Isäni ei puhu koskaan normaalisti. Aina sellaista vitsin vääntämistä ja Turhapuro-tyyliä. En jaksa enää.

Joka paikassa tapaa vitsiniekkoja, joilla on suunnaton halu olla huomion keskipisteenä ilman lahjoja. Karaoke luotiin huonojen laulajien areenaksi, jolla saattoivat toteuttaa esiintymishaluaan. Humoristeille tarvittaisiin samalainen.

Defenssi. Mieheni on hieman samanlainen ja olen tulkinnut vitsailun puolustautumiskeinoksi tai haluksi väistellä mitään vakavampia keskustelunaiheita.

Isäsi on epävarma ja epävarmuus ilmenee vitsin heittona. Kokeilisit kysyä aidosti, miten isäsi voi ja halaisit kerran häntä. Koska olet viimeksi tehnyt niin?

Kasikymppisten sosialisaatiota. Oma isäni oli samanlainen. Ajatustenvaihto muuten kuin hetkittäin oli aika vaikeaa.

Sinähän olet oman elämänsä Turhapuron lapsi, älä valita.

Vierailija kirjoitti:

Kasikymppisten sosialisaatiota. Oma isäni oli samanlainen. Ajatustenvaihto muuten kuin hetkittäin oli aika vaikeaa.

Buumerit, sietämätön sukupolvi.

Mullakin on tuollainen isä tai siis lapsuuden kotona oli joku mies, joka käyttäytyi kuin koulutovereitaan kiusaava teinipoika. 

Tällä miehellä oli ja on vieläkin oikeastaan kaksi vaihdetta; se sanamuunnoksia, huonoja vitsejä, ilmeilyjä ja jatkuvaa vääntöä suoltava pelle tai väkivaltainen, äkkipikainen ja arvaamaton, itsensä sekunneissa raivoon kiihdyttävä hirviö. 

Kaikkein pelottavimmillaan oli kuitenkin niinä hetkinä kun piti esittää toimintakykyistä ja fiksua aikuista. Jos esim äitini sai isän mukaan koulun joulu/kevätjuhlaan tai vanhempainiltaan, oli onneksi harvinaista tai oli jokin muu meno. Tosiaan nämä olivat harvinaisia, jäivät kyllä mieleen. Isä pukeutui siisteihin farkkuihin, silkkipusakkaan ja nahkakenkiin (80-,ja-90-lukuja elettiin) ja sen näki kuinka fyysisesti joutui itseään hillitsemään ja pidättelemään, ettei joko mölise jotain tai antaudu raivonsa valtaan. Jotain suorastaan kupli sen siistityn pinnan alla. Menoista palattuaan pilkkasi muita paikalla olleita julmasti ja antoi huutia lapsille, hyvä kun sai kotiverkkarit jalkaan ennen kuin helvettinsä ryöpsähti valloilleen. Pelko jäi mieleen näistä, milloin ja miten kuplinta kiuhuu yli.

Teki kuitenkin töitä duunarina lähes 40 vuotta ja perseilyään siedettiin työpaikalla pitkään. Luultavasti töissä oli samanlaisia miehiä muitakin ja saivat olla kunhan hoitivat duuninsa edes pintapuolisesti sinnepäin. 

Enää en edes yritä olla väleissä, lapsuus sitä väistelyä, ennakointia, varomista ja silti jatkuvaa kiusantekoa, pilkkaamista ja fyysistä väkivaltaa oli tarpeeksi. 

Jotenkin huojentavaa, että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia, mutta tietenkin ikävää että muillakin on. Kiitos vertaistuesta! 

Mä muistan selkeästi lapsuudesta sellaisen syvän hämmennyksen tunteen, mikä aiheutti ahdistusta ja häpeää omasta tyhmyydestä, kun aikuiset jatkuvasti laukoi sellaisia juttuja mitä en ymmärtänyt yhtään. Ja kun ei ymmärtänyt, niin sitten aikuiset nauroi minulle ja hävetti entistä enemmän. En ollut tehnyt mitään, mutta jouduin silti jatkuvasti häpeämään itseäni. Musta tulikin tosi arka ja ujo ja pelkäsin ihmisiä.

Kun muutin pois kotoa, elämä muuttui aivan täysin ja pelkästään parempaan suuntaan. Ihan kuin olisi avannut oven kesäaamuna ja nähnyt valoa ja värejä ensimmäistä kertaa elämässään. Oli turvallista olla oma itsensä ja löysin sisältäni aika ekstrovertin ihmisen, mikä oli mulle suuri yllätys. Vei kyllä pitkän aikaa etsiä se aito oma identiteetti ja korjata niitä vaurioita, mitä lapsuudessa syntyi.

