Mitä työssäkäyvät ajattelevat ihmisistä jotka ovat vetäytyneet työelämästä erilaisten ongelmien takia?

Ymmärrä hyvin työkyvyttömyydet, joissa on vakavia fyysisiä ongelmia. Tuossa yksi tuttu sai pahan aivovamman, ei alkuun ollut tietoa, selviääkö tai jääkö kasvikseksi. Pitkään oli poissa työelämästä. Nyt sai töitä, koska kovat on halut tehdä töitä.

Mutta nämä masennukset, ahdistukset ja neurokirjot. Kyllä pitäisi jonkilaisia ratkaisuja hakea. Töissä käy paljon porukkaa niin hampaat irvessä kuin vain voi. Minullakin ollut useita kymmeniä aamuja aikoinaan, kun olen työmatkalla toivonut, että matka katkeasi onnettomuuteen, eikä tänä aamuna tarvitsi töihin asti mennä. On ollut ahdistuskohtauksia aikoinaan nuorempana jne. Pari-kolme selvää burnoutia. Silti olen nyt yli 50-vuotias ja olen ollut sairaslomalla oikeastaan vain yhden leikkauksen takia pari viikkoa aikoinaan, muuten sitä on paiskottu töitä. 

 

Eli mielenterveydillisistä syistä saa liian helposti Suomessa tk-eläkkeen ja liian nuorena. Joku muu ratkaisu pitäisi olla. Ihmiset luovuttaa helposti, koska mahdollisuus luovuttaa heillä on. Jokainen tk-eläkkeelle päässyt, jotka tunnen ovat selittäneet, kuinka sen paperin saaminen oli heille elämänsä parhain asia ja kuinka he elävät nyt onnellisimmin kuin koskaan aikaisemmin. Miksi heille ei saisi olla kateellinen, kun itse joutuu painamaan töitä hampaat irvessä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellis

Ja hohhoijaa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrä hyvin työkyvyttömyydet, joissa on vakavia fyysisiä ongelmia. Tuossa yksi tuttu sai pahan aivovamman, ei alkuun ollut tietoa, selviääkö tai jääkö kasvikseksi. Pitkään oli poissa työelämästä. Nyt sai töitä, koska kovat on halut tehdä töitä.

Mutta nämä masennukset, ahdistukset ja neurokirjot. Kyllä pitäisi jonkilaisia ratkaisuja hakea. Töissä käy paljon porukkaa niin hampaat irvessä kuin vain voi. Minullakin ollut useita kymmeniä aamuja aikoinaan, kun olen työmatkalla toivonut, että matka katkeasi onnettomuuteen, eikä tänä aamuna tarvitsi töihin asti mennä. On ollut ahdistuskohtauksia aikoinaan nuorempana jne. Pari-kolme selvää burnoutia. Silti olen nyt yli 50-vuotias ja olen ollut sairaslomalla oikeastaan vain yhden leikkauksen takia pari viikkoa aikoinaan, muuten sitä on paiskottu töitä. 

 

Eli mielenterveydillisistä syistä saa liian helposti Suomessa tk-eläkkeen ja liian nuorena. Joku muu ratk

ap:n oli hakenut apua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutt

Empatiaa on, mutta ei ihan kritiikittömästi ja loputtomasti kaikkia valittelijoita kohtaan. Moni tarvitsisi ihan toisen tyyppistä apua ja tukea kuin pelkkää empatiaa.

Mulla on ongelmia, esim. sosiaalisten tilanteiden pelko, sairaalloinen esiintymispelko, pelkään ihmisiä ja olen todella myötähäpeää aiheuttava ihmisten seurassa, olen joutunut työpaikkakiusatuksi ja saanut suht. helpolta KUULOSTAVASSA työssä bönärin mitähän kaikkea muuta.

Silti olen vain sinnikkäästi käynyt töissä ja nyt vielä opiskelen, vaikka olen ihan kauhuissani luennoilla että milloin se esiintyminen taas koettaa.

Minulla on ollut myös muutamien vuosien työttömyysjakso ja silloin olin ehkä eniten pohjalla, kun mielessä oli vain tuo, että miten ihmeessä voisin ikinä päästä ja selvitä jossain työssä! Että ei muuta kuin tulta päin!!

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrä hyvin työkyvyttömyydet, joissa on vakavia fyysisiä ongelmia. Tuossa yksi tuttu sai pahan aivovamman, ei alkuun ollut tietoa, selviääkö tai jääkö kasvikseksi. Pitkään oli poissa työelämästä. Nyt sai töitä, koska kovat on halut tehdä töitä.

Mutta nämä masennukset, ahdistukset ja neurokirjot. Kyllä pitäisi jonkilaisia ratkaisuja hakea. Töissä käy paljon porukkaa niin hampaat irvessä kuin vain voi. Minullakin ollut useita kymmeniä aamuja aikoinaan, kun olen työmatkalla toivonut, että matka katkeasi onnettomuuteen, eikä tänä aamuna tarvitsi töihin asti mennä. On ollut ahdistuskohtauksia aikoinaan nuorempana jne. Pari-kolme selvää burnoutia. Silti olen nyt yli 50-vuotias ja olen ollut sairaslomalla oikeastaan vain yhden leikkauksen takia pari viikkoa aikoinaan, muuten sitä on paiskottu töitä. 

