkin jo ilmaantunut siedettäväksi. Se on harmi, että mikään tällainen ei katoa itsestään eikä edes avustettuna vaan nämä kyllä pysyy matkassa.

Hyvä kirjoitus, siis kuvaus, sinulta edellä. 

Miten selviydyit taas tästäkin lauantaista?  Itselläni kyllä jotensakin aika pitkää. Ja onhan se kauhean surkeeta, etten ole koko päivänä puhunut mitään taaskaan. Tosin, ruokakaupan kassajonossa joku nainen sanoi jotakin ja minä siihen sitten myös jotakin. Tämä kontaktihan nousi arvoon arvaamattomaan. Tv:stä en löydä varsinaisesti yhtään mielenkiintoista, mukaansa tempaavaa. Välillä kyllä kurkkaisen tilannetta jääkiekossa. Moniakin asioita voisin tehdä, mutta ne eivät suju kun olen sen verran ahdistunut. Vielä ei nukuta, mutta runsaan tunnin päästä voin paeta uneen. 

Minä taisin nyt tätiytyä vaiko peräti mummoutua, koska aloin virkkaamaan itselleni sellaista hartiahuivia missä on hapsut.

Oikeasti en ole kumpaakaan enkä edes kenenkään kummitäti eikä minusta koskaan tulekaan. Se on melko surkeaa kun tajuaa kuinka monta erilaista roolia jää yksinäisenä, perheettömänä ja lapsettomana kokematta ja titteliä saamatta. En ole kenenkään äiti enkä tule koskaan olemaan mummikaan, en ole täti kenellekään enkä myöskään vaimo enkä voi tulla leskeksi. Enkä ole kenenkään miniä enkä anoppi enkä käly tai nato. En edes bonusäiti tai kummitäti.

Nyt kun näitä mietin niin tajusin että olisin tosi mielelläni näistä kaikkea paitsi tietenkin leski.

Vierailija kirjoitti:

Kävin ostoksilla lähi kaupassa. Meni hyvin. Kävelin

Kotiin. Sitten söin ruokaa ja mehua join. Sen jälkeen luin kirjaa sen jäjkeen kuuntelin musiilkia.  Myöhemmin minua tullaan hakemaan sitten lun ehtii.

Ompa tylsä

Vierailija kirjoitti:

Minä taisin nyt tätiytyä vaiko peräti mummoutua, koska aloin virkkaamaan itselleni sellaista hartiahuivia missä on hapsut.

Oikeasti en ole kumpaakaan enkä edes kenenkään kummitäti eikä minusta koskaan tulekaan. Se on melko surkeaa kun tajuaa kuinka monta erilaista roolia jää yksinäisenä, perheettömänä ja lapsettomana kokematta ja titteliä saamatta. En ole kenenkään äiti enkä tule koskaan olemaan mummikaan, en ole täti kenellekään enkä myöskään vaimo enkä voi tulla leskeksi. Enkä ole kenenkään miniä enkä anoppi enkä käly tai nato. En edes bonusäiti tai kummitäti.

Nyt kun näitä mietin niin tajusin että olisin tosi mielelläni näistä kaikkea paitsi tietenkin leski.

Korjaan itseäni, että ei tuo bonusäitiyskään nyt ihan omalta kuulosta koska olen ydinperheihminen mutta muuten kyllä kaikki sopisi ja olisi mieluisia. 

Vierailija kirjoitti:

Onpas kiva ilma nyt illalla tai siis olisi olla jossain ulkona vaikka terassilla, jos se ei yksinään olisi niin hirveän tylsää ja kurjaa. Kävin pari tuntia kävelemässä ja vähän aikaa istuin tuolla puistossa mutta siellä alkoi olla jo sellainen meno nuorisolla että totesin olevan too old for this s*it.

Taidan mennä istumaan tuohon partsille ja toivon ettei kukaan naapureista ole kotona. Siis heistä jotka vetää röökiä koska jotenkin en vaan enää yhtään jaksa enkä siedä sen katkua. Mietin kyllä että lähtisikö vielä ulos ja kävelisi kauppaan hakemaan jotain herkkua tai vaikka pari oluttakin mutta eipä niistäkään tule kuin paha mieli. Ja puheliaskin eikä se ole hyvä juttu. Ehkä vaan ratsaan pakastimen josko siellä olisi jäätelöä, koska just tajusin että paketti sieltä pitäisi löytyä. Siitä ei tule paha mieli mutta paha olo ja huonosti nukuttu yö on sitten luvassa. Mikähän siinäkin on ettei enää oikein kestä sokeria vaikka harvoin sitä enää edes syön. Muutenkin saa olla tosi tarkkana etenkin näin iltaisin mitä syö koska niin helposti menee yöunet ihan keturalleen ja väsyneenä kaikki on vielä kauheampaa kuin normaalisti. Miksi nykyään kaikki on jotenkin näin vaikeaa ja hankalaa?

