Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Kahdestaan muistisairaan puolison kanssa. Jonkun mielestä kaupassa käynti on rasittavaa, minulla se on onnellinen hetki pari kertaa viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos oikein tulkitsen, niin osalle siis piisaisi huonokin liitto tai epäsopiva kumppani, kunhan joku olisi fyysisesti paikalla. Mitään toimivaa ihmissuhdetta ei tarvittaisi. Erikoinen näkemys ehkä.

Minä taas niin, että monelle yksinäiselle olisi iso ilonaihe ja parannus nykytilanteeseen jo ihan se, että olisi joku tuttu ihminen jonka kanssa vaihtaa edes satunnaisesti pari sanaa. Tietenkin parisuhteessa pitää olla paljon enemmän (siksihän moni onkin mieluummin yksinäinen ikisinkku kuin parisuhteessa "kuhavaaonjoku"n kanssa) mutta yksinäisenä yksinasuvana sitä ei oikein vaan saa kiinni kuinka tässä olisi jotenkin yksinäisempi, jos elämässä olisi edes se yksi tuttu ihminen. 

Ei se parisuhteen perustaksi eikä edes jatkamiseksi riitä, ei tosiaan mutta on mielenkiintoinen ajatusmalli, että parisuhteessa eläessä on yksinäisempi kuin kokonaan yksinään eläessä kun eläm

En ehkä osaa selittää, mutta kyse on siitä, että kun on huonossa psrisuhteessa, sitä jotenkin kuitenkin odottaa toiselta jotain, vaikka apua sairastaessaan, ja se pettymys on katkera, kun apua ei saa, vaan törmää välinpitämättömyyteen. Jos taas on absoluuttisen yksin, ei odota mitään eikä pety. Jos ketään ei ole, on selvää, ettei ole auttajaa. Kun huonossa suhteessa toinen ei auta, yksinäisyys jotenkin korostuu ja tuntuu pahemmalta.

"No one there, no one care. 

Only words, no voices.

Only screens, no faces. 

Only sounds, no speech.  

Only thoughts, only me. 

Silence, peace, sadness and anger. 

Life whitout any danger. 

Life whitout any meaning. 

Thought whitout any reason. 

Path whitout any goal.

Searching for truth. 

Discovering my soul, 

finding my peace."

Nimi muuttuu mutta sama meno jatkuu. 🤮

Vierailija kirjoitti:

Kahdestaan muistisairaan puolison kanssa. Jonkun mielestä kaupassa käynti on rasittavaa, minulla se on onnellinen hetki pari kertaa viikossa.

Voimia sinne. Täälläkin on puolisolla alkavan muistisairaus,  ja siinäkin jo omat haasteensa. Olen alkanut opettelemaan  ns.miesten töitä ja ottanut vastuun arjen pyörittämisestä. Kommunikointi hänen kanssaan on alkanut heikentyä ja vaatii kärsivällisyyttä toistaa asioita. Lisäksi puoliso käyttäytyy arvaamattomasti ja hermoilee kaikesta. Joskus on päästävä tuulettumaan, että jaksaisi. Keräsin rohkeutta, ja nyt uskallan ajaa autoa.

Tuosta yksinäinen parisuhteessa. Omaakin kokemusta on juuri tuosta, ettei kumppanista ole minkäänlaista apua eikä tukea missään tilanteessa vaan pikemminkin toinen muuttuu vaan normaaliakin etäisemmäksi ja kylmemmäksi. Siksi en sellaiseen parisuhteeseen nuoruusvuosien jälkeen enää suostunut jäämään vaan totesin, ettei tuollainen parisuhde ole mun juttu vaikka kyllä siitä kumppanista silti oli seuraakin eli yksinäisempi minä siinä mielessä yksinäni eläessä olen kuin mitä olin suhteessa. Tuollaisessa suhteessa on vain sellainen pintapuolinen side ja kiintymys toiseen vaikka kyllä oikean parisuhteen pitäisi olla ihan muuta. Sellaista ei vain valitettavasti ollut ikinä tarjolla ja pari tuollaista kokemusta aikaan sai sitten sen, että pysyttelin mieluummin sinkkuna.

