Miten lasta on tarkoitus kasvattaa, jos sanoittaminen ei tehoa?

Mä en oikein tajua edes mitä tuo " sanoittaminen ei tehoa"- tuossa tarkoittaa. Ei kai kukaan kuvittele, että jos oot lapselle sellainen " voisitsä etsävois voisitsä ku äitille tulee paha mieli"- tyyppi, niin se siitä sitten ajattelee järkevästi, että okei, no minäpä sitten toimin toivotulla tavalla?



Se sanoittaminen on nimenomaan siksi, että lapsi oppii tunnistamaan tunteitaan. Säännöt ja niiden noudattaminen on eri asia. Ei ole tarkoitus, että sanoittamalla tunteet lapsella on aina kivaa ja hyvä mieli. Sääntöjä noudatetaan, vaikka se harmittaisikin, ja sen harmituksen saa järkevissä rajoissa myös purkaa. Eli lapsi saa huutaa ja heitellä vaikka tyynyjä jos näin on sovittu, mutta ei lyödä, purra, nimitellä tms. 



Se mikä myös pistää aina silmään, on että ihmiset kuvittelee että jos pitää säännöistä kiinni ja asettaa rajat, se tehdään vihaisesti ja väkivaltaisesti. Ei sitä niin tarvitse tehdä. Varsinkin mitä pienemmän lapsen kanssa teet ne rajat selviksi, sen lempeämmin sen voi tehdä. Meillä lapsille on ollut ihan selvää, että se mitä minä sanon pitää pienestä pitäen. Ja sen oman sanan pitämisen tein selväksi niin, että jos lapsi pienenä 1-2vuotiaana ei toiminut sovitusti ( esim. kerännyt lelujaan), niin minä totesin, että selvä, kerro kun olet valmis tekemään sen, niin sitten voidaan tehdä mitä muuta ollaankaan tekemässä. Sitten aloin tehdä jotain ihan muuta enkä antanut lapselle mitään huomiota. Kun lapsi tuli hetken päästä jotain pyytämään, niin kysyin vaan tosi nätisti, että nytkö kerätään ne lelut, ja jos lapsi sanoi ei, niin sitten totesin, että okei, no tule kertomaan kun niin tehdään, niin sen jälkeen äiti kuuntelee sinun asiasi. Ja tämä on siis vain yksi esimerkki, lopulta ne lelut aina kerättiin/ homma hoidettiin, ja vasta sitten ns. elämä jatkui.



Mutta kun valtaosa aikusista kuvittelee, että ne rajat pitää asettaa aggressiolla ja KUN MINÄ SANON NIIN SINÄ TOTTELET- meiningillä, mikä ainoastaan aiheuttaa uhmaa. Ja sitten saa aina olla riitelemässä lapsen kanssa.



Ja sitten välillä ne rajat laitetaan ihan konkreettisesti. Toki jos esim. tietää että siirtymät on lapselle vaikeita, ja kivan tekemisen lopettaminen suututtaa, niin se kannattaa tehdä mahdollisimman lempeästi. Meillä toimi tosi hyvin se, että mä sanoin lapsille, että katsokaa, nyt minä laitan puhelimesta häytyksen 10 minuutin päähän. Teillä on vielä vähän aikaa aikaa leikkiä, ja sitten kun kello soi, lopetetaan ja lähdetään kotiin. Ja tämä toimi 99%. Mutta sen kerran kun se ei toiminut, niin se siirtymä tehtiin kuitenkin lapsen kiukusta huolimatta, ja vaikka kainalossa puistosta pois kantaen.



Mutta kyllä siellä puistossa näki paljon äitejä, jotka juoksi jonkun haistattelevan 4-vuotiaan perässä ja määki että "pääätriiiik, päääätriiiik, nyt pitäisi lähteä kotiin", ja yksi multa kysyikin, että miten me aina onnistutaan lähtemään niin nätisti. No siksi, että meillä oli selkeät rajat ja säännöt. Ja ennen kuin joku kysyy, niin kolme poikaa oli, joista yhdellä impulsiivisuus ja ylivilkkaus painottteinen ADHD.





 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten entisaikaan on lapsia osattu kasvattaa... eivät kaikki ole kuitenkaan käyttäneet vitsaa ja remmiä.... 