Tervetuloa joukkoon! Melkein ilosta hyppäsin tuosta, miten sokeri sinulla vaikuttaa. Muitakin siis on. Minullakin sokeri aiheuttaa huonon unen. Laskin viime yönä unta pyydystäessäni, että sain elimistööni about 20 gr lisättyä sokeria eilen.  Tietää, että tänään olen tillin tallin tuonne iltapäivään asti. Eikä uni enää tähän aikaan tule. 

Kun hallitus leikkaa pienituloisilta, olen huomannut että varsinkin seniori-iässä

olevat miehet, joilla on kuulossa vikaa, eivät käy kuulotesteissä.

(ovatko he itsepäisiä, vai ylpeitä..)

radio, tv ja itse puhuvat lujalla äänellä silti..

Sitten parjaavat nuorempia naisia, kun kuulevat väärin heidän puheensa.

Ihmettelen että, kun heillä itsellään on päihde-ongelmia ollut, yhtäkkiä osa naisista on heidän mielestään

-itsensä tyrkyttäjiä, taikka jopa "nistejä" kun eivät kuule hyvin naisen korkeaa ääntä,

miesten ääni on matalampi, sen kuulevat paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Aamu ja mietin jo yksinäisyyttäni, tarvitsin apua jos innostuisin esim.verhojakin vaihtamaan mutta ei ole ketään ketä pyytää ym. korkeitten paikkojen siivoomista kun en voi/uskolla nousta tuolille enää. Nämäkin asiat ollut monta vuotta tekemättä, tämäkin masentaa.

Voisit kysyä SPR tukihenkilöä, kyllä siellä neuvotaan.

Sitten on "henkilökohtainen avustaja" esim: 2-3 tuntia viikossa, kauppareissuille,

kävelylle ym ja ne verhotkin laittaa, sitä voi kysyä oman kunnan sosiaalitoimelta, hekin neuvovat.

Vierailija kirjoitti:

Oma inhokkini neuvoista yksinäisille on se "aloita pienestä, juttele vaikka muutama sana kaupan kassan kanssa". Kyllä se voi varmaan joinain päivinä piristää että tulee moit sanottua tai muutama sana vaihdettua, mutta itse koen että usein se enemmänkin alleviivaa sitä yksinäisyyttä että ne päivän ainoat sanat ovat jotkut kiitos ja moi tuntemattoman ihmisen kanssa. Etenkin perjantaisin kauppaan voi olla kurja mennäkin kun tuntuu että silmiin osuu vain yhteisiä ostoksia tekeviä kaveriporukoita, pariskuntia ja perheitä.

Ei lainkaan kaikkien yksinäisten kohdalla ole kyse jostain sellaisesta että ihmisiä pelkäisi ja sosiaalisuutta pitäisi opetella kokeilemalla vuorosanoja erilaisten kassahenkilöiden kanssa, vaan yksinäiseksi on päädytty syystä tai toisesta ja aikuisena (Suomessa ainakin) ystävien tai edes uusien tuttujen löytäminen voi olla käsittämättön vaikeaa. Ja sitten jos on huonoja kokemuksia tutustumisista, niin ei sillekään mitään mahda ettei enää ehkä jaksa yrittää, mutta silti useimmat varmaan kaipaisivat syvempää yhteyttä ja todellista jakamista vs esim. viikonlopun toivotukset kaupan kassan kanssa.

Entä jos alkaisit harrastaa jossain opistossa neulonta -uiminen -maalaus -jooga yms ?

tai etsiä keskustelu/tuki (kysyä esim: diakonilta)  varmasti neuvovat jotain.

Miettiikö kukaan täällä ikinä lapsuuttaan. Minä välillä mietin ja muistan sen ajanjakson kuitenkin hyvänä aikana. Oikeastaan ainoita hetkiä elämässäni tähän mennessä, kun oli joitakin ystäviä ja kuitenkin jotain sosiaalista elämää sekä tekemistä riitti. Harrastin itsekin kaikenlaista. Hyvää aikaa minulle tuo lapsuus oli. Tietyt jutut vaikeita, mutta silti parasta aikaa elämässäni. 

Ehkä huonoina aikoina mietin, että olisipa minusta tullut sellainen aikuinen, kun olin lapsena. Rohkeampi, päättäväisempi ja iloisempi ihminen. Joskus se tuo surua jos miettii, että itselläkin oli mahdollisuus kasvaa erilaiseksi ihmiseksi. Elämän kokemukset ja eri vuodet vaikuttivat ja nyt olen sellainen, kuin olen. Toki tietysti samojakin piirteitä on. Silti nojaan lapsuuteni silloin, kun elämä on vaikeaa. Ajattelen itseäni lapsena ja yritän ehkä antaa armoa itselleni sen myötä muistaen itseni siellä elämäni alussa. Etten näkisi vaan kaikkea huonoa itsessäni.