 

Eli mielenterveydillisistä syistä saa liian helposti Suomessa tk-eläkkeen ja liian nuorena. Joku muu ratk

Voi olla myös probleema, että Suomessa ei saa kunnon apua. Mun sairaalloista fobiaa luultiin vain lapsena että olin vähän ujo. Jos tuo ois lapsena jotenkin hoidettu, olisin nykyään varmasti erilainen ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutt

Vuosikausien pelkkä etätyö saattaa johtaa sosiaaliseen syrjäytymiseen normaalien ihmisten keskuudesta. Jäljelle jää ainoastaan jakojäännösten kanssa oleva keinotekoinen yhteys.

Voisin väittää, että vuosikausien työttömyys tekee pahempaa jälkeä.

Ei mitään. Niillä on täys työ selvitä omasta elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ongelmia, esim. sosiaalisten tilanteiden pelko, sairaalloinen esiintymispelko, pelkään ihmisiä ja olen todella myötähäpeää aiheuttava ihmisten seurassa, olen joutunut työpaikkakiusatuksi ja saanut suht. helpolta KUULOSTAVASSA työssä bönärin mitähän kaikkea muuta.

Silti olen vain sinnikkäästi käynyt töissä ja nyt vielä opiskelen, vaikka olen ihan kauhuissani luennoilla että milloin se esiintyminen taas koettaa.

Minulla on ollut myös muutamien vuosien työttömyysjakso ja silloin olin ehkä eniten pohjalla, kun mielessä oli vain tuo, että miten ihmeessä voisin ikinä päästä ja selvitä jossain työssä! Että ei muuta kuin tulta päin!!

No en ole ihan kokonaa luovuttanut, etsin vain sopivaa paikkaa muta se on vaikeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrä hyvin työkyvyttömyydet, joissa on vakavia fyysisiä ongelmia. Tuossa yksi tuttu sai pahan aivovamman, ei alkuun ollut tietoa, selviääkö tai jääkö kasvikseksi. Pitkään oli poissa työelämästä. Nyt sai töitä, koska kovat on halut tehdä töitä.

Mutta nämä masennukset, ahdistukset ja neurokirjot. Kyllä pitäisi jonkilaisia ratkaisuja hakea. Töissä käy paljon porukkaa niin hampaat irvessä kuin vain voi. Minullakin ollut useita kymmeniä aamuja aikoinaan, kun olen työmatkalla toivonut, että matka katkeasi onnettomuuteen, eikä tänä aamuna tarvitsi töihin asti mennä. On ollut ahdistuskohtauksia aikoinaan nuorempana jne. Pari-kolme selvää burnoutia. Silti olen nyt yli 50-vuotias ja olen ollut sairaslomalla oikeastaan vain yhden leikkauksen takia pari viikkoa aikoinaan, muuten sitä on paiskottu töitä. 

 

Eli mielenterveydillisistä syistä saa liian helposti Suomessa tk-eläkkeen ja liian nuorena. Joku muu ratk

Täysin samaa mieltä sun kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutt

 

Miksi sulla ei ole minkäänlaista empatiaa? Onko se synnynnäistä vai opittua?

Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Sinä et ole sen lahjattomampi kuin minä, joten ala töihin askel kerrallaan.

Itselläni on sellaisia kokemuksia, että olin kerran työsuhteessa jossa aloin mokailla tosi paljon kun jännitin niin paljon, työantaja alussa antoi anteeksikin monta kertaa, mutta sitten tämä asia alettiin ottaa puheeksi ja minun oli pakko lopettaa työt ja jouduin sairaslomalle. Työ ei ollut edes mitään asiakaspalvelu, mutta piti ihmisten kanssa olla tekemisissä. Nyt pelkään että tuollainen uusiutuu taas ja en tiedä millasita työtä voin tehdä. Mulla menee pasmat ihan sekaisin jos esim joku seuraa vierestä kun teen jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatka

 

kilpailee se 1000 hakijaa

1000 hakijaa on tekoälyn luoma kupla. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ongelmia, esim. sosiaalisten tilanteiden pelko, sairaalloinen esiintymispelko, pelkään ihmisiä ja olen todella myötähäpeää aiheuttava ihmisten seurassa, olen joutunut työpaikkakiusatuksi ja saanut suht. helpolta KUULOSTAVASSA työssä bönärin mitähän kaikkea muuta.

Silti olen vain sinnikkäästi käynyt töissä ja nyt vielä opiskelen, vaikka olen ihan kauhuissani luennoilla että milloin se esiintyminen taas koettaa.

Minulla on ollut myös muutamien vuosien työttömyysjakso ja silloin olin ehkä eniten pohjalla, kun mielessä oli vain tuo, että miten ihmeessä voisin ikinä päästä ja selvitä jossain työssä! Että ei muuta kuin tulta päin!!