Noin 99% käytti niitä. Sitten kun käytöstä tuli lasun paikka niin koitti keinottomuuden aikakausi.

On todennäköisempää, että lapsesta, jota kohdellaan väkivaltaisesti, kasvaa ongelmainen ja väkivaltainen. Silloin vitsakasvatuksen kultaisella ajalla Suomessa oli enemmän rikollisuutta ja väkivaltaa. 

Päinvastoin. Siihen aikaan Suomi oli paljon turvallisempi.

Suomi ei koskaan ole ollut vaarallisempi paikka iltaisin kuin 1970- ja 1980-luvuilla. Silloin turpiin sai, kun liikkui oman alueensa ulkopuolella, siitä pitivät jengit huolen.

Ei tarvinnut pelätä kadulla pimeän aikaan liikuessa ja maaseudulla jopa jätettiin ovet lukitsematta.

Maaseutu kyllä, katuhomma on ihan höpöhöpöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten entisaikaan on lapsia osattu kasvattaa... eivät kaikki ole kuitenkaan käyttäneet vitsaa ja remmiä.... 

Noin 99% käytti niitä. Sitten kun käytöstä tuli lasun paikka niin koitti keinottomuuden aikakausi.

On todennäköisempää, että lapsesta, jota kohdellaan väkivaltaisesti, kasvaa ongelmainen ja väkivaltainen. Silloin vitsakasvatuksen kultaisella ajalla Suomessa oli enemmän rikollisuutta ja väkivaltaa. 

Nykyään on alkanut tulla entistä raaempia rikoksia nuorempien taholta. Ennen ehkä enemmän tapeltiin nyrkein keskenään jossain maaseudun nakkikioskilla.

Näin on väitetty systemaattisesti siitä asti kun minä tulin lukuikään, eli ainakin 1970-luvun puolesta välistä alkaen. Juuri tätä, että ennen tapeltiin reilusti nyrkein, mutta nyt hakataan joukolla. Täsmälleen sama väite.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei huonosti kohdellut lapset ennenkään olleet läheisiä kaltoinkohdelleitten vanhempiensa kanssa.

He vain kohtelivat näitä ulkokohtaisesti asiallisesti välittämästä näistä sen syvällisemmin. Se oli tuolloin tapana.

Yksi syy voi olla perintö. Raha ja omaisuus saattoi olla ainoa, mitä näillä oli lapsilleen annettavana. Moni yritti sillä kiristääkin lapsiaan.

Vanhempien virheiden esiin ottaminen nostaa jotkut takajaloilleen. Kyllä tasapainoinen vanhempi pystyy itsekin näkemään virheensä ja jopa pyytämään anteeksi. Häirikkövanhemmat eivät tähän pysty. Oma syyllisyys on liian tuskallista myöntää.

Suurin osa aikuisista on edelleenkin tyytyväisiä siitä, että heille on lapsina pidetty kuria. Vain pieni osa aatteensa pauloissa olevia ihmisiä kokee katkeruutta koska heille ei lapsina sanoitettu tu

Olet osin oikeassa. Jopa vakavasti pahoinpidellyt ja alkiholistiperheessä ikänsä pelänneet lapset puolustavat aikuisina vanhempiaan ja kehuvat saamaansa kuritusta. He soveltavat osin samaa kasvatusta omiin lapsiinsa.

Tämä on psykologisena ilmiönä sukua Tukholma-syndroomalle, missä kaapatut ihmiset alkavat sokeasti uskoa kaappaajiin ja puolustaa heitä huonosta kohtelusta piittaamatta. Ilmiö on tuttu myös insestin uhreilla ja keskitysleirivankien keskuudessa.

Juuri näin. Lapsi on biologisesti rakentunut niin että selviytymisen elinehto on se vanhempi. Ilman ei selviä hengissä, joten siihen takerrutaan ja sen oikkuihin alistutaan, sen huomiota ja hyväksyntää tavoitellaan kaikin keinoin! Vaikka se olisi hirviövanhempi.

