Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Tuollainen show-spede(tär) on täysin ihmissuhdetaidoton pösilö joka imee kaikkien energian ja vie muilta tilan milteipä hengittämiseltäkin.

Yleensä nämä kuvittelee olevansa tykättyjä ja suosittuja.

Vierailija kirjoitti:

Suunnnitelmia oli vielä eilen, että lähden käymään kaupungilla olemaan ihmisten parissa.

Nyt taas  on niin masentava olo, että eipä siitä lähdöstä mitään tulekkaan, no jos huomenna yrittäisi uudestaan,.

Sama oli suunnitelma, mutta mulla se meni mönkään niin ihmeellisestä syystä että nukuin pommiin. Olen aivan varma, että laitoin eilen illalla kellon herättämään ihan kuten aina muulloinkin ja yleensä vielä heräänkin sen 5-10min aiemmin ihan itsestään ja sitten kun katson kelloa niin joudun toteamaan, että no se sitten kellokin soi ihan just.

Paitsi sitten just tänä aamuna. Joko se kello ei soinut tai sitten olen sen jotenkin onnistunut sammuttamaan ilman mitään havaintoa ja sitten kun heräsin niin olisi pitänyt ollakin jo pysäkille menossa eli se siitä. Muutenkin ollut niin pöllämystynyt olo heräämisestä lähtien että ei olisi kyllä oikea päivä ollut sitten muutenkaan tehdä mitään. Harmittaa silti.

Etu rauhanen leikattiin eilen kun syäpä, ei tule enään isää kun siittiöt loppuu mitäpä minulakaa enään virkaa. Virtsakaan ei enään kulje kun kaderila. Taidan hyvpätä lammikoon.

Vierailija kirjoitti:

Etu rauhanen leikattiin eilen kun syäpä, ei tule enään isää kun siittiöt loppuu mitäpä minulakaa enään virkaa. Virtsakaan ei enään kulje kun kaderila. Taidan hyvpätä lammikoon.

Terveys kun reistaa, mieli voi mennä matalaksi. Olet kuitenkin selvinnyt leikkauksesta ja toipumassa. Elämää on edessäpäin. Syöpäleikkaukset ovat isoja juttuja ihmisen elämässä ja moni asia niiden myötä muuttuu. Elämä voi kuitenkin jatkossakin olla elämisen arvoista. Moni kanssakulkija on kohtalotoveri. Voisit kysellä terveydenhuollosta, mistä saisit vertaistukea, kuulisit muiden kokemuksia. Netistäkin niitä voi ehkä löytyä.

Me naisetkin joudumme kohtaamaan erilaisia elämänmuutoksia vaikka juuri syöpähoitojen takia. Voi tulla kohdunpoistoleikkaus tai rinnan poisto. Nämäkin pistää miettimään omaa roolia naisena. Miehillä varmaan vastaavasti. Ei naiseus tai miehisyys kuitenkaan riipu yksittäisistä tekijöistä. Oma rooli löytyy kyllä ajan kanssa. Elämällä voi olla hyviäkin yllätyksiä meidän varalle. Myös sinulle.

Minullakin oli suunitelmissa käydä työpäivän jälkeen keskustassa. Ainakin olisin käynyt Friends & Brgrs:ssa ja elokuvissa. Meni ihan penkin alle, kun iski kesken työpäivän kuumetta. Kovin horjuva olo on.

Epäilen, että mieleni on jo synkistynyt lähestyvästä joulusta, sillon sen huomaa kun ei ole perhettä, sen kaipuu tulee. Vaikka olenhan minä viimeiset vuodet yksinäni ne viettänyt, edes aikuinen ainut poikani ei käy.  

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että mieleni on jo synkistynyt lähestyvästä joulusta, sillon sen huomaa kun ei ole perhettä, sen kaipuu tulee. Vaikka olenhan minä viimeiset vuodet yksinäni ne viettänyt, edes aikuinen ainut poikani ei käy.  