Toki se on ihan mahdollista, etten etenkään enää odota ihmisiltä enkä keneltäkään oikein mitään koska niin paljon on erilaista pettymystä saanut kokea. Siksikin tuntuu, että itselle mukavinta ja turvallisinta olisi kun olisi vain jotain kasvotuttuja eli saisi elämäänsä hieman sitä sosiaalisuuttakin, mutta kenellekään ei tarvitsisi jakaa yhtään mitään henkilökohtaista. Sitä kun tykätään liki poikkeuksetta käyttää hyväkseen ennemmin tai myöhemmin. Tuon vaihtoehdon jälkeen sitten se tokaksi paras vaihtoehto on tämä totaaliyksinäisyys vaikka kaukana tämä on siitä millaisena itselleni mielekästä ja merkityksellistä elämää pidän.

Se on kurjaa, että niin moni pitää pskaa parisuhdetta jotenkin normaalina ja tavallisena kun saa siihen kenties mallin jo lapsuudenperheestään eikä sitten osaa vaatia mitään parempaa. Ajattelee vain että ei mitään oikeaa romantiikkaa ole olemassakaan eikä parisuhteessa kuulukaan olla mitenkään ihanaa tai edes että yhteisessä kodissa olisi mukavaa ja viihtyisää. Se ihmeellinen munankuorilla taiteilu ja tunnekylmyys on ihan perus vaikka toivookin, että se jotenkin siitä paremmaksi vielä muuttuisi. Sitten siinä tuhlaakin ns ne parhaat vuotensa ja menettää lopunkin uskonsa oikeastaan kaikkeen eli enää ei luota mihinkään vaikka joku voisi tietenkin ollakin luottamuksen arvoinen ja muutenkin hyvä kumppani. Sitä on vaan jo itsekin viallinen niin, ettei enää pysty eikä varsinkaan tarpeeksi nopeasti vaan se hyvä kumppani ottaa etäisyyttä. Eikä ihme.

Hyvä esimerkki tästä oli yhdessä saraparikka-ketjussa jossa tosi moni piti ihan automaattisesti sitä pelkkänä kulissina ja feikkaamisena, että puolisot tykkää niin toisistaan kuin yhdessäolemisestakin eikä arki ole monilapsisessa perheessäkään mitään jatkuvaa perkelöintiä vaikka tietenkin niitä huonojakin päiviä on. Monelle se tuntuu olevan oletusarvo ja normi, että parina päivänä vuodessa on mukavaa ja silloinkin siksi kun on pakko pitää kulisseja ja feikata, mutta kaikki muut päivät ollaan toistensa kurkussa kiiinni.

Pahoittelut etten jaksanut lukea 127 sivua ennen kuin purskautan oman pahan oloni tänne. En tiedä kokeeko kukaan muu samanlaista yksinäisyyttä kuin minä. Mulla on ihana perhe enkä ole yksin, mutta ystäviä mulla ei ole. Sen suhteen koen todella suurta yksinäisyyttä kun tuntuu että kaikilla muilla on ystäviä ja kaikkia ihania naisten omia menoja ja iltoja ja juodaan viiniä ja matkustellaan ja shoppaillaan jne. Mun miehellä ja lapsilla on kodin ulkopuolista sosiaalista elämää, mutta itselläni ei.

Käyn töissä ja jumppaamassa. Niistä en ole onnistunut löytämään kavereita. Kaikki muut tuntuu pitävän hauskaa myös esim töiden ulkopuolella keskenään, mutta mä en pääse mukaan joukkoon. En tiedä mikä minussa on vikana, mutta epäilen että on jotain vialla ja väärin, kun kukaan ei halua olla mun kaa eikä kutsu mukaan tekemään mitään. Just kysyin yhteen menoon työkavereita niin kaikki vastaa mulle ei, mutta olivat menneet keskenään.

Erilaista yksinäisyyttä siis kun periaatteessa en ole yksin kun joka päivä käyn töissä ja ihana perhe täällä kotona ja sit vielä harrastuksetkin pitää kiireisenä, mutta silti koen yksinäisyyttä kun ystävät /likkakaverit puuttuu. Onko muita?

Ja pahoittelut purskautuksestani. 

Minä olen todella yksin, niin yksin että jopa häpeän sitä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi kummajaiseksi tällä hetkellä.  Yritän miettiä positiivisesti kumminkin, jospa minunkin elämääni tulisi jotain tarkoitusts.