Lapsi puolustaa vanhempaansa vaikka se tekisi mitä. Lapsen itsetunto rakentuu siihen vanhempaan, eihän lapsi voi sanoa että isä/äiti teki väärin, sillä se on lapselle sama kuin sanoisi itsestään, minä tein väärin. Tosi moni lapsi kokee, että hän itse on paha, jos isä/äiti teki jotain pahaa hänelle. Lapsi ei myöskään ymmärrä, mikä on oikeasti normaalia. Hänellä on aito arjen kokemus tasan yhdestä perheestä. Se että kyläilee kavereilla, ei näyttäydy lapsen mielestä totena, jos siellä isä on kiltti. Ajattelee, että se kiltti isä on se poikkeus, koska omaa pidetään normaalina, siihen mitataan kaikkea. 

Lapsen ajatuskuviot, vain että selviäisi, on tällaisia. 

Lisäksi vielä yhteiskunnan paine, että isää ja äitiä ei sovi haukkua tai kyseenalaistaa. 

Vasta viime aikoina on ollut enemmän näitä ulostuloja, millaisessa perhehel-tissä jotkut ovat lapsuutensa eläneet. Siitä ei sopinut ennen edes puhua. 

Joten aivan järjetöntä puolustella kuritusta sillä, että lapsi itsekin piti sitä oikeana. Todella moni kun ei kykene kyseenalaistamaan sitä edes aikuisena, vaikka pitäisi vääränä kuritusta muuten. Se henkinen side omaan vanhempaan on käsittämättömän vahva. 

***

Tiedättekö miksi teini helposti luimuilee eikä katso silmiin aikuisia, sukujuhlat esim? Seisoo lysyssä, oikein saa edes kunnolla sanaa suustaan. Se on osa tätä ihmisen sisäänrakennettua laumahierarkiaa. Teini ei koe olevansa aikuisen tasalla, joten yrittää osoittaa olevansa vaaraton, alempi. Se ei ole kapinaa tai epäkohteliaisuutta, vaan tiedostamatonta, jolle ei mitään voi. Jos siitä "huonosta käytöksestä" on pakko sanoa, voi sanoa nätisti, sillä teini ei tee sitä tahallaan. (lähde, antropologi Desmond Morriksen kirjat)

Konkreettiset seuraukset (natural consequenses) ovat tosi hyviä keinoja, jotka kytkevät ei-toivotun käyttäytymisen suoraan mitä tapahtuu seuraavaksi. Tietysti myös toivottu käytös pitää huomioida ja palkita siinä vaiheessa varsinkin kun opetellaan huonoista tavoista eroon.

Lisäksi olisi hyvä mallintaa sanoittamalla omia tunteita esim. Jos maltti menee. 

Vierailija kirjoitti:

Moni puhuu kovemmasta linjasta. En käyttäisi tuollaisia sanoja. Mutta sanoittamisen pitää pitää sisällään se, että kerrotaan mitä mistäkin seuraa. Ja sitten se olennaisin pointti: Seurauksista ei saa valehdella, vaan sinun täytyy pitää huoli, että asioista myös oikeasti tulee ne seuraukset mitä on sanottu.

Eli ei riitä, että sanot kerta toisensa perään, että jos otat siskon tutin, niin lempilelusi menee vaatehuoneen hyllylle. Vaan seuraavasta tutin varastamisesta pitää seurata oman lelun menetys.

Voisi tietysti pohtia MIKSI lapsi vie sen tutin. Hakeeko huomiota ja turvaa, eikö saa tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa. Kannustetaanko ja arvostetaanko isompaa sisarusta omassa roolissaan vai saako pikkusisarus kaiken positiivisen huomion. Lelun vieminen ei ole paras seuraamus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni puhuu kovemmasta linjasta. En käyttäisi tuollaisia sanoja. Mutta sanoittamisen pitää pitää sisällään se, että kerrotaan mitä mistäkin seuraa. Ja sitten se olennaisin pointti: Seurauksista ei saa valehdella, vaan sinun täytyy pitää huoli, että asioista myös oikeasti tulee ne seuraukset mitä on sanottu.

Eli ei riitä, että sanot kerta toisensa perään, että jos otat siskon tutin, niin lempilelusi menee vaatehuoneen hyllylle. Vaan seuraavasta tutin varastamisesta pitää seurata oman lelun menetys.

Voisi tietysti pohtia MIKSI lapsi vie sen tutin. Hakeeko huomiota ja turvaa, eikö saa tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa vanhemman kanssa. Kannustetaanko ja arvostetaanko isompaa sisarusta omassa roolissaan vai saako pikkusisarus kaiken positiivisen huomion. Lelun vieminen ei ole paras seuraamus. 