Tuossa on oikea asenne! Ei muuta kuin tsemppiä! 👍

Se ahdistuminen ja sairaalloinen esiintymispelko helpottaa, mitä useammin pystyy ylittämään sen ja tekemään hommansa. Olet ihan eri henkilö vaikka 35-vuotiaana kuin 25-vuotiaana juuri tämän takia. Ja taas kymmenen vuotta lisää tekee kummia esimerkiksi stressinsietoon ja siihen, mistä asioista ylipäätänsä stressaa. Kai noihin olisi vaikka mitä harjoituksia, hoitoja ja terapioita, mutta itse tiedän vain sen, että itsensä haastamalla ja tekemällä se oma olo ainakin helpottunut!

Olen kärsinyt (ja kärsin) samasta. Onneksi sain pomon, jolla oli sama. Punastelimme ensimmäiset puoli vuotta yhdessä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ongelmia, esim. sosiaalisten tilanteiden pelko, sairaalloinen esiintymispelko, pelkään ihmisiä ja olen todella myötähäpeää aiheuttava ihmisten seurassa, olen joutunut työpaikkakiusatuksi ja saanut suht. helpolta KUULOSTAVASSA työssä bönärin mitähän kaikkea muuta.

Silti olen vain sinnikkäästi käynyt töissä ja nyt vielä opiskelen, vaikka olen ihan kauhuissani luennoilla että milloin se esiintyminen taas koettaa.

Minulla on ollut myös muutamien vuosien työttömyysjakso ja silloin olin ehkä eniten pohjalla, kun mielessä oli vain tuo, että miten ihmeessä voisin ikinä päästä ja selvitä jossain työssä! Että ei muuta kuin tulta päin!!

Tuossa on oikea asenne! Ei muuta kuin tsemppiä! 👍

Se ahdistuminen ja sairaalloinen esiintymispelko helpottaa, mitä useammin pystyy ylittämään sen ja tekemään hommansa. Olet ihan eri henkilö vaikka 3

Ok itselläni ei helpottanut, ikävä kyllä. Olen melkein jo 34-vuotias. Olen myös käynyt kursseilla, kouluissa, työpaikoilla. Mutta epäilen että itselläni on joku muukin neuro ongelma. menen ihan lukkoon ihmisten seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että moni kyllä pystyisi tekemään edes jonkun verran töitä, jos vain saisi tarvitsemaansa tukea. Joistakin ajattelen, että ovat laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ei minuakaan huvita joka aamu lähteä töihin, joskus keskitalvella kiroilen ja melkein itkua väännän kun pitää nousta ylös ja lähteä kylmässä ja pimeässä könyämään töihin. On minunkin vaikea jaksaa käydä töissä ja samalla huolehtia omista asioistani, pitää koti kunnossa ja huolehtia perheestä. Siltikään en koe vaihtoehtona töistä pois jäämistä. Osalla työelämästä pois jääneistä ei ne ongelmat nyt niin ihmeellisiä vaikuta olevan, kun vertaa sellaisiin ihmisiin jotka sairastavat vakaviakin sairauksia ja silti jatkavat työelämässä.

Tämä ihan rehellisenä vastauksena. 

Mutta aattele siihen päälle vielä pelkotilat, stressi, se että ahdistaa ihmisten seurassa koko ajan. Mit

Meitä on työelämässä paljon, joilla on jos jonkinlaista ongelmaa, myös pelkotiloja ja sosiaalista ahdistusta. Nuo kun eivät helpota kotona istumalla, ainoa lääke on heittäytyä mukaan. Jokainen päivä on pitkä ja raskas, eikä muuta jaksa tehdä kuin raahautua kotiin ja takaisin, mutta en silti vaihtaisi tätä mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mua suoraan sanoen on alkanut ärsyttää tällaiset ihmiset. Ihan yhtälailla voi työssä käyvällä olla samoja ongelmia, mutta käyvät silti töissä ja yrittävät vaihtaa työpaikkaa tms. Ei elämä ole aina kivaa.

Sama. Seuraan erästä, joka toipunut niin hyvin, että kaikenlaisissa tapahtumissa käy yhtenään. Aiemmin ehdotin, että menisi mukaan mt-yhdistyksen toimintaan. Ei voinut, koska oli mielestään parempi kuntoutuja kuin ne muut. Kaikenlaiset ehdotukset torppaa sairaudellaan. Kivempi nukkua iltapäivään, valvoa yöt ja valittaa.

Täällä nyt jotkut tulee elvisteleen että sosiaalisten tilanteiden pelosta aina paranee kun menee paikkoihin mutta kaikki eivät parane. Pelot voi vain yltyä!

Jäin aikoinaan toimistotöistä työttömäksi....

Iltsarissa tai jossain oli testi: mitä haluaisit tehdä tai mikä sinusta tulisi. Vastasin asiallisesti kaikkiin kysymyksiin, vastaus oli: Puutarhuri

Mikäs siinä, puutarhureille ei vaan ole kysyntää, tai onhan niitä. Mutta ei sillä vaan eläisi. Hyvä vastaus, kumminkin.

(haluaa olla luonnon kanssa tekemisissä ja haluaa nähdä työnsä jäljen).