Asuuko hän kaukana? Oletko kutsunut hänet perheineen vaikka joulun pyhinä kahville mutta ei silti tule? Käykö hän muuten usein mutta jouluisin on muuta ohjelmaa?

Itseäni ei haittaisi viettää joulun aikaa yksin, säästyisi satasiakin. Mutta näen kyllä jälkikasvua muutenkin usein.  

Tuosta pommiin nukkumisesta ja pöllämystyneestä olosta. Ei varmaan ketään kyllä kiinnosta, mutta sille tuli ainakin joku selitys iltapäivästä kun yhtäkkiä iski aivan järkky horkka eikä sitten edes ampumahiihdon seuraamisesta tullut mitään kun simahdin sohvalle eli nosti aika mojovan kuumeen. Ja vielä ihan se mun lempparimatka joita ei ole kuin vissiin se kolme kaudessa :(

Olo on pöllämystyneen lisäksi ihan hitokseen hutera ja kaikkialle sattuu enkä ihan hetkeen ole näin kipeänä ollutkaan vaikka vielä ei muuta kuin aivastuttaa paljon ja yskittää vähän. Ei kyllä ollenkaan kiva jos on joku kunnon tauti tai oikein influenssa, koska yksinään on niin kurja ja vähän jopa pelottavakin olla hirveän kipeänä.

Liekö tämä jatkuva harmaus ja pimeys vaiko vaan ikä tai joku sietokyvyn ylittyminen, mutta sen aiemman jatkuvan itkuisuuden kaveriksi ilmaantui jostain aivan karsea raivo. Yhtäkkiä olen vihainen ihan kaikelle ja kaikesta eikä mikään enää suju ilman noitumista ja rähisemistä, koska kaikkihan se menee pieleen jollain tavalla. Se on hurjaa kuinka nollasta sataan sitä voikaan kiihtyä ja syke hakkaa aivan kauheana ja korvissa oikein kohisee. Etenkin kun oikeasti on hyvinkin säyseä ja rauhallinen ihminen niin nyt voisi vaikka särkeäkin jotain kun raivo nousee.

Onneksi ei ole kukaan kuulemassa eikä näkemässä eikä varmaan olisi kantsinut kertoa teillekään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että mieleni on jo synkistynyt lähestyvästä joulusta, sillon sen huomaa kun ei ole perhettä, sen kaipuu tulee. Vaikka olenhan minä viimeiset vuodet yksinäni ne viettänyt, edes aikuinen ainut poikani ei käy.  

Asuuko hän kaukana? Oletko kutsunut hänet perheineen vaikka joulun pyhinä kahville mutta ei silti tule? Käykö hän muuten usein mutta jouluisin on muuta ohjelmaa?

Itseäni ei haittaisi viettää joulun aikaa yksin, säästyisi satasiakin. Mutta näen kyllä jälkikasvua muutenkin usein.  

Asuu samassa lähiössä, 40 vuotias vanhapoika, ei käy eikä mitään riitaa välillämme ole. Elämä on mennyt nyt vain niin, että me emme kyläile toistemme luona. Olen surullinen hänen puolestaan kun ei ole saanut perhettä itselleen.

Huomenna on syntymäpäiväni. Äitini muistaa sen. Muuten olen viimeksi juhlinut sitä päivää ollessani ehkä 10-vuotias. Sen jälkeen tuo päivä on ollut itselleni aina tavallinen päivä, jonka vaan vanhemmat muistavat ( tai toinen ei edes oikein muista) ja isovanhemmat muistivat, kun elivät. Muuten en ole lapsuuden jälkeen päivää viettänyt niin ehkä kuin moni muu. Tietysti joku viettää tälläistä päivää yksinkin ja en tarkoita, ettei voisi viettää. Silti tarkoitan tässä sit'kin, ettei itselläni ole ihmisiä esim nuoruudessa ollut joiden kanssa päivää viettää, eikä ole ystäviä edelleenkään. Samalla tämä ei ole valitus ja en kirjoita tätä niin. Joskus silti on vähän surullinen olo ja mietin, että miten näkymätön ihminen olen kuitenkin. Joskus se on hyvä asia ja ok, mutta välillä tuottaa surua ja ajatuksen, että tällä menolla olen ihan yksin joskus.