 

Joo seurauksen pitäisi liittyä asiaan, jotta lapsi tajuaa. Syy-seuraus-suhteet on muutenkin epäselviä. Tutti ja lelu ei liity mitenkään toisiinsa. 

Lasta ei jätetä yksikseen henkisesti eikä fyysisesti, digilaite ei ole kelvollinen lapsenlikka. Lapsella tulee mieluiten olla ikäisiään leikkitovereita. Näitä suhteita tulee seurata, mutta aikuinen ei ole mikään leikkikaveri. Lasta voi kuitenkin mieluusti pitää mukana arjen monissa askareissa "aputyövoimana" oppimassa myös käytöstä ja kieltä, mutta sitäkin kautta saamassa vanhempansa läsnäoloa ja läheisyyttä sekä oppimassa aikuisuuden ja lapsena olon rajoja. 

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei jätetä yksikseen henkisesti eikä fyysisesti, digilaite ei ole kelvollinen lapsenlikka. Lapsella tulee mieluiten olla ikäisiään leikkitovereita. Näitä suhteita tulee seurata, mutta aikuinen ei ole mikään leikkikaveri. Lasta voi kuitenkin mieluusti pitää mukana arjen monissa askareissa "aputyövoimana" oppimassa myös käytöstä ja kieltä, mutta sitäkin kautta saamassa vanhempansa läsnäoloa ja läheisyyttä sekä oppimassa aikuisuuden ja lapsena olon rajoja. 

Äh. Digilaite on ihan kelvollinen lapsenlikka, vaikkapa jos äidin / isän täytyy päästä VESSAAN. 

Ja aikuinen voi olla myös leikkikaveri, miksi ei. Että mun välillä turhauttaa ehdottomat mustavalkoiset neuvot. Luovia saa ja pitääkin, ei tarvi suorittaa sitä vanhemmuutta. Harva asia on ihan täysin kiellettyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei jätetä yksikseen henkisesti eikä fyysisesti, digilaite ei ole kelvollinen lapsenlikka. Lapsella tulee mieluiten olla ikäisiään leikkitovereita. Näitä suhteita tulee seurata, mutta aikuinen ei ole mikään leikkikaveri. Lasta voi kuitenkin mieluusti pitää mukana arjen monissa askareissa "aputyövoimana" oppimassa myös käytöstä ja kieltä, mutta sitäkin kautta saamassa vanhempansa läsnäoloa ja läheisyyttä sekä oppimassa aikuisuuden ja lapsena olon rajoja. 

 

Äh. Digilaite on ihan kelvollinen lapsenlikka, vaikkapa jos äidin / isän täytyy päästä VESSAAN. 

Ja aikuinen voi olla myös leikkikaveri, miksi ei. Että mun välillä turhauttaa ehdottomat mustavalkoiset neuvot. Luovia saa ja pitääkin, ei tarvi suorittaa sitä vanhemmuutta. Harva asia on ihan täysin kiellettyä. 

Kunhan et sitten valita, ettei lapsi kunnioita sinua eikä tottele. Et kai sitten kysele neuvoja tällaisilla tai muilla foorumeilla. Ole vain kaveri, ole veltto vanhempi, älä ihmettele tuloksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasta ei jätetä yksikseen henkisesti eikä fyysisesti, digilaite ei ole kelvollinen lapsenlikka. Lapsella tulee mieluiten olla ikäisiään leikkitovereita. Näitä suhteita tulee seurata, mutta aikuinen ei ole mikään leikkikaveri. Lasta voi kuitenkin mieluusti pitää mukana arjen monissa askareissa "aputyövoimana" oppimassa myös käytöstä ja kieltä, mutta sitäkin kautta saamassa vanhempansa läsnäoloa ja läheisyyttä sekä oppimassa aikuisuuden ja lapsena olon rajoja. 

 

Äh. Digilaite on ihan kelvollinen lapsenlikka, vaikkapa jos äidin / isän täytyy päästä VESSAAN. 

Ja aikuinen voi olla myös leikkikaveri, miksi ei. Että mun välillä turhauttaa ehdottomat mustavalkoiset neuvot. Luovia saa ja pitääkin, ei tarvi suorittaa sitä vanhemmuutta. Harva asia on ihan täysin kiellettyä. 