Katselin tänään tuota veteraanien Linnan tapaamista, oikeasti hieno tilaisuus ja presidenttipari edusti tyylikkäästi kunnioittavasti  ja vaatimattomasti . Iltalehtien kommenttipalstalla silti  tuli tosi myrkyllistä kommentia, ihmettelin sitä, mikä ihmisiä vaivaa. 

Lisäksi ihailin sitä miten 101 -vuotiaskin oli ihan skarppi vaikka ovat ihan satavarmasti eläneet todella karun lapuuuden ja nuoruuden, ja sotatraumoissakin taatusti löytyy.. Silti todella monella 90-100 vuotiaalla oli vielä tukkakin päässä, toisin kuin nykynuorisolla joilta tuntuu tukkakin katoavan päästä jo päälle kaksikymppisenä. Eli tämmöisiä mietin, että miten nuo ovat selvinneet vaikka ovat järkyttäviä sota-aikoja eläneet ja miten me nykyihmiset traumatisoidumme niin helposti vaikka enimmäkseen ongelmat johtuvat vaan siitä että elämä on vaan liian helppoa ja löysää. Sori, yksin olen minäkin mutta nostan kyllä hattua miten nuo veteraanit ovat selvinneet, vaikka sodan jälkeen saivatkin ansaitsematonta halveksuntaa ja ties mitä  roskaa päällensä. Mutta onneksi nyt osaamme heitä onneksi kunnioittaa. Viettäkäämme tulevaa itsenäisyyspäivää sytyttämällä se yksi kynttilä ja muistelemalla edesmenneitä, sen voi tehdä ihan yksinkin. Kuten itsekin olen.

Vierailija kirjoitti:

Katselin tänään tuota veteraanien Linnan tapaamista, oikeasti hieno tilaisuus ja presidenttipari edusti tyylikkäästi kunnioittavasti  ja vaatimattomasti . Iltalehtien kommenttipalstalla silti  tuli tosi myrkyllistä kommentia, ihmettelin sitä, mikä ihmisiä vaivaa. 

Lisäksi ihailin sitä miten 101 -vuotiaskin oli ihan skarppi vaikka ovat ihan satavarmasti eläneet todella karun lapuuuden ja nuoruuden, ja sotatraumoissakin taatusti löytyy.. Silti todella monella 90-100 vuotiaalla oli vielä tukkakin päässä, toisin kuin nykynuorisolla joilta tuntuu tukkakin katoavan päästä jo päälle kaksikymppisenä. Eli tämmöisiä mietin, että miten nuo ovat selvinneet vaikka ovat järkyttäviä sota-aikoja eläneet ja miten me nykyihmiset traumatisoidumme niin helposti vaikka enimmäkseen ongelmat johtuvat vaan siitä että elämä on vaan liian helppoa ja löysää. Sori, yksin olen minäkin mutta nostan kyllä hattua miten nuo veteraanit ovat selvinneet

Sodan jälkeen ei ole ollut vaihtoehtoja. Sotien jälkeinen ekonomia oli paskaa. Jos et tehnyt töitä tai ollut rikas, kuolet nälkään. Ihmiset liikkui ja oli ulkona enempi ei ollut pelejä ja muuta lapsia pilaamassa opettamassa olemaan passiivinen. Lapset oli jopa töissä mukana vanhempiensa kanssa. Mies otti pojat tukki metsälle mukaan. Äiti saattoi ottaa tytöt aamu lypsylle mukaan. Farmi hommat hoidettiin porukalla äidin ja isän kesen. Ei ollut mitään naisen tai miehenn töitä kaikki tehtiin yhdessä. Lapsille lyötiin puukkokin käteen kun 7-8v täytti että oppii sitä käyttämään. Ihmiset uskalsi tehdä myös "tarpeellisia" riskejä enempi. Ruoka tuli monesti suoraan omasta pellosta ei mitään ylimääräisiä säilöntä aineita. Jna yms yms

Ainut ero varmaan naisen ja miehen elossa oli että. Nainen kuukautis kipujensa aikaan pyrki tekemään vähemmän rasittavia hommia ja lapsen synnyttyä imettämässä lasta. Miehetkin osasi ommella tarvittaessa. Esim. Kotityöt oli tila ja siivous. Kaikki. Ei pelkästään tislit josta nykyäön pariskunnat tappelee.

