Mitä työssäkäyvät ajattelevat ihmisistä jotka ovat vetäytyneet työelämästä erilaisten ongelmien takia?

Isoäitini oli kotirouva, kuten hänen kaikki sisarensakin. Itsekin varmasti selviäisin tuosta työstä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen oppii ,mitä haluaa. Myös toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ja puhumaan työkavereille. Silkkaa laiskuutta jäädä työelämästä pois noin keksityn syyn perusteella.  Sosiaalisia taitoja voi jokainen harjoitella. Ihmisen täytyy oppia selviytymään vastoinkäymisistä ja oppia niistä. Sekin täytyy hyväksyä ettei voi kaikkia miellyttää. Jokainen en voi myös valita alansa niin ettei tarvitse  toimia esim. asiakaspinnassa.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on ihan viralliden diagnoosi, minkä saa psykiatrilta. Ei se ole mikään itse keksitty tekosyy. Ihminen saattaa pahimmillaan eristäytyä kokonaan maailmasta ja jumittaa yksin kotona koko elämänsä. En itse kadehtisi tommosta.

Viimeiset kolmevuosikymmentä on ollut ihan älyttömän paljon ihan paskoja, välipitämättömiä v

Haetaan + 40 (penskana) joku diagnoosi ja syytetään ongelmia "neuroepätyypillisyydestä". 

Työssäkäyvänä ajattelen, että työelämä voisi olla joustavampaa kaikille. Osatyökykyisten työllistämiseen pitäisi oikeasti panostaa, ja toki hoitaa erilaisia mielenterveyden ongelmia jo ihan ihmisten elämänlaadun vuoksi. Työssäkäyminen ja työkyky on etuoikeus niille joille se ei ole mahdollista. Toki joku voi ajatella työn vain velvollisuutenakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä luulette, syvä halveksunta. 

Halveksu vaan, olen työkyvyttömyyseläkkeellä MS-taudin takia. Säälin sinua, kun joudut raatamaan.

Sääli onkin oikein oivallinen tapa nostaa sitä omaa egoa. Kiva, että voin olla avuksi. 

 

Minäkin mielelläni kustannan MS-tautia sairastavan elatuksen. Lorvikatarri on kuitenkin sellainen tauti, että heille en soisi ropoakaan. Ao. tauti leviää kuin rutto erityisesti.no, sanonko mihin ryhmään kuuluvilla

En tunne tai tiedä yhtäkään, en ajattele heitä. Eivät ole olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Työssäkäyvänä ajattelen, että työelämä voisi olla joustavampaa kaikille. Osatyökykyisten työllistämiseen pitäisi oikeasti panostaa, ja toki hoitaa erilaisia mielenterveyden ongelmia jo ihan ihmisten elämänlaadun vuoksi. Työssäkäyminen ja työkyky on etuoikeus niille joille se ei ole mahdollista. Toki joku voi ajatella työn vain velvollisuutenakin. 

Eli meidän muiden pitää nyt vaan joustaa? Ja millä rahalla näitä avohoitolaitoksia ylläpidettäisiin? Veroäyreihin tuntuvia korotuksia? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työssäkäyvänä ajattelen, että työelämä voisi olla joustavampaa kaikille. Osatyökykyisten työllistämiseen pitäisi oikeasti panostaa, ja toki hoitaa erilaisia mielenterveyden ongelmia jo ihan ihmisten elämänlaadun vuoksi. Työssäkäyminen ja työkyky on etuoikeus niille joille se ei ole mahdollista. Toki joku voi ajatella työn vain velvollisuutenakin. 

Eli meidän muiden pitää nyt vaan joustaa? Ja millä rahalla näitä avohoitolaitoksia ylläpidettäisiin? Veroäyreihin tuntuvia korotuksia? 

Määrätään lailla joka työpaikkaan kiintiömielenterveyskuntoutuja? Feikkihymy naamalla joku sitten toimiin työpaikalla hänen äitinään, halaa ja kannustaa vaikka tämä ei osaisikaan hommaa? 

Täällä eräs toinen työelämässä oleva, jolla lapsesta asti oli todella paha sosiaalinen estyneisyys ja sosiaalisten tilanteiden kammo. Olen kolmekymppisissä.

