Mitä työssäkäyvät ajattelevat ihmisistä jotka ovat vetäytyneet työelämästä erilaisten ongelmien takia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutta aattele siihen päälle vielä pelkotilat, stressi, se että ahdistaa ihmisten seurassa koko ajan. Mit

Itselläni työ, jossa ihmisiä työpäivien aikana koko ajan ympärillä. Vie voimat. Silti töissä käyn. Voi sitten työkykyiset mt-kuntoutujat loisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutta aattele siihen päälle vielä pelkotilat, stressi

Sulla ei kuitenkaan ole fobioita

Nykyisin työelämä on ihan erilaista kuin joskus 90-luvulla tai 2000-luvun alussa. Saati sitten 70- tai 80-lukua! Silloin työpaikkojen kulttuuri saattoi olla todella kovaa, eikä erilaisuutta katsottu hyvällä. Jutut oli ronskia, eikä sellaista asiaa kuin työpaikkakiusaamista millään tavalla katsottu pahalla. Vuonna 2025 tuo on muuttunut todella paljon. Nyt jollakin neuroepätyypillisellä on paljon helpompi selviytyä työpaikoilla. Ihan vain kommenttina siitä, että homma on mennyt parempaan suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutt

 

Vuosikausien pelkkä etätyö saattaa johtaa sosiaaliseen syrjäytymiseen normaalien ihmisten keskuudesta. Jäljelle jää ainoastaan jakojäännösten kanssa oleva keinotekoinen yhteys.

Heh, ennen etätöiden yleistymistä Suomessa löi läpi jotain LSD:tä hienompaa! Se tuli Yhdysvalloista. Ensin tuli Facebook- ja sen jälkeen muut sosiaaliset mediat. Tämä ilmiö on vallannut kaikki paikat. Jotkut eivät voi mennä edes vessaan ilman puhelinta. Ei voida edes katsoa toista "keskustelun" aikana, vaan pitää tuijottaa sen sijaan puhelinta.

Ruutu käteen taaperolle ja yhteiskunta tehköön taikojaan. Eli tämä on jo pilannut ainakin kaksi sukupolvea. Eläkepaperit on vetämässä jo ennen kuin ollaan edes itsenäisyyden ja aikuisuuden kynnyksellä. 

Selkärangattomia loisijoita.

Onkohan meininkin enää sellasta koulutuksissa yms, että jopa opettajat ottaa puheeksi kun on liian hiljanen? :D Ei jaksaisi enää tuollaista päälle 30v kun luonne on tälläinen mitä on. Olen ajatellut mennä johonkin koulutukseen.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan meininkin enää sellasta koulutuksissa yms, että jopa opettajat ottaa puheeksi kun on liian hiljanen? :D Ei jaksaisi enää tuollaista päälle 30v kun luonne on tälläinen mitä on. Olen ajatellut mennä johonkin koulutukseen.

Ei ota, eikä oikeastaan pakotetakaan välttämättä esityksiin tms. Voit mennä ihan rauhassa.

Ne ihmiset jotka ovat hankkineet liikaa lainoja ja lapsia ovat todella äkäisiä lapsettomien ja työttömien laiskuudesta.

En puhelimella saa lainattua tekstiä, mutta kirjoitin tuon tulta päin -tekstin.

Minulla on ollut esiintymiskammo ja ihmispelko ihan lapsesta saakka ja välillä se hieman helpottaa, kunnes taas pahenee. Ei ole lähtenyt iän myötä pois ja olen sentään jo "jonkun ikäinen", lähempänä 50v.

En tiedä miksi en totu ja onko tämä normaalia. Mielestäni yhteiskunnan pitäisi nyt hyväksyä, että ihmisiä on erilaisia ja erilaisia ihmisiä TARVITAAN. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä muiden kanssa eikä sillä ole mitään tekemistä hyvinvoinnin kanssa, kunhan olisi vapaa-aikana seuraa jossa viihtyy. Ja entäs jos viihtyykin ihan yksin?

Miksi tuosta on tehty niin iso ongelma, että työt jotka hoituisi jopa paremmin etänä, nekin pitää väkisin siirtää johonkin avokonttoriin, kun joku nyt vain haluaa niin.

Ihminen oppii ,mitä haluaa. Myös toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ja puhumaan työkavereille. Silkkaa laiskuutta jäädä työelämästä pois noin keksityn syyn perusteella.  Sosiaalisia taitoja voi jokainen harjoitella. Ihmisen täytyy oppia selviytymään vastoinkäymisistä ja oppia niistä. Sekin täytyy hyväksyä ettei voi kaikkia miellyttää. Jokainen en voi myös valita alansa niin ettei tarvitse  toimia esim. asiakaspinnassa.