Itse näytän 10v varmaan nuremmalta mitä 5 vuotta sitten. Aloin syömään vain terveellisesti, kävelemään joka päivä ja reenaamaan 4 kertaa viikossa tehnyt sitä pari vuotta. Plus naama karvat kuntoon ja aina peiliin vilkaisu ennen kuin ovesta ulos lähtee. Sairastan jopa "diagnosoitua masennusta" en välitä siitä painan väkisillä enkä käytä sitä tekosyynä että jätän asiat tekemättä. Itsekurin kasvu tai parantuminen ei tapahdu turhaan puhumallan, tai pillereitä kotona popsimalla.

Juon teetä ja odottelen että hiljaisuus aika loppuu että pääsee imuroimaan, luutuamaan,pesemään pyykit ja vessan siivoamaan.

Toivun eilisestä suonikohjuoperaatiosta. Pitää lähteä kävelylle ulos kunhan päivä paremmin valkenee. Katsoin äsken aamukahvia juodessa katsomosta Pirunnyrkin finaalin.

Vierailija kirjoitti:

Kahdestaan muistisairaan puolison kanssa. Jonkun mielestä kaupassa käynti on rasittavaa, minulla se on onnellinen hetki pari kertaa viikossa.

Saan tästä niin kiinni. Tuntuu aivan älyttömältä, että ehdotetaan avuksi kuinka voisi käyttää näitä nouto- ja kotiinkuljetuspalveluita kun nimenomaan tuo kauppareissu on se henkireikä ja ilman sitä olisi sitten lopullisen vankina kotonaan ja kiinni siinä hoidettavassaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen todella yksin, niin yksin että jopa häpeän sitä. Tunnen itseni epäonnistuneeksi kummajaiseksi tällä hetkellä.  Yritän miettiä positiivisesti kumminkin, jospa minunkin elämääni tulisi jotain tarkoitusts.

Tuttua ja tuo on pirullinen kierre kun sitten vaan vetäytyy enemmän ja enemmän kun häpeää yksinäisyyttään ja itseään eikä sitä halua kenellekään kertoa eikä elämässä oikein ole muutenkaan mitään kerrottavaa kenellekään. Aika vähän sitä on sellaista tapahtumaa ja tekemisistä josta voisi kertoa jos sellainen ihme kävisi, että joku kuulumisista olisi kiinnostunut. Ja siis varsinkin kun se niistä pitää häivyttää pois se kaikki mikä voi paljastaa sen, että on totaaliyksinäinen, lapseton, työtön ja ikisinkku.. Nämä kun on aiheita jotka sivulauseessakaan mainittuina aiheuttaa melkoista taivastelun tarvetta vastapuolessa ja usein kysymystulvankin mihin ei ole antaa vastauksia kun ei niitä ole. Toinen vaihtoehto on sitten se vaivaantunut hiljaisuus eli parempi kaikille, ettei noita tuo esiin ollenkaan eikä millään tavalla.

Tuosta johtuen alkaa olla itselle aika vaikeaa löytää tuota toivoa ja positiivista asennetta että kenties jonain päivänä elämälläni olisi jokin merkitys ja tarkoitus. Tämä vaan ei riitä että on elossa. Melko monenlaista ihminen kestää ja sietää kunhan tietää, että se on väliaikaista ja kun nyt vaan vielä jaksaa tsempata niin sitten helpottaa. Yksinäisyys ei valitettavasti ole sellainen asia tai ei ainakaan ole sitä omalla kohdalla. Taaksepäin kun ajattelee niin ihan turhaa se kaikki aktiivisuus ja yrittäminen on ollut ja toisaalta, kun mikään ei ole muuttunut aiemminkaan niin mikä on se todennäköisyys että niin kävisi tulevaisuudessakaan? Itseään ei voi enää juksata.

Etenkin kun yhteiskunta ja ilmapiiri on muuttunut tässä 2020-luvulla kaikenlaista sosiaalisuutta jopa halveksivaksi ja ihmisiä lokeroidaan julmemmin kuin koskaan ennen. Tutustuminen ei ole edes sen verran "pop" mitä se oli vielä esim 10-15 vuotta sitten.

Suunnnitelmia oli vielä eilen, että lähden käymään kaupungilla olemaan ihmisten parissa.