Ensin ihan todella suuri empatia teille, jotka kärsitte siitä. Itselläni isot juurisyyt olivat traumaattiset ja turvattomat kotiolot, enimmäkseen ulos sulkemisena ja halveksuntana näkynyt kiusaaminen koulussa, terveysongelmat ja niistä seurannut masennus ja syrjäytyminen. 

Kaikilla on omat syynsä ja polkunsa, mutta minulla ratkaiseva hetki oli uudelle paikkakunnalle opiskelemaan lähtö. Pitkään olin suorastaan karsastanut ihmisiä, mutta psyykkasin itseni aivan täysin "fake it til you make it" tyyppisesti lähestymään ihmisiä ja olemaan avoin edes orientaatioviikon ajan. Luin kirjoja ihmisiin tutustumisesta ja pelon ja ahdistuksen aiheuttamien ajattelumallien ja hylkäyskokemusten kyseenalaistamisesta ja itsensä hyväksymisestä. Sain pari mukavaa kaveria, ja se antoi uskallusta vähitellen avata suuni myös esimerkiksi opetustilanteissa keskusteluun.

Valtava merkitys oli, kun sain Propral lääkkeen esiintymistilanteita varten. Jännitti silti, mutta kun ulkoinen tärinä ja muu muille näkyvä kun jää, on itsellä paljon helpompi olo. Opin myös esiintymään vähän huumorilla, eli on ok sanoa että nyt muuten ajatus katkesi ja naurahtaa, ja muut suhtautuvat ihan positiivisesti. Sittemmin tajusin hakea apua traumoihin ja lääkityksen masennuksen ja ahdistuksen hoitoon, itselleni oli aivan valtava apu kun oikea löytyi. Jatkoin myös itsetutkiskelua, tukeuduin vertaisfoorumeihin ja filosofiseen ajatteluun. Se auttoi muistamaan hyvällä tavalla, kuinka mitättömiä lopulta olemme maailmankaikkeudessa ja ettemme ole uniikkeja. Suhteellisuudentajua siis.

Toki työpaikat olivat ongelmaisia alkuun, totesin, ettei tauoton asiakaspalvelu tai uraohjus-tyyppiset pestit olleet minulle. Pääsin lopulta sihteerimäisten töiden kautta työhön, jossa käsittelen asioita pääasiassa sähköisessä järjestelmässä. Hyvä ja pienehkö työporukka myös auttoi. Opin hyväksymään, että ystävätasolle tarvitsen hyvin tietynlaisia ihmisiä ja on ok viihtyä paljon omassa seurassaan, mutta pieni hyväntahtoisuus muita kohtaan saa itselle ja muille hyvän olon ja riittää. Nykyään pääasiassa etätöissä, mikä sopii kuin nenä päähän. En enää tarvitse Propralia ja ahdistuminen sosiaalisissa tilanteissa on vähäistä, vaikka asiakaspalvelutilanteita joskus harvoin onkin.

Suosittelisin kaikkien näiden ongelmien kanssa kamppailevien olemaan kaihtamatta terapeuttista lähestymistä (kuten edellä kuvasin, ei välttämättä vain tarjotussa terapiassa, vaikka hetken sellaisessakin olin) tai lääkkeitä. Jos pystyy itsestään jotenkin puristamaan hetken sosiaalisuutta, eli avoimuutta ja katkaisemaan mielen negatiivisen minäpuheen, voi löytyä se työpaikka jossa ei pidemmän päälle tarvitse olla sitä niin paljon, etteivät omat resurssit riitä. Kannattaa tutkia, mitä aloja ne voisivat olla. Hyvät kouluarvosanat auttoivat osoittamaan soveltuvuutta, kun paljon muuta näyttöä ei ollut.

Huh, pitkä teksti, mutta toivottavasti auttaisi jotakuta. Tsemppiä, muistakaa että kaikkien ei tarvitse eikä pidä olla samanlaisia. <3

Vierailija kirjoitti:

Täällä eräs toinen työelämässä oleva, jolla lapsesta asti oli todella paha sosiaalinen estyneisyys ja sosiaalisten tilanteiden kammo. Olen kolmekymppisissä.

Ensin ihan todella suuri empatia teille, jotka kärsitte siitä. Itselläni isot juurisyyt olivat traumaattiset ja turvattomat kotiolot, enimmäkseen ulos sulkemisena ja halveksuntana näkynyt kiusaaminen koulussa, terveysongelmat ja niistä seurannut masennus ja syrjäytyminen. 