Tästä tulikin paljon syvällisempi keskustelu kuin aloitusta tehdessäni ajattelin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huojentavaa, että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia, mutta tietenkin ikävää että muillakin on. Kiitos vertaistuesta! 

Mä muistan selkeästi lapsuudesta sellaisen syvän hämmennyksen tunteen, mikä aiheutti ahdistusta ja häpeää omasta tyhmyydestä, kun aikuiset jatkuvasti laukoi sellaisia juttuja mitä en ymmärtänyt yhtään. Ja kun ei ymmärtänyt, niin sitten aikuiset nauroi minulle ja hävetti entistä enemmän. En ollut tehnyt mitään, mutta jouduin silti jatkuvasti häpeämään itseäni. Musta tulikin tosi arka ja ujo ja pelkäsin ihmisiä.

Kun muutin pois kotoa, elämä muuttui aivan täysin ja pelkästään parempaan suuntaan. Ihan kuin olisi avannut oven kesäaamuna ja nähnyt valoa ja värejä ensimmäistä kertaa elämässään. Oli turvallista olla oma itsensä ja löysin sisältäni aika ekstrovertin ihmisen, mikä oli mulle suuri yllätys. Vei kyllä pitkän aikaa etsiä se aito oma identiteetti ja korjata niitä vau

Samat kokemukset. Olen kohta kuusikymppinen. Jossain vaiheessa huomasin, että olin antanut isälleni anteeksi. Hiljaista sukupolvea, 40-lukulaisia. Harvalla oli hyvät vanhemmat. Kaikki sotatrauman saaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin huojentavaa, että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia, mutta tietenkin ikävää että muillakin on. Kiitos vertaistuesta! 

Mä muistan selkeästi lapsuudesta sellaisen syvän hämmennyksen tunteen, mikä aiheutti ahdistusta ja häpeää omasta tyhmyydestä, kun aikuiset jatkuvasti laukoi sellaisia juttuja mitä en ymmärtänyt yhtään. Ja kun ei ymmärtänyt, niin sitten aikuiset nauroi minulle ja hävetti entistä enemmän. En ollut tehnyt mitään, mutta jouduin silti jatkuvasti häpeämään itseäni. Musta tulikin tosi arka ja ujo ja pelkäsin ihmisiä.

Kun muutin pois kotoa, elämä muuttui aivan täysin ja pelkästään parempaan suuntaan. Ihan kuin olisi avannut oven kesäaamuna ja nähnyt valoa ja värejä ensimmäistä kertaa elämässään. Oli turvallista olla oma itsensä ja löysin sisältäni aika ekstrovertin ihmisen, mikä oli mulle suuri yllätys. Vei kyllä pitkän aikaa e

Samat kokemukset. Olen kohta kuusikymppinen. Jossain vaiheessa huomasin, että olin antanut isälleni anteeksi. Hiljaista sukupolvea, 40-lukulaisia. Harvalla oli hyvät vanhemmat. Kaikki sotatrauman saaneet.

Iso osa 1940-luvulla syntyneistä on kyllä buumereita, eikä heillä mitään sotatraumaa ole. Toki käyttävät sitä tekosyynä huonolle luonteelleen.

Ei 8-kymppistä saa muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei 8-kymppistä saa muuttumaan.

Eikä kukaan ole sellaisesta puhunutkaan, koska se on itsestään selvää. Ap kysyi kohtalotovereita ja vertaistukea.

Lapsuudessani 70-luvulla ainakin puolet aikuisista miehistä väänsi härskejä vitsejä lasten kuullen. Naiset hyssytteli siinä vieressä.

Nyt niitä on vähemmän, kiitos feminismin.

Eli mitä sun pitää selvittää? Olet itsekin jotain 60.

https://www.vauva.fi/keskustelu/2892041/naimisissa-pellen-kanssa-en-jak…

ketjussa paljon kommentteja

Vierailija kirjoitti:

Harmi että ketjuun tuli nyt joku trollaaja, mutta ei anneta sen pilata keskustelua.