Vierailija kirjoitti:

Huomenna on syntymäpäiväni. Äitini muistaa sen. Muuten olen viimeksi juhlinut sitä päivää ollessani ehkä 10-vuotias. Sen jälkeen tuo päivä on ollut itselleni aina tavallinen päivä, jonka vaan vanhemmat muistavat ( tai toinen ei edes oikein muista) ja isovanhemmat muistivat, kun elivät. Muuten en ole lapsuuden jälkeen päivää viettänyt niin ehkä kuin moni muu. Tietysti joku viettää tälläistä päivää yksinkin ja en tarkoita, ettei voisi viettää. Silti tarkoitan tässä sit'kin, ettei itselläni ole ihmisiä esim nuoruudessa ollut joiden kanssa päivää viettää, eikä ole ystäviä edelleenkään. Samalla tämä ei ole valitus ja en kirjoita tätä niin. Joskus silti on vähän surullinen olo ja mietin, että miten näkymätön ihminen olen kuitenkin. Joskus se on hyvä asia ja ok, mutta välillä tuottaa surua ja ajatuksen, että tällä menolla olen ihan yksin joskus.

 

Hyvää syntymäpäivää sinulle! 🥳

Vierailija kirjoitti:

Tuosta pommiin nukkumisesta ja pöllämystyneestä olosta. Ei varmaan ketään kyllä kiinnosta, mutta sille tuli ainakin joku selitys iltapäivästä kun yhtäkkiä iski aivan järkky horkka eikä sitten edes ampumahiihdon seuraamisesta tullut mitään kun simahdin sohvalle eli nosti aika mojovan kuumeen. Ja vielä ihan se mun lempparimatka joita ei ole kuin vissiin se kolme kaudessa :(

Olo on pöllämystyneen lisäksi ihan hitokseen hutera ja kaikkialle sattuu enkä ihan hetkeen ole näin kipeänä ollutkaan vaikka vielä ei muuta kuin aivastuttaa paljon ja yskittää vähän. Ei kyllä ollenkaan kiva jos on joku kunnon tauti tai oikein influenssa, koska yksinään on niin kurja ja vähän jopa pelottavakin olla hirveän kipeänä.

Toivottavasti voit pian paremmin!

Huomenta, yritän tänään taas lähteä sinne kaupungille, sitten näkis kun käy jossain auttaako se tähän synkkään oloon, suihkussa on ainakin jo käyty.

Vierailija kirjoitti:

Huomenta, yritän tänään taas lähteä sinne kaupungille, sitten näkis kun käy jossain auttaako se tähän synkkään oloon, suihkussa on ainakin jo käyty.

Huomenta! Toivottavasti sulla on tänään parempi fiilis ja pääset kaupungille. Mulla kans tosi lannistunut ja surullinen olo, oon ollut kipeänäkin, ja silloinhan henkinen puoli on kovilla. Moni muukin asia elämässä on solmussa eikä mulla ole keinona eikä energiaa avata niitä. Eikä tää alkutalven harmaus auta asiaa yhtään

Vierailija kirjoitti:

Huomenna on syntymäpäiväni. Äitini muistaa sen. Muuten olen viimeksi juhlinut sitä päivää ollessani ehkä 10-vuotias. Sen jälkeen tuo päivä on ollut itselleni aina tavallinen päivä, jonka vaan vanhemmat muistavat ( tai toinen ei edes oikein muista) ja isovanhemmat muistivat, kun elivät. Muuten en ole lapsuuden jälkeen päivää viettänyt niin ehkä kuin moni muu. Tietysti joku viettää tälläistä päivää yksinkin ja en tarkoita, ettei voisi viettää. Silti tarkoitan tässä sit'kin, ettei itselläni ole ihmisiä esim nuoruudessa ollut joiden kanssa päivää viettää, eikä ole ystäviä edelleenkään. Samalla tämä ei ole valitus ja en kirjoita tätä niin. Joskus silti on vähän surullinen olo ja mietin, että miten näkymätön ihminen olen kuitenkin. Joskus se on hyvä asia ja ok, mutta välillä tuottaa surua ja ajatuksen, että tällä menolla olen ihan yksin joskus.