Vierailija kirjoitti:

En puhelimella saa lainattua tekstiä, mutta kirjoitin tuon tulta päin -tekstin.

Minulla on ollut esiintymiskammo ja ihmispelko ihan lapsesta saakka ja välillä se hieman helpottaa, kunnes taas pahenee. Ei ole lähtenyt iän myötä pois ja olen sentään jo "jonkun ikäinen", lähempänä 50v.

En tiedä miksi en totu ja onko tämä normaalia. Mielestäni yhteiskunnan pitäisi nyt hyväksyä, että ihmisiä on erilaisia ja erilaisia ihmisiä TARVITAAN. Kaikkien ei tarvitse tehdä töitä muiden kanssa eikä sillä ole mitään tekemistä hyvinvoinnin kanssa, kunhan olisi vapaa-aikana seuraa jossa viihtyy. Ja entäs jos viihtyykin ihan yksin?

Miksi tuosta on tehty niin iso ongelma, että työt jotka hoituisi jopa paremmin etänä, nekin pitää väkisin siirtää johonkin avokonttoriin, kun joku nyt vain haluaa niin.

No mulla sama, en totu en. Ihmiset usein sanoo mulle että "onko sulla epämukavaa" kun musta huomaa myös herkästi, että jännitän :S Kai pitäisi jotain lääkkeitä sit vetää naamariin mutta onko nekään terveellisiä?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen oppii ,mitä haluaa. Myös toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ja puhumaan työkavereille. Silkkaa laiskuutta jäädä työelämästä pois noin keksityn syyn perusteella.  Sosiaalisia taitoja voi jokainen harjoitella. Ihmisen täytyy oppia selviytymään vastoinkäymisistä ja oppia niistä. Sekin täytyy hyväksyä ettei voi kaikkia miellyttää. Jokainen en voi myös valita alansa niin ettei tarvitse  toimia esim. asiakaspinnassa.

Sielä taas joku estrovertti esiintyjä huutelee

Vierailija kirjoitti:

Ne ihmiset jotka ovat hankkineet liikaa lainoja ja lapsia ovat todella äkäisiä lapsettomien ja työttömien laiskuudesta.

Kyllähän se työtätekeviä veronmaksajia vituttaa elättää kaikki vapaamatkustajat. Fi tarvitse edes olla lainoja ja lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrä hyvin työkyvyttömyydet, joissa on vakavia fyysisiä ongelmia. Tuossa yksi tuttu sai pahan aivovamman, ei alkuun ollut tietoa, selviääkö tai jääkö kasvikseksi. Pitkään oli poissa työelämästä. Nyt sai töitä, koska kovat on halut tehdä töitä.

Mutta nämä masennukset, ahdistukset ja neurokirjot. Kyllä pitäisi jonkilaisia ratkaisuja hakea. Töissä käy paljon porukkaa niin hampaat irvessä kuin vain voi. Minullakin ollut useita kymmeniä aamuja aikoinaan, kun olen työmatkalla toivonut, että matka katkeasi onnettomuuteen, eikä tänä aamuna tarvitsi töihin asti mennä. On ollut ahdistuskohtauksia aikoinaan nuorempana jne. Pari-kolme selvää burnoutia. Silti olen nyt yli 50-vuotias ja olen ollut sairaslomalla oikeastaan vain yhden leikkauksen takia pari viikkoa aikoinaan, muuten sitä on paiskottu töitä. 

 

Eli mielenterveydillisistä syistä saa liian helposti S

Voi olla myös probleema, että Suomessa ei saa kunnon apua. Mun sairaalloista fobiaa luultiin vain lapsena että olin vähän ujo. Jos tuo ois lapsena jotenkin hoidettu, olisin nykyään varmasti erilainen ihminen.

 

Olen lopen kyllästynyt sanaan, apu. Ikään kuin se ratkaisi kaikki ihmisen ongelmat. Ei ammattilaisten määrää voi loputtomasti kasvattaa. Oikeasti apu tarkoittaa, että muiden pitää kuunnella sitä sinun tunnetta. Ja tässä piilee oleellisin sääntö, kun joku puhuu tunteistaan, niitä pitää myötäillä. Suuri loukkaus on esittää ratkaisuehdotus.

Olemme siirtyneet maailmaan, jossa omasta tunteesta on tullut ilmoitusasia, jolla voi ilmoittaa faktan. Sitä voi vain ilmoittaa, että hänestä tuntuu pahalta. Tästä alkaa sellainenmutavyöry, että lopulta kaikki muut joutuu pyytämään anteeksi olemassa oloaan. 