Ne rajat ja niiden pitäminen on luonnollisesti mustavalkoista. Sitä rajat tarkoittavat. Mutta jos aikuinenkin on tuulilla käyvä eli rajaton, rajojen pitäminen on vähintään haaste. Lapsi tarvitsee tietyt rutiinit ja rajat, mutta myös läsnäoloa. Lapsella tulee olla lapsen rooli ja aikuisella aikuisen rooli. Se lapselle annettu digilaite tuottaa riippuvuutta. Toinen asia onkin, miten lapsi ei  hetkeäkään pysty olemaan yksin vanhemman vessakäynnin ajankaan. Lapsi voi leikkiä lähettyvillä yksikseen sillä aikaa, kun aikuinen tekee kotitöitä tai muita töitä tai on vain läsnä. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa käyttää ihan perinteistä kasvatusta missä lasta sanoittamisen sijasta torutaan, ja jos lapsi ei tottele niin otetaan käyttöön uhkailu, kiristys ja lahjonta.

Jätän sanoittamisen biisintekijälle ja nukuttamisen anestesialääkärille. 

Minun tuttava ei ehdi edes kotitöitä tehdä kun pitää 9-vuotiasta lasta viihdyttää 😳😳 

Miksi ei voi puhua normaalisti kuten ennenkin. Puhuminen, jutteleminen. Mikä helv*tin SANOITTAMINEN?

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttava ei ehdi edes kotitöitä tehdä kun pitää 9-vuotiasta lasta viihdyttää 😳😳 

Tuttavaparka on saanut lapselleen aikaan riippuvuuden, lapselle ei ole kehittynyt omaa minää nimeksikään eikä ole ja viihdy turvallisesti omassa itsessään. Loisii vielä teini-iän kynnyksellä toisessa ihmisessä ja ehkä digissä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei voi puhua normaalisti kuten ennenkin. Puhuminen, jutteleminen. Mikä helv*tin SANOITTAMINEN?

Ymmärrän sanoittamisella niin, että joku aikuinen kertoo lapselle, mitä lapsi tuntee. Voisiko enää enemmän väkivaltainen olla! Aikuinen siis "sanoittaa" lapsen tunteen. Nyt sinä olet vihainen, sinua harmittaa, olet kateellinen, nyt sinä olet onnellinen, etkös olekin. Tunnetko, miten sinua kiukuttaa, missä kiukku tuntuu?  Henkistä runkkmista. Mutta jos lasta harmittaa, aikuinen voi leppoisasti kertoa, että hänestäkin asia on kurja ja pyytää lasta kertomaan asiasta ja sitten lohduttaa, että kohta/huomenna tuntuu paremmalta, voi myös asian vaatiessa auttaa jotenkin asian muuttamisessa. Mutta lapsen tunteet ovat hänen omiaan eikä  niitä pidä ryhtyä mestaroimaan. Lapsen tunne-elämä kehittyy muiden ihmisten kohtaamisissa vähitellen.

Ennenvanhaan oli helppoa:

"Perkele jos ei kerran sana kuulu, niin suat selekääs!"

Vierailija kirjoitti:

Mutta kun valtaosa aikusista kuvittelee, että ne rajat pitää asettaa aggressiolla ja KUN MINÄ SANON NIIN SINÄ TOTTELET- meiningillä, mikä ainoastaan aiheuttaa uhmaa. Ja sitten saa aina olla riitelemässä lapsen kanssa.

Valtaosa aikuisista myös kuvittelee, että lapsen tai teinin uhma johtuu juurikin "aikuisen aggressiosta". Ei osata edes kuvitella, että lapsi voi olla temperamenttinen jääräpää myös ilman aikuisen provokaatiota. 

Nimimerkillä lasun kanssa selvitellyt ja kieltämättä hieman katkera syytöksistä. 

Mitä hyötyä siitä on, ettei tunteita sanoiteta? Sen takiahan sitä tehdään, että lapsi tietäisi vanhemman ymmärtävän, miltä hänestä tuntuu. Jos sanoittamista ei tehdä, molemmat osapuolet voivat ymmärtää toisensa väärin eikä kumpikaan tule edes tietoiseksi siitä, että niin on käynyt.