Onnea. Onneksi äitisi muistaa. :D

Eilen työpäivän jälkeen oli 38,3 astetta lämpöä. Sitten teetä juotu, syöty hunajaa ja särkylääkettä niin lämpö laski 37 asteen paikkeille. Yön jälkeen katsoin taas lämpöäni niin 38,6 astetta näytti mittari. En tiedä mikä muhun iski, mutta ihan lepopäivä on. Vieläpä kun ei ole mitään kunnon ruokaakaan. Vain leipää ja hunajaa löytyy. 

Ei yhtään aivastuta, mutta pientä yskimistä on, kun kurkkua kuivaa. Kädetkin puutuvat. Sitten tulee hikoiltuakin kunnolla.

Jotain virusta kai liikkeellä, kun muitakin näyttää tässä ketjussa olevan kipeenä.

Tympii tämä nyky-yhteiskunta, kun kaikki tehdään somekeskeisesti. Pitää esittää somessa elämää aivan eri valossa, kerjätään ihailuja, tykkäyksiä käsitellyillä kuvilla ja kaikki on niin ihanaa ja täydellistä olevinaan. Kulisseissa räyhätään, kohdellaan muita ihmisiä kuin saastaa, ollaan minäkeskeisiä, röyhkeitä "kaikki mulle ensin, v....tut muista" asenteella.

Sama koskee politiikkaa, kaikki sinne pyrkivät vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän narsisteja jotka ajaa omaa agendaansa, ketään ei viitsi enää äänestää kun luvataan ja perutaan, ollaan epäluotettavia. Nostetaan itselle edut ja annetaan muille kakkaa niskaan.

Media lietsoo ihmisiä pöyristymään, vihanpitoon, mustavalkoiseen maailmankuvaan. Ketä kiinnostaa mitä joku "pariskunta Perämetsästä" ajattelee jostain poliitikosta tai julkkiksesta joita ei ole koskaan edes tavannut.

Ihmiset ei enää omista älyä eikä halua käyttää älyn riippeitä, luoteaan sokeasti tekoälyyn joka kerää kaikista tietoa ja käyttää sitä jossain vaiheessa meitä kaikkia vastaan.

Ihastuin heti pitkään ikäisekseen erittäin hyvin säilyneeseen mieheen (jotain 45-46 vuotiaita taidettiin olla), hän oli ihan hauska, siisti, hyvältä tuoksuva, selkeästi panosti myös vaatteisiin. Ei toki mikään keikari ja värikkäillä vaatteilla koreilija vaan miehisesti, urheilullisesti ja rennosti pukeutuva. Meillä oli samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja taas vastaavasti samoja aiheita mistä kumpikaan ei välitä. Ajattelin jo hetken että Wau, oisko tää tässä?  Tiesin että on hiljattain eronnut ja elää erittäin haastavaa aikaa myös taloudellisesti ja henkisesti. Optimistina ajattelin että kyllä tämä tästä ajan kanssa, aikuisiahan tässä ollaan enkä ole mitään perhettä enää perustamassakaan, haluaisin vain kumppanin jonka seurassa viihdyn, joka miellyttää silmää ja jonka kanssa tunnettiin molemmin puolin kemiaa. Olin ollut pitkään sinkkuna ilman mitään sutinaa ja oli todella kiva löytää elämään joku jota kaipaa ja jonka tiedän kaipaavan minua.