Nyt taas  on niin masentava olo, että eipä siitä lähdöstä mitään tulekkaan, no jos huomenna yrittäisi uudestaan,.

Mulle semmoinen hyvää oloa tuottava asia on ollut uimahalli. Arastelin pitkään mennä, mutta olen huomannut, että vesi ja sauna tuovat kroppaan paremman olon. En ole edes hyvä uimari, enkä ota urheilun kannalta, kunhan vähän lillun siellä menemään. Ja ilmeisesti ihan vedessä oleilullakin on hermostoa rauhoittava vaikutus, ja energiaa kuluu. Mielialaan on ainakin selvästi nostava vaikutus.

Vierailija kirjoitti:

Pahoittelut etten jaksanut lukea 127 sivua ennen kuin purskautan oman pahan oloni tänne. En tiedä kokeeko kukaan muu samanlaista yksinäisyyttä kuin minä. Mulla on ihana perhe enkä ole yksin, mutta ystäviä mulla ei ole. Sen suhteen koen todella suurta yksinäisyyttä kun tuntuu että kaikilla muilla on ystäviä ja kaikkia ihania naisten omia menoja ja iltoja ja juodaan viiniä ja matkustellaan ja shoppaillaan jne. Mun miehellä ja lapsilla on kodin ulkopuolista sosiaalista elämää, mutta itselläni ei.

Käyn töissä ja jumppaamassa. Niistä en ole onnistunut löytämään kavereita. Kaikki muut tuntuu pitävän hauskaa myös esim töiden ulkopuolella keskenään, mutta mä en pääse mukaan joukkoon. En tiedä mikä minussa on vikana, mutta epäilen että on jotain vialla ja väärin, kun kukaan ei halua olla mun kaa eikä kutsu mukaan tekemään mitään. Just kysyin yhteen menoon työkavereita niin kaikki vastaa mulle ei, mutta olivat menneet keskenään.

Älä pahoittele, se oli ihan hyvä purskautus. Ymmärrän todellakin, että perheen lisäksi myös ystäviä kaipaisi. Tietenkään se ei ole totaaliyksinäisyyttä, mutta yksinäisyyttä onkin monenlaista.

Itse oon miettinyt, että pitäisi löytää sellainen harrastus, jossa tehtäisiin asioita ryhmässä. Olisi joku yhteinen projekti, vaikka kuoroesitys, näytelmä tai joku järjestöhomma. Ei jumpalla tutustu.

Ei tutustu jumpalla enkä tiedä noista kuoro- tai muista harrastusprojekteistakaan, mutta sen tiedän kokemuksesta ihan työn puolesta, että nuo tuollaiset porukalla tekemiset on ihan vihonviimistä p*skaa. On siis kokemusta niin näyttelytilojen kokoamisesta kuin pop-up-myymälöiden rakentamisestakin ja nuo työpäivät on aivan kammottavan hirveitä koska siellä on aina päällepäsmäröimässä just se tyyppi jolle ennemminkin pitäisi jonkun olla antamassa ohjeita. Hirveää kiekumista ja säksätystä jonninjoutavista ja sitten tietenkin pitää vielä vähän keekoilla, koska yleensä siinä porukassa se muutama miespuoleinenkin on laittamassa sähköjä jne.

Ei noissa ainakaan hitsaudu mitään yhteenkuuluvaa porukkaa vaikka kuinka ollaan niin tiimiä ja yhdessä mennään syömään samaan aikaan ja kaikille haetaan kahvia jne sekä julistetaan ihan parasta työporukka ever. Vähän sellaista tyky-päivän teatteria joka enemmänkin saa kaikki voimaan huonosti. Kenet mitenkin ja todellisuudessa sitten kun se urakka on ohi, niin on vaan onnellinen jos ei samoja naamoja tarvitse enää nähdä ikinä eikä mielellään ainakaan ihan äkkiä. Totta kai siinä on aina niitä mukavia ja normaaleitakin ihmisiä jotka on tulleet tekemään töitä eikä vetämään showtaan, mutta eipä noissakaan sen syvemmin sitten tutustu vaikka tällaisia on tietenkin kiva nähdä seuraavankin kerran. Sellaiseksi naamatuttuudeksi se jää vaikka on sekin ihan mukavaa. Varsin harvoin sitä vaan näkee heitäkään missään.