Olen monesti miettinyt, yrittäisinkö puhua isälle tuosta mitä lapsena koin hänen taholtaan. Se oli todella vastenmielistä ja pelkäsin häntä lapsena monta vuotta. Menin aina ihan lukkoon. Kaikki muut lähti pois, kun roiseimmat jutut alkoi, ja jätti minut pienimpänä yksin hänen kanssaan! En uskaltanut tehdä muuta kuin hymyillä ja isä tietenkin ymmärsi sen täysin väärin ja jatkoi yököttäviä juttujaan. Muistan kun olin aika pieni ja seisoin vain paikallani ja hymyilin ja kaikki lähti pois, eikä ollut mitään turvaa isää vastaan.

Tiedän ettei hän siitä pystyisi puhumaan eikä edes näkisi omassa toiminnassaan mitään väärää. Pelottaa edes sanoa siitä mitään, mutta ehkä pitäisi, vielä kun on tilaisuus.

ap

Miksi ihmeessä olet tekemisissä hänen kanssaan? Anna hänen olla ja elää itsekseen.

Vierailija kirjoitti:

Eli mitä sun pitää selvittää? Olet itsekin jotain 60.

Miksi noin hyökkäävä asenne? Selvittää välit isään, puhua vanhoista asioista, muistella yhdessä edesmenneitä, kuulla vaikka hänen lapsuudestaan. Kyllähän ihmisten kanssa nyt on kiva jutella normaalisti vaikka säästä. Olen nelikymppinen ja haluaisin jutella normaalisti oman isäni kanssa vaikka olisin kuusikymppinenkin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harmi että ketjuun tuli nyt joku trollaaja, mutta ei anneta sen pilata keskustelua.

Olen monesti miettinyt, yrittäisinkö puhua isälle tuosta mitä lapsena koin hänen taholtaan. Se oli todella vastenmielistä ja pelkäsin häntä lapsena monta vuotta. Menin aina ihan lukkoon. Kaikki muut lähti pois, kun roiseimmat jutut alkoi, ja jätti minut pienimpänä yksin hänen kanssaan! En uskaltanut tehdä muuta kuin hymyillä ja isä tietenkin ymmärsi sen täysin väärin ja jatkoi yököttäviä juttujaan. Muistan kun olin aika pieni ja seisoin vain paikallani ja hymyilin ja kaikki lähti pois, eikä ollut mitään turvaa isää vastaan.

Tiedän ettei hän siitä pystyisi puhumaan eikä edes näkisi omassa toiminnassaan mitään väärää. Pelottaa edes sanoa siitä mitään, mutta ehkä pitäisi, vielä kun on tilaisuus.

ap

 

Miksi ihmeessä olet tekemisissä hänen kanssaan? Anna hänen olla ja elää itsekseen.

Sitä mietin välillä itsekin. Tuo miten hän käyttäytyi oli ihan normaalia mun lapsuudessani. Tuntuu ettei sellaisesta saisi edes olla mitenkään paha mieli tai ajatella hänestä pahaa, tulee syyllinen olo. Tiedän että se on tyhmää, mutta ennen metoo-liikettä miehet sai oikeasti tehdä ihan mitä tahansa ja yhteisö huolehti, että kukaan ei nosta meteliä. En usko että kenellekään lähipiirissäni ikinä tulee nämä asiat edes mieleen ja jos tulisi tai ottaisin ne puheeksi, ne vähäteltäisiin takaisin maton alle. Koen että sukulaiset myös painostaa tosi voimakkaasti olemaan mahdollisimman paljon tekemisissä ja huolehtimaan vanhemmistani. Yhteydenpito on kyllä vähentynyt viime vuosina huomattavasti, jotenkin tässä keski-ikäisenä kun muutenkin uudelleenarvioi elämäänsä, niin on alkanut painaa jotkin asiat, mitä ei ole vuosiin ajatellut ollenkaan.

Ja se mitä tässäkin ketjussa on tosi monessa kommentissa sanottu, että vanhukset nyt on mitä on, ketään ei voi muuttaa (minkä kyllä tiedän hyvin), pitää vain ymmärtää ja ymmärtää ja pitää suunsa kiinni. Olen siitä kyllä aika eri mieltä, mutta on silti tosi vaikea pitää puoliaan. Tunnen aina olevani tosi alakynnessä vanhempieni suhteen.

ap

älä opeta isääs panemaan

Tiedän nämä ihmiset, mieheni yksi ystäväporukka on juuri tällä tavalla sekaisin. Jokaisessa lauseessa pitää olla joku vitsi tai tilanteen vääntö jne vttuilu. Nämä ovat nuoresta saakka olleet samanlaisia, joten tuskinpa heitä mikään muuttaa. Voi tietysti olla pelkkä ryhmäilmiö, vaikka aikuisia ovatkin. Joidenkin pitää vahvistaa itseään esittämällä.