No, valitettavan nopeasti kävi ilmi, hän ei puhunut juuri mitään itsestään, salasi tärkeitä asioita koska häpesi, oli työtön, toki etsi työtä ja myöhemmin saikin, oli kärsinyt vakavista mt ongelmista, oli nuoruuden traumoja jotka vaikutti yhä (taas), erilaisia ihmeellisiä pelkotiloja (joita voisin kuvitella lapsella olevan), fobioita ja mikä pahinta itsekeskeinen, kyvytön ja surkea sängyssä sekä aivan lapsen (teinin) tasolle jäänyt "kolli" muutenkin jutuissaan ja käytösmalleiltaan. Huumorintaju oli hyvä mutta aiheet typeriä, tykkäsi yhä jostain tyylii pieruhuumorista ja Uuni Turhapuro tyyppisistä aivan tyhjänpäiväisistä leffoista. Toisteli jotain vanhoja 90 luvulla tv:stä tuttuja sanontoja tyyliin unnuka nunnuka lae lae lae, nauroi päälle ja oikein katsoi minua että enkö lähde mukaan tähän vitsinheittoon. Väänteli sanojani ja viestejäni joka oli hänestä hirmu hauskaa. Ääliö, mä vaan niin ajattelin että "eioootodellistaaa" .... voiko tämä olla edes totta, miten helvetillä juuri minun kohdalle sattuu tällainen ihminen joka on ihan henkisesti pentu.  Miks helvetillä en vaan voi joskus törmätä normaali tervejärkiseen ihmiseen jolla des perusasiat olisi kunnossa ja nuppi pelaisi. En ole koskaan ollut etsimässä täydellisyyttä, mutta pitikö tämäkin pettymys taas kokea. Ei oo ees totta.

Se lamaannuksen-, pettymyksen-, raivon-, vitutuksen sekainen tunne kun tajusin ja myönsin itselleni, että tästäKÄÄN ei tule yhtään mitään, en ikinä voi olla tuollaisen pennun kanssa, ei näillä ikävuosilla enää. Ei miehen kanssa joka on vielä avoimen sovinistinen ja naisia oikeasti vähättelevä joka pyrskähteli häneltä suusta ensin vitsin varjolla ja sitten väsyneenä ihan suoranaisena halveksuntana sellaisin sanakääntein että en ole ikinä enne moista kuullut (ei minua kohtaan mutta yleisesti). 

Ero oli kuitenkin jollain tapaa pettymys, en tiedä jäinkö yhtään sitä ihmistä kaipaamaan, muta kun ehkä niitä joitain hauskoja hetkiä kun tehtiin jotain asioita yhdessä ja joku odottaa minua jossain. Taisin vaan jäädä suremana sitä että taas olen yksin ja että hänestäkään ei kuoriutunut millään tasolla sitä mitä mieheltä soisi edes salaa toivovan. Tämän jälkeen on ollut tunne että en vaan jaksa enää edes yrittää, minulle ei näköjään suoda normaalia parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Ihastuin heti pitkään ikäisekseen erittäin hyvin säilyneeseen mieheen (jotain 45-46 vuotiaita taidettiin olla), hän oli ihan hauska, siisti, hyvältä tuoksuva, selkeästi panosti myös vaatteisiin. Ei toki mikään keikari ja värikkäillä vaatteilla koreilija vaan miehisesti, urheilullisesti ja rennosti pukeutuva. Meillä oli samanlaisia kiinnostuksen kohteita ja taas vastaavasti samoja aiheita mistä kumpikaan ei välitä. Ajattelin jo hetken että Wau, oisko tää tässä?  Tiesin että on hiljattain eronnut ja elää erittäin haastavaa aikaa myös taloudellisesti ja henkisesti. Optimistina ajattelin että kyllä tämä tästä ajan kanssa, aikuisiahan tässä ollaan enkä ole mitään perhettä enää perustamassakaan, haluaisin vain kumppanin jonka seurassa viihdyn, joka miellyttää silmää ja jonka kanssa tunnettiin molemmin puolin kemiaa. Olin ollut pitkään sinkkuna ilman mitään sutinaa ja oli todella kiva löytää elämään joku jota kaipaa ja jonka tie

Voi herranjestas! Minkähänlaisen oksennuksen  mies sinusta kirjoittaisi? Huumorintajuton äkeä löysäpillu, jonka kanssa aika mateli. Pitkäpiimäinen tosikko, joka luuli itsestään liikoja.