Lue keskustelun säännöt.
Kun on koko iän hävennyt vanhempiaan
26.05.2024 |
Olen yli nelikymppinen eronnut kolmen lapsen äiti. Erostani on jo kauan ja kaipaisin elämääni hellää ja kilttiä miestä. Mutta en uskalla seurustella, kun häpeän vanhempiani niin paljon. Vanhempani ovat ulkoisesti koulutettuja ja ns. korkeatasoisia, mutta tappelevat keskenään aina, vääntävät minut selvittämään riitojaan ja määräävät kaiken elämässäni. He määräävät missä minun pitää asua, saanko ostaa jotain tai matkustaa. En enää kehtaa seurustella, kun kaksi miestäni on arvostellut ja ihmetellyt vanhempiani niin paljon. Olen yksinäinen ja häpeän enkä koe elämässäni olevan mitään mitä itse haluan. Onko kenenkään muun elämä tällaista? Erityisesti korkeakoulutetuissa piireissä kaikilla deiteilläni on ollut aivan ihanat vanhemmat. Olenko ainoa kenellä ei näin ole?
Kommentit (11)
Mitä jos ottaisit oman elämän haltuun etkä olisi niin paljon tekemisissä vanhempiesi kanssa? Vai onko näin että vanhemmat hoitavat lapsesi ja maksavatkin elämänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti tää on joku outo provo.
Muistan hämärästi että joskus lukioikäisenä 16-18-vuotiaana deittaillessani mietin tällaisia asioita. Sitten kasvoin aikuiseksi.
Jos on elänyt aina häpeässä niin ei tuommoinen lähde aivoista pois ihan vaan omaa suuntaa ottamalla , ei todellakaan.
Tuollainen ei ole, eikä tule olemaan koskaan samalla viivalla turvallisen lapsuuden eläneen kans.
Itsellä samanlainen tausta, kaoottinen lapsuudenkoti. Suosittelen vahvasti irtiottoa lapsuudenperheestä terapeutin avulla. Sen jälkeen monet asiat elämässä ovat paljon selkeämpiä, tuntemattomat tunteet tunnettu, opeteltu tunnistamaan ja pitämään kiinni omista rajoista, ja elämä kaikin tavoin kevyempää. Voimia jatkoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä aloitusta. Kumppaneita ei tarvitse esitellä omille vanhemmille eikä edes lapsille.
Omista vanhemmista/vanhemmasta aiheutunut trauna tuntuu kyllä sivusta seuranneena tekevän tuota, että osa ihmisestä elää edelleen tuota lapsuuden roolia eikä ole koskaan päässyt kasvamaan aikuiseksi.
Sinäkin voisit hakea apua terapeutilta, että että voit tehdä sen, minkä suurinosa meistä teki asteittain jo teini-iässä eli itsenäistyi.
Turhaan sinä kuitenkaan näiden täällä olevien vastausten vuoksi koet häpeää tai ahdistui. En itsekään täysin ymmärtäisi, mihin kaikkeen vanhemman aiheuttama trauma voi vaikuttaa, ellei puolisolla olisi - erilainen trauma. Enkä nytkään varmasti täysin.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä sillä seurustelulla on tekemistä vanhempiesi kanssa? Jos on välttämätöntä niin kerrot kaverillesi, että vanhempani ovat hankalia ja se siitä. Luuletko olevasi ainoa ihminen jolla näin on.
Kun olit lapsi, olit voimaton tilanteessasi, valta oli vanhemmillasi. Nyt olet keski-ikäinen, valta omaan elämääsi on sinulla - käytä sitä. Olet ainoa, joka voi katkaista SINUN ( sisäisen) riippuvuutesi vanhemmistasi. Ei tarvitse olla heidän kanssaan tekemisissä. Se on vaikeaa kun on yh, mutta olen itsekin tehnyt niin 40+ ikäisenä. Vanhempani on kutsuttu rippijuhliin ja pitävät yhteyttä lapsiini, koska osaavat käyttäytyä heidän kanssa nätisti. Mutta minuun kontakti on nolla. Suosittelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin aloittajaa. Vanhempieni käytöstä oikeasti on kommentoitu minulle aina, ihan lapsuudesta lähtien, eivätkä kommentit ole mitenkään positiivisia. Mutta nyt aikuisena olen oppinut ajattelemaan, että he ovat mitä ovat, en ole heistä vastuussa ja onneksi voin itse toimia paremmin. Jos joku alkaa heistä sanoa jotain, niin olen vaan tokaissut, että enpä olisi heitä vanhemmikseni valinnut, mutta koska en saanut valita, niin näillä mennään. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että jossain syvällä asuu edelleen se pelko hylätyksi tulemisesta vanhempieni takia.
Miten voit olla noin epäkypsä vielä tuossa iässä