Kaikilla on omat syynsä ja polkunsa, mutta minulla ratkaiseva hetki oli uudelle paikkakunnalle opiskelemaan lähtö. Pitkään olin suorastaan karsastanut ihmisiä, mutta psyykkasin itseni aivan täysin "fake it til you make it" tyyppisesti lähestymään ihmisiä ja olemaan avoin edes orientaatioviikon ajan. Luin kirjoja ihmisiin tutustumisesta ja pelon ja ahdistuksen aiheuttamien ajattelumallien ja hylkäyskokemusten kyseenalaistamisesta ja itsensä hyväksymisestä. Sain pari mukavaa kaveria, ja se antoi uskallusta

Tsemppiä, muistakaa että kaikkien ei tarvitse eikä pidä olla samanlaisia. <3 

Kun palstalla esiintyy joku joilla on epäsuosittuja ja kovia mielipiteitä, se tarkoittaa, että hän saa olla mitä vaan?

Vierailija kirjoitti:

Kun palstalla esiintyy joku joilla on epäsuosittuja ja kovia mielipiteitä, se tarkoittaa, että hän saa olla mitä vaan?

Nyt en tiedä mistä puhutaan, en ole vakikäyttäjä täällä ja pari sivua jäi tästä ketjusta lukematta. Joka tapauksessa sanoin että kaikkien ei tarvise olla samanlaisia, mikä on eri kuin ihan mitä vaan. Ja viestini on osoitettu aidosta sosiaalisesta estyneisyydestä kärsiville nimenomaan sen hoidon ja työelämään pääsyn suhteen, ei kenellekään yhdelle ihmiselle, ja muuhun se ei ota kantaa.

Omen myöntänyt tappion, en jaksa enää käydä töissä. Tein parhaani, olin empaattinen, joustin, ymmärsin, paikkasin muita, jne. Yhtenä aamuna en vaan enää jaksanut. 

Meitä työttömiäkin on hyvin erilaisia. Olin työputkessa 25 v. Muistan, kun ajattelin että työttömät on laiskoja. Pidin heitä laiskoina sossupummeina. Kunnes tuli YT ja itse jouduin ekaa kertaa työttömäksi. Siinä tuli ksikkea muutakin samaan syssyyn ja en sitten työllistynyt, kuin pätkissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun palstalla esiintyy joku joilla on epäsuosittuja ja kovia mielipiteitä, se tarkoittaa, että hän saa olla mitä vaan?

Nyt en tiedä mistä puhutaan, en ole vakikäyttäjä täällä ja pari sivua jäi tästä ketjusta lukematta. Joka tapauksessa sanoin että kaikkien ei tarvise olla samanlaisia, mikä on eri kuin ihan mitä vaan. Ja viestini on osoitettu aidosta sosiaalisesta estyneisyydestä kärsiville nimenomaan sen hoidon ja työelämään pääsyn suhteen, ei kenellekään yhdelle ihmiselle, ja muuhun se ei ota kantaa.

Niin, empatia keskittyykin usein vain henkisesti ja fyysisesti samankaltaisiin ja lähellä oleviin yksilöihin ja tämä voi johtaa nurkkapatriotismiin ja pahimmillaan suoranaiseenrasismiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun palstalla esiintyy joku joilla on epäsuosittuja ja kovia mielipiteitä, se tarkoittaa, että hän saa olla mitä vaan?

Nyt en tiedä mistä puhutaan, en ole vakikäyttäjä täällä ja pari sivua jäi tästä ketjusta lukematta. Joka tapauksessa sanoin että kaikkien ei tarvise olla samanlaisia, mikä on eri kuin ihan mitä vaan. Ja viestini on osoitettu aidosta sosiaalisesta estyneisyydestä kärsiville nimenomaan sen hoidon ja työelämään pääsyn suhteen, ei kenellekään yhdelle ihmiselle, ja muuhun se ei ota kantaa.

Tsemppiä, muistakaa että kaikkien ei tarvitse eikä pidä olla samanlaisia, kunhan he eivät ole mitä vaan. <3 

Tsemppiä, muistakaa että kaikkien ei tarvitse eikä pidä olla samanlaisia, kunhan olet sellainen jonka minä määrittelen olevan empatian arvoinen. <3