Aikuisuus on vastuuta, ei paikka, johon ihmiset tulevat esittämään joululahjalistoja siitä, kuinka muiden heitä pitäisi kohdella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen oppii ,mitä haluaa. Myös toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ja puhumaan työkavereille. Silkkaa laiskuutta jäädä työelämästä pois noin keksityn syyn perusteella.  Sosiaalisia taitoja voi jokainen harjoitella. Ihmisen täytyy oppia selviytymään vastoinkäymisistä ja oppia niistä. Sekin täytyy hyväksyä ettei voi kaikkia miellyttää. Jokainen en voi myös valita alansa niin ettei tarvitse  toimia esim. asiakaspinnassa.

Sielä taas joku estrovertti esiintyjä huutelee

Väärin. Todella introvertti, joka on oppinut sietämään työyhteisöään ,koska itse työ on mielenkiintoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen oppii ,mitä haluaa. Myös toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ja puhumaan työkavereille. Silkkaa laiskuutta jäädä työelämästä pois noin keksityn syyn perusteella.  Sosiaalisia taitoja voi jokainen harjoitella. Ihmisen täytyy oppia selviytymään vastoinkäymisistä ja oppia niistä. Sekin täytyy hyväksyä ettei voi kaikkia miellyttää. Jokainen en voi myös valita alansa niin ettei tarvitse  toimia esim. asiakaspinnassa.

Sielä taas joku estrovertti esiintyjä huutelee

Väärin. Todella introvertti, joka on oppinut sietämään työyhteisöään ,koska itse työ on mielenkiintoista.

introvertti ilman sosisaalisia pelkotiloja tai estynyttä persoona niin

Vierailija kirjoitti:

Ihminen oppii ,mitä haluaa. Myös toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ja puhumaan työkavereille. Silkkaa laiskuutta jäädä työelämästä pois noin keksityn syyn perusteella.  Sosiaalisia taitoja voi jokainen harjoitella. Ihmisen täytyy oppia selviytymään vastoinkäymisistä ja oppia niistä. Sekin täytyy hyväksyä ettei voi kaikkia miellyttää. Jokainen en voi myös valita alansa niin ettei tarvitse  toimia esim. asiakaspinnassa.

Minä ainakin haluaisin, että sinunlaisesikin hyväksyisi, ettei kaikkia tarvitse miellyttää ja joissain töissä pärjää jopa paremmin ihan yksin tekemällä. Mutta nämäkin työt on pilattu ekstroverttien paasannalla siitä, että pitää osata olla sosiaalinen. No kun jos ei tarvitsisi, niin löytyisi yllättäviin töihin paremmin sopivia ihmisiä kuin nämä jostain syystä paremmaksi itsensä luokittelevat ekstrovertit.

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt jotkut tulee elvisteleen että sosiaalisten tilanteiden pelosta aina paranee kun menee paikkoihin mutta kaikki eivät parane. Pelot voi vain yltyä!

Totta. Parasta olisi, jos olisi mahdollisuus harjoitella rauhassa ja tuettuna, pieninä annoksina. Liian suuri kuormitus kääntyy voitosta tappioksi äkkiä. 

Harvalla meistä on kuitenkaan niitä optimaalisia olosuhteita harjoitella. Se on otettava se asenne, että joko voitat tai sitten kuolet yrittäessäsi. Sitten heittäydyt mukaan ja yrität selvitä hengissä. 

Vuosien mittaan sitä turtuu ja uupumus tekee osin tunnottomaksi. 

Onhan tuo työttömien porukka aika iso ja siihen porukkaan mahtuu monenlaista tarinaa. Omaan tuttavapiiriin ei montaa työtöntä mahdu, joille se on elämäntapa, mutta vaikuttaa siltä, että voisivat halutessaan työllistyä johonkin. Ei se missään nimessä helppoa ole kaikille, jos luoja on vain lusikalla antanut.

Jos vertaillaan muihin maihin, niin esimerkiksi ruotsissa on vain pari prosenttia parempi työllisyysaste. Sama koskee muitakin euroopan maita.

Aloittajan kysymykseen vastaten, niin en ajattele heistä ainakaan negatiivisesti, kun elämä on mitä on. Itse olen ollut työelämässä kohta 40 vuotta ja aivan työelämän alussa armeija sotki kuvioita niin, että olin työttömänä muutamia kuukausia.

Kun jotain näkee paljon siihen turtuu ja se ei enää jaksa kiinnostaa.